Rohkaisin mieleni ja uskaltauduin julkaisemaan tekstiäni täällä, kehittävien kommenttien toivossa... Runsaasti parannettavaakin varmasti löytäisin, ellen olisi näin toivottoman väsynyt enkä olisi saanut päänsärkyä kirjoitettuani taas kerran ilman laseja. Pitäisi kai ripustaa ne sinitarralla näyttöön (voiko sinitarralla toimitettavasta kiinnityksestä käyttää verbiä "ripustaa"?)...
~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~
Siinä se jökötti taas. Keskellä tietä, suojatiellä. Tasan neljä viivaa kummastakin jalkakäytävästä. Ärsyttävä, näsäviisas, vittumainen virne kasvoillaan. Miksi se halusi istua juuri keskellä tietä? Oliko sillä hatun alla mittanauha, jolla se oli tarkistanut arvelunsa tien keskikohdasta? Jos haluaisin mennä tien yli kahvilaan, minun olisi PAKKO kohdata se suojatiellä. Ja sitähän minä en halunnut. Minun olisi pakko ylittää tie suojatien sivusta. Sitä se halusi. Mutta se olisi väärin. Ei siksi, että se olisi jyrkästi lainkuuliaista vakaumustani vastaan. Jos välttelisin sitä oikaisemalla suojatien sivusta, se voittaisi. 1-0. Katsoin vielä kerran sitä silmiin. Oikeastaan en silmiin, vaan halpoihin muovisiin aurinkolaseihin, sellaisiin punaisiin ja pyöreisiin, joita voittaa tivolin narunvedosta. Mistä se oli ne saanut? Eivät siat vedä narua.
Konditoriossa oli melko vähän ihmisiä. Painoin nenäni kiinni leivoksia peittävään muovikupuun. Mansikkakakkua. Juustokakkua. Mustikkapiirakkaa. Suklaamuffinseja. Viinereitä. Omenaleivoksia! Niitä tänään. "Pistä saman tien kaksi, vien kaverille kanssa. Eikun kolme, vien yhden naapurin mummolle; siltä murtui lonkka toissapäivänä kun se kaatui rappusissa. Äläkä kuule yritä tyrkyttää mulle sitä rumaa paperipussia; mä suostun kuljettamaan ne tosta ovesta ulos vain rasiassa. Ja katsokin että se on oikean kokoinen eivätkä leivokset kliistaroidu toisiinsa!"
"Noissa omenoissa on lannoitejäämiä ja niihin on suihkutettu hyönteismyrkkyä. Leivoksen päällä kimalteleva höhhö on tehty naudan selkäytimestä ja siitä voi saada hullun lehmän taudin. Itse söin juuri tuollaisen mansikkaleivoksen kuin tuo tuossa ja sain siitä liivatteesta suu- ja sorkkataudin. Puoli vuotta jalat alta ja pilliruokaa." Minun ei tarvinnut edes vilkaista tietääkseni, kuka istui vieressäni laukomassa kommenttejaan. Teki mieli potkaista sitä, mutten uskaltanut. Kumpikaan ei ollut koksaan koskenut toisiaan. Enkä haluaisi ensimmäisenä rikkoa koskemattomuutta. Nyt se oli vielä jotenkuten torjuttavissa: sormet korviin ja silmät naulittuina teeveeseen, sanomalehteen, maassa lojuvaan kymmensenttiseen. Miten sen unohtaminen olisi edes mahdollista, jos se tulisi ja vielä tökkisi rapaisella kärsällään?
Otin valkean leivolaatikkoni vastaan ja mietin, pyytäisinkö myyjää poistamaan erään häiritsevästi käyttäytyvän asiakkaan. Kenet? "Tuon possuherran, joka istuu vieressäni lattialla päässään pinkki hattu ja punaiset aurinkolasit. Juuri se, se jolla on keltapunainen rusetti kaulassa. Hän ahdistelee minua. On tehnyt sitä jo pitkään." Hetken harkittuani katsoin viisaammaksi pitää suuni kiinni. Jos liikettä ei häirinnyt heidän leivoksiaan äänekkäästi boikotoiva sika, niin omapahan oli ongelmansa jos leivokset alkaisivat kasvaa sieniä lasikuvussaan.
