Kävin cancer.fi-foorumilla lukemassa sururymän viestejä ja sen jälkeen onkin kyyneleet virranneet..
Pienten lasten vanhemmat, tai isänsä/äitinsä menettäneet lapset, puolisonsa menettäneet lesket kirjoittavat siellä niin koskettavasti, että ei mitään rajaa..
Tietysti peilaan kirjoituksia omaan perheeseeni, miten puolisoni ja lapseni surisivat jos kuolen. Tai oikeastaan kun kuolen, ei kai tänne kukaan ole jäänyt.
Hölmöä, mutta joskus tuntuu että surullakin täytyy ikäänkuin mässäillä, päästäkseen siitä yli. Onko kukaan muu huomannut itsessään samanlaisia piirteitä? Sitten kun (yli)märehtiminen loppuu, on helpompi olla.
Pienten lasten vanhemmat, tai isänsä/äitinsä menettäneet lapset, puolisonsa menettäneet lesket kirjoittavat siellä niin koskettavasti, että ei mitään rajaa..
Tietysti peilaan kirjoituksia omaan perheeseeni, miten puolisoni ja lapseni surisivat jos kuolen. Tai oikeastaan kun kuolen, ei kai tänne kukaan ole jäänyt.
Hölmöä, mutta joskus tuntuu että surullakin täytyy ikäänkuin mässäillä, päästäkseen siitä yli. Onko kukaan muu huomannut itsessään samanlaisia piirteitä? Sitten kun (yli)märehtiminen loppuu, on helpompi olla.
Vastaukset 1
Vanhimmat
ajateltua.Itsellä 11v.lapsi,ei isää.Miten valtava olisi pienen tytön suru,juuri hänen suruaan enkestä,mutten vielä aio kuolla,jos Jumala vain suo.On tosi surullista monen pienen lapsen vanhemman kuolema,tuntuu niin epäoikeudenmukaiselta,