Niinkuin sanoin: tuli hömppä olo ja kirjoitin jotain...katsokaa onko siitä mihinkään.
YKSI
Vanha ovi aukesi ja Mike astui siitä sisään. Hän ei olisi halunnut tulla tähän taloon, vaikka se oli hänen omansa. Jokin hänen sisällään yritti saada hänet tajuamaan, että taloon meneminen ei olisi ainoa vaihtoehto. Hän voisi kääntyä ja lähteä pois. Niin yksinkertaista. Hän jatkoi hidasta, mutta vakaata, kulkuaan yhä eteenpäin kohti makuuhuonetta. Hän ei tiennyt miksi hän menisi sinne, mutta jokin häntä sinne veti. Oikeastaan vetäminen ei ollut oikea sana tilanteen kuvaamiseen. Mikesta tuntui kuin suuri käsi työntäisi häntä hellästi, mutta varmasti, kohti jotain tiettyä määränpäätä. Portaita ylös kävellessään hän oli melkein varma, että jos hän antaisi itsensä kaatua taaksepäin, hän ei loukkaisi itseään vaan tuo olemus hänen selkänsä takana saisi tahtonsa läpi, ja pakottaisi hänet jatkamaan. Viimein hän saapui makuuhuoneen valkoisen, ja selvästi kalliin, oven taakse, ja yritti saada sitä aukeamaan. Se ei hievahtanutkaan. Huoneesta alkoi kuulua itkua. Se oli hänen vaimonsa. Hänen vaimonsa itki ja kiljui huoneessa, johon hän ei päässyt auttamaan. Hän alkoi potkia ja hakata ovea. Hän teki kaikkensa, mutta ovi ei vain auennut.
- Sally! Hänen ääneensä oli tarttunut Sallyn pakokauhu. - Sally! Koita kestää! Hän alkoi kuunnella tietäen, että hänen pitäisi tehdä jotain ja nopeasti. Nyt huoneesta alkoi kuulua kummallista ääntä. Se muistutti kiehumista sihinällään.
Itku loppui.
- Sally! Mike karjui, ja lähti hakemaan jotain jolla avaisi oven. Hän juoksi alakertaan. Hän ei pystynyt ajattelemaan edes millä hän voisi avata oven, ei edes missä huoneessa he pitivät tuolejaan. Hänen mielensä oli täynnä mielikuvia huoneen tapahtumista.
Kun hän lopulta saapui oven taakse, raahattuaan raskasta tammituolia mukanaan, huomasi hän sen olevan ravoillaan. - Mitä hel...
Huoneesta ei kuulunut nyt mitään ääntä, ja siellä oli erittäin pimeää. Hän yritti saada valon päälle katkaisimesta. Se ei näyttänyt toimivan. Pimeydestä huolimatta, hän huomasi näkevänsä ihan hyvin. Siellä ei ollut ketään muita kuin Sally, joka makasi sängyssä kyljellään.
- Sally...Sally. Oletko kunnossa! Mike yritti nyt töniä Sallya hereille. - Sallyyy...Sal...
Kun hän käänsi Sallyn, hän koki järkytyksen joka antaisi hänelle painajaisia moniksi vuosiksi eteenpäin: Sally oli nyt yksi niistä. Hän ei tiennyt mistä tällainen ajatus hänen päähänsä tuli, mutta se tuntui kunnolliselta. Pitkin Miken poskea valui kyynel, joka suunnisti hänen suuhunsa. Suolainen maku sai hänet heräämään.
Mike tunsi vatsassaan krampin, mutta onnistui olemaan oksentamatta. Ruumis, joka oli ennen kuulunut sille kauniille ja rakastettavalle naiselle, oli nyt kauheiden epämuodostumien peitossa. Ruumis näytti kuin se olisi ollut kaksi viikkoa suorassa auringon paisteessa. Joka puolella oli muhkuroita ja käyrien neulojen tapaisia ulokkeita.
- Voi hyvä luoja! Mike sanoi, kunnes melkein huusi säikähdyksestä kuullessaan rahisevan äänen kutsuvan. Se kuulosti kuin kuoro variksia olisi päättänyt puhua yhtäaikaa. Mike ei kuullut oliko se miehen vai naisen ääni, mutta se tuli kylpyhuoneen raollaan olevan oven takaa himmeän hohteen mukana. Hohde tuntui antavan äänelle lisää voimia.