Kävelin jalkakäytävää kohti taloa, jossa asun. Kopkopkopkopkop, kuulin sen askeleet perässäni. Oliko sen pakko seurata? Eikö se voinut vain sanoa että "Adios, jätän sinut nyt omaan rauhaasi syömään myrkyllisiä omenaleivoksiasi ja katsomaan uusintoja, minulla on tiedossa yhdet sikabileet ja menen laittautumaan. Saanko muuten kysyä kumpaa, vihreätä vai sinistä glitteriä tänään saparoon?" "Sinistä. Se sopii silmiesi väriin. Pidä oikein hauska ilta." (Onko sioilla jonkin muun väriset kuin mustat silmät?)
Avasin ulko-ovea vain sen verran että itse mahduin siitä änkeytymään sisään ja suljin sen salamannopeasti jättäen sian lasioven toiselle puolelle nuolemaan sorkkiaan. Hää-hää! 1-1! Hissi oli varattu ja valitsin odottamisen sijasta rappuset. Tulipahan ainakin harrastettua sitä kuuluisaa arkiliikuntaa. Seitsemänteen kerrokseen saavuttuani olin sekä hikinen että onnellinen. Sika oli karistettu hänniltä. Se varmaan istui vieläkin ulko-ovella, kärsä lasissa, ja toivoi, että joku päästäisi sen sisään. Kärsiköön! Toivottavasti alkaa sataa. Kaivoin avaimet taskustani ja olin tunkemaisillani ne lukkoon. "Taidat ostaa omenaleivoksia useammin kuin kavuta rappusia." Kiljaisin ja pudotin avaimeni järkytyksestä. Sika nojasi asuntoni oveen. Se perkele oli käyttänyt hissiä. Eivät siat aja hissillä! Eiväthän ne edes ylety nappuloihin. Kuin lukien ajatukseni sika jatkoi: "Naapurin mummo päästi minut sisään samalla ovenavausella. Oli oikein kohtelias, toi minut vielä oikeaan kerrokseenkin ja toivotti hyvää päivänjatkoa. Kehui muuten kuinka mukava olen ja pyysi minut kahville joku kerta. Saatanpa mennäkin." Punastuin kiukusta ja poimin avaimet lattialta. Näin lähelle kotia se ei ollut vielä koskaan tullut. Uskaltanut vai halunnut? Avasin oven ja läimäytin oven sen nenän edestä kiinni. Sisällä laitoin vielä ketjulukonkin. Tunkekoon sisään postiluukusta. Sitä voisi olla mielenkiintoista katsoa. Hetken mietittyäni päätin vielä asettaa pöydän parvekkeen oven eteen. Sioista ei voi koskaan tietää. Ne voivat vaikka kiivetä katolle ja laskeutua pavunvartta pitkin parvekkeellesi. Tai sitten niiden hattuun kätkeytyy pieni potkuri jolla ne kohoavat ikkunasi tasolla ja koputtavat lasiin. Avasin leivospaketin ja istuin sohvalle katsomaan mobiilipelejä.
Viiden uutisten jälkeen menin hakemaan uutta leivosta ja tulin hetken mielijohteesta samalla vilkaisseeksi ovisilmästä rappukäytävään. En yllättynyt kovinkaan paljoa nähdessäni sian makaamassa oveni edessä. Toivottavasti joku muistaisi potkaista sitä ohi kulkiessaan. Palasin telkun ääreen ja taisin nukahtaa, en voi olla varma. Joka tapauksessa seuraava asia jonka muistan, on salkkareiden tunnusmusiikki. Haen viiemisen leivoksen ja kurkistan jälleen ovisilmästä. Se vääristi possu piirteet hassusti: hervottoman iso pää ja pienet kontit. Nyt rötkötti itsetuhoisesti hissin oven edessä. Hissistä ei pääsisi nousemaan tähän kerrokseen. Saartotaktiikkaa. Mieleeni muistui vieressä asuva yksinhuoltajaäiti lastenvaunuineen ja mursin puolet leivoksestani ja tungin sen postiluukusta possulle. Ehkä se houkuttelisi sen pois hissin edestä.
Ekalla mainoskatkolla tuli hirvittävä jano. Ei ihme, kolmatta leivosta ilman juotavaa. Kipitin keittiöön ja kurkkasin postiluukusta. Possu oli siellä edelleen. Nyt se istui rappusten juurella, pää kumarassa ja korvat lerpallaan. Se itki? Koin kovin ristiriitaisia tunteita tuota riivaajaa kohtaan. Ehkä sillä oli vielä nälkä? Tai jos sokerinen herkkuni aiheutti sille tappavan janon? Ehkei se päässyt ulos talosta ja joutuisi nukkumaan yönsä rappusissa? Mutta toisaalta, kuka käski tunkea vieraaseen taloon ihmisiä kiusaamaan?
Palasin telkun ääreen, mutten enää saanut otetta sarjaan. Ajatukseni pyöri siinä hattupäisessä, rusettikaulaisessa possussa, jolla oli aurinkolasit ja joka jostain minulle käsittämättömästä syystä istui rappukäytävässäni itkemässä. Mitä jos se kiipeisi ullakolta katolle ja tekisi itsemurhan hyppäämällä alas, liistaroituisi asfalttiin ja muuttuisi jauhelihaksi? Aamulla joku löytäisi sen, pakkaisi suojakaasujen sekaan pieneen typerään styrox-kelmu-yhditelmään ja myisi söpöissä 400 gramman paketeissa. Mutta miksi minä ylipäätään kiusasin itseäni uhraamalla ajatuksiani tuolle pienelle painajaiselle? En kai vaan ollut alkanut kiintymään tuohon ärsyttävään lahkeessaroikkujaan? Kauanko se edes oli seurannut minua? Puoli vuotta? Viikon? Aina? Oliko se vain pieni, yhteiskunnan unohtama ja kaikkien hylkäämä otus, väärinymmärretty nero, jota kaikki halveksivat? Vai jos, jos se olikin vain tavallinen yksinäinen sielu, joka etsi vierelleen sohvalle jotakuta, jonka kanssa katsoa televisiota, kauhistella sotauutisia ja arvostella säätytön vaatteita? Siis juuri sellainen, kuin minäkin, ennakkoluulojen uhri, jota suvaitsemattomat ihmiset eivä thuonon ensivaikutelman takia tahdo elämäänsä? En enää kestänyt omantuntoni ääntä, vaan nousin ja avasin oven. "Huhuu, tuletko sieltä, salkkareita tulee vielä ja leivostakin on vähän jäljellä, voidaan syödä vaikka puokkiin. Ja ai niin, voitsä jäädä yöksikin, jos haluat, sohvalla olisi tilaa...". Possu nyökkäsi, nousi ja jolkutti sisään. Kun oli avittanut sen ensin sohvalle (huomasin sen olevan vähän liian korkea sian kintuille ja päätin lyhentää sen jalkoja heti huomenna) tarjosin sille lupaamaani herkkua. Se otti sen kiitollisena vastaan, annoin syödä sen kokonaan, kun näytti niin nälkäiseltä. Pyyhkiessään muruja suupielistään sohvan verhoiluun se röhkäisi ja tokaisi:"Kyllä minä koko ajan tiesin, ettet sinä sitä leivosta sille mummolle ostanut. Sillähän on keliakia."
~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~
~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~
Siinä se jökötti taas. Keskellä tietä, suojatiellä. Tasan neljä viivaa kummastakin jalkakäytävästä. Ärsyttävä, näsäviisas, vittumainen virne kasvoillaan. Miksi se halusi istua juuri keskellä tietä? Oliko sillä hatun alla mittanauha, jolla se oli tarkistanut arvelunsa tien keskikohdasta? Jos haluaisin mennä tien yli kahvilaan, minun olisi PAKKO kohdata se suojatiellä. Ja sitähän minä en halunnut. Minun olisi pakko ylittää tie suojatien sivusta. Sitä se halusi. Mutta se olisi väärin. Ei siksi, että se olisi jyrkästi lainkuuliaista vakaumustani vastaan. Jos välttelisin sitä oikaisemalla suojatien sivusta, se voittaisi. 1-0. Katsoin vielä kerran sitä silmiin. Oikeastaan en silmiin, vaan halpoihin muovisiin aurinkolaseihin, sellaisiin punaisiin ja pyöreisiin, joita voittaa tivolin narunvedosta. Mistä se oli ne saanut? Eivät siat vedä narua.
Konditoriossa oli melko vähän ihmisiä. Painoin nenäni kiinni leivoksia peittävään muovikupuun. Mansikkakakkua. Juustokakkua. Mustikkapiirakkaa. Suklaamuffinseja. Viinereitä. Omenaleivoksia! Niitä tänään. "Pistä saman tien kaksi, vien kaverille kanssa. Eikun kolme, vien yhden naapurin mummolle; siltä murtui lonkka toissapäivänä kun se kaatui rappusissa. Äläkä kuule yritä tyrkyttää mulle sitä rumaa paperipussia; mä suostun kuljettamaan ne tosta ovesta ulos vain rasiassa. Ja katsokin että se on oikean kokoinen eivätkä leivokset kliistaroidu toisiinsa!"
"Noissa omenoissa on lannoitejäämiä ja niihin on suihkutettu hyönteismyrkkyä. Leivoksen päällä kimalteleva höhhö on tehty naudan selkäytimestä ja siitä voi saada hullun lehmän taudin. Itse söin juuri tuollaisen mansikkaleivoksen kuin tuo tuossa ja sain siitä liivatteesta suu- ja sorkkataudin. Puoli vuotta jalat alta ja pilliruokaa." Minun ei tarvinnut edes vilkaista tietääkseni, kuka istui vieressäni laukomassa kommenttejaan. Teki mieli potkaista sitä, mutten uskaltanut. Kumpikaan ei ollut koksaan koskenut toisiaan. Enkä haluaisi ensimmäisenä rikkoa koskemattomuutta. Nyt se oli vielä jotenkuten torjuttavissa: sormet korviin ja silmät naulittuina teeveeseen, sanomalehteen, maassa lojuvaan kymmensenttiseen. Miten sen unohtaminen olisi edes mahdollista, jos se tulisi ja vielä tökkisi rapaisella kärsällään?
Otin valkean leivolaatikkoni vastaan ja mietin, pyytäisinkö myyjää poistamaan erään häiritsevästi käyttäytyvän asiakkaan. Kenet? "Tuon possuherran, joka istuu vieressäni lattialla päässään pinkki hattu ja punaiset aurinkolasit. Juuri se, se jolla on keltapunainen rusetti kaulassa. Hän ahdistelee minua. On tehnyt sitä jo pitkään." Hetken harkittuani katsoin viisaammaksi pitää suuni kiinni. Jos liikettä ei häirinnyt heidän leivoksiaan äänekkäästi boikotoiva sika, niin omapahan oli ongelmansa jos leivokset alkaisivat kasvaa sieniä lasikuvussaan.
Kävelin jalkakäytävää kohti taloa, jossa asun. Kopkopkopkopkop, kuulin sen askeleet perässäni. Oliko sen pakko seurata? Eikö se voinut vain sanoa että "Adios, jätän sinut nyt omaan rauhaasi syömään myrkyllisiä omenaleivoksiasi ja katsomaan uusintoja, minulla on tiedossa yhdet sikabileet ja menen laittautumaan. Saanko muuten kysyä kumpaa, vihreätä vai sinistä glitteriä tänään saparoon?" "Sinistä. Se sopii silmiesi väriin. Pidä oikein hauska ilta." (Onko sioilla jonkin muun väriset kuin mustat silmät?)
Avasin ulko-ovea vain sen verran että itse mahduin siitä änkeytymään sisään ja suljin sen salamannopeasti jättäen sian lasioven toiselle puolelle nuolemaan sorkkiaan. Hää-hää! 1-1! Hissi oli varattu ja valitsin odottamisen sijasta rappuset. Tulipahan ainakin harrastettua sitä kuuluisaa arkiliikuntaa. Seitsemänteen kerrokseen saavuttuani olin sekä hikinen että onnellinen. Sika oli karistettu hänniltä. Se varmaan istui vieläkin ulko-ovella, kärsä lasissa, ja toivoi, että joku päästäisi sen sisään. Kärsiköön! Toivottavasti alkaa sataa. Kaivoin avaimet taskustani ja olin tunkemaisillani ne lukkoon. "Taidat ostaa omenaleivoksia useammin kuin kavuta rappusia." Kiljaisin ja pudotin avaimeni järkytyksestä. Sika nojasi asuntoni oveen. Se perkele oli käyttänyt hissiä. Eivät siat aja hissillä! Eiväthän ne edes ylety nappuloihin. Kuin lukien ajatukseni sika jatkoi: "Naapurin mummo päästi minut sisään samalla ovenavausella. Oli oikein kohtelias, toi minut vielä oikeaan kerrokseenkin ja toivotti hyvää päivänjatkoa. Kehui muuten kuinka mukava olen ja pyysi minut kahville joku kerta. Saatanpa mennäkin." Punastuin kiukusta ja poimin avaimet lattialta. Näin lähelle kotia se ei ollut vielä koskaan tullut. Uskaltanut vai halunnut? Avasin oven ja läimäytin oven sen nenän edestä kiinni. Sisällä laitoin vielä ketjulukonkin. Tunkekoon sisään postiluukusta. Sitä voisi olla mielenkiintoista katsoa. Hetken mietittyäni päätin vielä asettaa pöydän parvekkeen oven eteen. Sioista ei voi koskaan tietää. Ne voivat vaikka kiivetä katolle ja laskeutua pavunvartta pitkin parvekkeellesi. Tai sitten niiden hattuun kätkeytyy pieni potkuri jolla ne kohoavat ikkunasi tasolla ja koputtavat lasiin. Avasin leivospaketin ja istuin sohvalle katsomaan mobiilipelejä.
Viiden uutisten jälkeen menin hakemaan uutta leivosta ja tulin hetken mielijohteesta samalla vilkaisseeksi ovisilmästä rappukäytävään. En yllättynyt kovinkaan paljoa nähdessäni sian makaamassa oveni edessä. Toivottavasti joku muistaisi potkaista sitä ohi kulkiessaan. Palasin telkun ääreen ja taisin nukahtaa, en voi olla varma. Joka tapauksessa seuraava asia jonka muistan, on salkkareiden tunnusmusiikki. Haen viiemisen leivoksen ja kurkistan jälleen ovisilmästä. Se vääristi possu piirteet hassusti: hervottoman iso pää ja pienet kontit. Nyt rötkötti itsetuhoisesti hissin oven edessä. Hissistä ei pääsisi nousemaan tähän kerrokseen. Saartotaktiikkaa. Mieleeni muistui vieressä asuva yksinhuoltajaäiti lastenvaunuineen ja mursin puolet leivoksestani ja tungin sen postiluukusta possulle. Ehkä se houkuttelisi sen pois hissin edestä.
Ekalla mainoskatkolla tuli hirvittävä jano. Ei ihme, kolmatta leivosta ilman juotavaa. Kipitin keittiöön ja kurkkasin postiluukusta. Possu oli siellä edelleen. Nyt se istui rappusten juurella, pää kumarassa ja korvat lerpallaan. Se itki? Koin kovin ristiriitaisia tunteita tuota riivaajaa kohtaan. Ehkä sillä oli vielä nälkä? Tai jos sokerinen herkkuni aiheutti sille tappavan janon? Ehkei se päässyt ulos talosta ja joutuisi nukkumaan yönsä rappusissa? Mutta toisaalta, kuka käski tunkea vieraaseen taloon ihmisiä kiusaamaan?
Palasin telkun ääreen, mutten enää saanut otetta sarjaan. Ajatukseni pyöri siinä hattupäisessä, rusettikaulaisessa possussa, jolla oli aurinkolasit ja joka jostain minulle käsittämättömästä syystä istui rappukäytävässäni itkemässä. Mitä jos se kiipeisi ullakolta katolle ja tekisi itsemurhan hyppäämällä alas, liistaroituisi asfalttiin ja muuttuisi jauhelihaksi? Aamulla joku löytäisi sen, pakkaisi suojakaasujen sekaan pieneen typerään styrox-kelmu-yhditelmään ja myisi söpöissä 400 gramman paketeissa. Mutta miksi minä ylipäätään kiusasin itseäni uhraamalla ajatuksiani tuolle pienelle painajaiselle? En kai vaan ollut alkanut kiintymään tuohon ärsyttävään lahkeessaroikkujaan? Kauanko se edes oli seurannut minua? Puoli vuotta? Viikon? Aina? Oliko se vain pieni, yhteiskunnan unohtama ja kaikkien hylkäämä otus, väärinymmärretty nero, jota kaikki halveksivat? Vai jos, jos se olikin vain tavallinen yksinäinen sielu, joka etsi vierelleen sohvalle jotakuta, jonka kanssa katsoa televisiota, kauhistella sotauutisia ja arvostella säätytön vaatteita? Siis juuri sellainen, kuin minäkin, ennakkoluulojen uhri, jota suvaitsemattomat ihmiset eivä thuonon ensivaikutelman takia tahdo elämäänsä? En enää kestänyt omantuntoni ääntä, vaan nousin ja avasin oven. "Huhuu, tuletko sieltä, salkkareita tulee vielä ja leivostakin on vähän jäljellä, voidaan syödä vaikka puokkiin. Ja ai niin, voitsä jäädä yöksikin, jos haluat, sohvalla olisi tilaa...". Possu nyökkäsi, nousi ja jolkutti sisään. Kun oli avittanut sen ensin sohvalle (huomasin sen olevan vähän liian korkea sian kintuille ja päätin lyhentää sen jalkoja heti huomenna) tarjosin sille lupaamaani herkkua. Se otti sen kiitollisena vastaan, annoin syödä sen kokonaan, kun näytti niin nälkäiseltä. Pyyhkiessään muruja suupielistään sohvan verhoiluun se röhkäisi ja tokaisi:"Kyllä minä koko ajan tiesin, ettet sinä sitä leivosta sille mummolle ostanut. Sillähän on keliakia."
~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~
Vastaukset 6
Vanhimmat
Pidin tästä. Hauska. Häiriköistä on kirjoitettu ennenkin, tuli mieleen "Blumfeld, vanheneva poikamies". (Kaksi palloa pomppii hra B:n kintereillä tämän asunnossa ja meinaa tehdä sankarin hulluksi.)
Hupaisia lauserakennelmia. Ollakseni kriittinenkin, jossain kohdassa teksti menettää terävimmän särmänsä. Tavanomaisuutta ja ennalta-arvattavuutta pitää välttää kaikin keinoin.
Mutta olihan tämä.. Parani loppua kohti. Mielikappaleeni oli
"Oliko se vain pieni, yhteiskunnan unohtama ja kaikkien hylkäämä otus, väärinymmärretty nero, jota kaikki halveksivat? Vai jos, jos se olikin vain tavallinen yksinäinen sielu, joka etsi vierelleen sohvalle jotakuta, jonka kanssa katsoa televisiota, kauhistella sotauutisia ja arvostella säätytön vaatteita? Siis juuri sellainen, kuin minäkin, ennakkoluulojen uhri, jota suvaitsemattomat ihmiset eivä thuonon ensivaikutelman takia tahdo elämäänsä?"
Asia ytimeen. Kirpeys, ironia. Hyvä hyvä.
Tervetuloa klubiin!
Kiitos kommentoinnista. Olet muuten ensimmäisiä ihmisiä, jotka ovat ylipäätään mitään tekstejäni lukeneet, ja ensimmäinen, joka niitä kommentoi (ojentaa "Kaikkien Kirjailijan Urasta Unelmoivien Liiton (KKUUL)" kunniamitalin ja nyökkää kukkaisyttöä ojentamaan kimpun unikoita), jos kouluaineita ei lasketa mukaan... Kiitos, pistä klubin jäsenkirjan seinälle kultakehyksiin, joissa on kerubeja ;)
Ihastuttava! Pidin erityisesti samasta kappaleesta kuin Chapeau, se oli parhaimpia kohtia novellissasi.
Myös tapasi kuvailla sikaa nauratti, varsinkin ne aurinkolasit!
lisää tekstiä vaan näyttämölle!
Mukavaa kun jaksoit lukea, vielä mukvampaa että pidit siitä! Kiitos kannustavista kommenteista, voin nyt palata kirjoittamaan perin rohkaistuna :)
No hyvä; yrittäkäämme antaa kehittävää kommenttia.
Aivan ensiksi pieni käytännön neuvo tekstin ulkoasusta: jos vaikka kappaleitten välissä olisi yksikin tyhjä rivi, teksti näyttäisi päällepäin paljon ilmavammalta, miellyttävämmältä lukea, siihen olisi helpompi tarttua. Ainakin minun.
Lisää turhaa: yhdessä jos toisessakin kohtaa sisäinen äidinkielenopettajani vetää henkistä punakynäänsä esiin ja työntää havupuun siemenkotia suoleen, papukasvin siemeniä syvälle nenäonteloon. Älä nyt hyvä ihminen kirjoita "alkaa kiintymään"! Minulla tulee silloin verta silmistä. Myös virkerajat ovat monissa kohtaa epäselvät; on pilkkua pisteen sijaan - joskus toisinpäin - paikoissa, joihin ne eivät laveimmankaan tulkinnan mukaan kuulu. Mutta minä tosin lienen lukijana ylivoimaisesti pikkumaisimmasta päästä ja takerrun silkkoihin typeryyksiin.
Mutta pinnanalainen sisältö onkin sitten varsin mukiinmenevää - tämähän on hyvää tekstiä!
Koko sika ja "sika" -rinnastus toimii oikein hyvin. Se luo huvittavia (jopa tuoreita) mielikuvia ja tuo hienovaraisesti esiin omalaatuisia, ristiriitaisia tuntemuksia. Kuten täsmälleen oikeanlaatuista sääliä.
Eikä minun tarvinnut yhtään taistella lukeakseni tämän loppuun - sen verta vetävää teksti oli - siitäkin huolimatta, että välillä joku tönkköys iski hiukan silmille ja ajattelin: "tuota en olisi sanonut" tai "tuon olisin sanonut toisin".
Mutta ei ollut puiseva, ei jauhanut kliseitä (joita täällä niin monesti näkee). Riittävän outo ollakseen mielenkiintoinen.
Luin oikein mielelläni.
*
[Enkä usko, että sinitarrakiinnityksen yhteydessä on kovinkaan luontevaa käyttää 'ripustaa'-verbiä.]
Kiitos, otin vihjeesi mielelläni vastaan, sillä minulle ei juurikaan tarjoudu tilaisuuksia kehittää oikeinkirjoitus yms. tarinan kirjoittamiseen tarvittavia taitoja. Kun koulussa tulee kirjoittaa aine, emme saa juuri minkäänmoisia ohjausta itse aiheen käsittelyyn, vaan opettaja on enimmäkseen (ja aivan aiheestakin) huolissaan siitä, etteivät kaikki osaa laittaa isoa kirjainta pisteen jälkeen tai käyttää pilkkua (he eivät pistä lauseen keskelle välimerkkejä, ainoastaan pisteen loppuun, jos muistavat). Tasokkainta kirjoittamisen opetusta saan siis teiltä :) Ja hyviä huomioita teettekin...
Nyt katoan kehittelemään itseäni kirjoittajana antamianne vinkkejä hyväkseni käyttäen, mikäli ymmärrykseni niihin riittää...