- Mike, sinun säälittävä vaimosi on nyt yksi meistä, ja niin olet pian sinäkin. Me otamme jokaisen kurjan ihmisen ympäriltäsi niin kauan, kunnes annat meille mitä me sinulta pyydämme. Se ei ole mielestämme liikaa pyydetty, eihän?
Mike ei voinut olla ajattelematta kauheita mielikuvia hirviöstä, joka kylpyhuoneessa oli, vai oliko siellä ylipäätänsä yhtään mitään. Mikella ei riittänyt uskallusta mennä katsomaan, mutta hän alkoi kävellä kohti makuuhuoneen ovea heikoin ja tärisevin askelin. - Kuka siellä? Mitä te haluatte? Hän sanoi äänellä, josta ei voinut olla kuulematta pelon ja hämmästyksen tuomaa käheyttä.
- Älä viitsi leikkiä, se sanoi kummallisen rahisevalla ja korkealla äänellä. - Emme tulleet tänne asti vain saadaksemme vastailla typeriin kysymyksiin. Me olemme antaneet sinulle jo monta tilaisuutta luopua siitä ja antaa se meille, mutta nyt alkaa meidänkin kärsivällisyytemme loppua. Olisit saanut niin paljon...mutta ei. Nyt tämä saa päättyä. Me otamme sen sinulta, halusit tai et, puhuja sanoi. Loppua kohden puhe nousi jo huutamiseksi.
Kylpyhuoneesta alkoi kuulua läähättävää ääntä. Jokin alkoi liikkua siellä, valon välähdyksestä päätellen. Mikea ei piitannut enää mistään, vaan katsoi hyvästelevästi vaimoaan ja juoksi makuuhuoneen ovelle: ovi oli kiinni ja lukossa. Kylpyhuoneen ovi ei ollut enää ravoillaan, se oli kokonaan auki.
Hän riuhtoi ovea ja lopulta alkoi potkia sitä. Hän tunsi märän iskun ristiselässään ja kuuli vaimonsa itkevän sängyllä. Mike ei ehtinyt kuulla eikä tuntea mitään, vaan antoi pimeyden ottaa hänet.
Mike heräsi aina ennen kun herätyskello alkoi soida: elimistön temppu josta hän oli erittäin kiitollinen. Herätyskello oli ruma ja sen pirinä ja kolina oli sitä kauheaa lajia, joka tuntui porautuvan mielen syvimpiin onkaloihin ja saaden sitä kautta sydämen repeämään liitoksistaan. Mike oli aina vihannut sitä kelloa mutta käytti sitä, koska tiesi että se oli kallis ja hänen vaimonsa ostama...SALLY! Koko viimeöinen uni tuntui iskeytyvän päin kasvoja tuoden mukanaan viileän haikeuden tunteen.
Hän kääntyi ja siristi silmiään. - Sally...oletko siinä?
Hän odotti jo kuulevansa samanlaisen rahisevan äänen kuin unessaan. - Mike. Mitä nyt? Vapauttava helpotuksen tunne pyyhkäisi Miken läpi. - Ei mitään, kulta. Odottiko hän kenties näkevänsä jonkinlaisen ruumiin? Tai jopa hirviön? Vanha kunnon Sallyhan se siinä. - Ei mitään, hän kuiskasi hymyillen itselleen.
- Mitä nyt? Sally sanoi, kääntyen nyt kyljelleen Mikea päin. Mike ei voinut olla ihailematta Sallyn kauniita kasvoja. Ja silmiä, jotka jo pelkästään näyttivät tuovan valoa makuuhuoneen lempeään pimeyteen.
- Ei mitään. Näin vaan pahaa unta ja...että...ajattelin...
- Niin.
- Että... Mike oli huomannut vuosien mittaan, että Sally näytti käyttävän hyväkseen seikkaa jonka mukaan miehet olivat naisia huonompia keskittymään kahteen asiaan yhtä aikaan. Hän sai aina miehet takeltelemaan puheissaan, eikä Mike ollut poikkeus. Hän sai puhujan aina keskittymään enemmän lumoaviin silmiinsä, kuin itse puhumiseen. - Ei mitään erikoista. Näin vain painajaisen.
- Aijaa. No...
- No mitä?
- No minkälainen se oli?
- No... Hänestä ei tuntunut sopivalta kertoa Sallylle kaikkia uneen liittyviä yksityiskohtia, joten hän muutti sitä sammuttaakseen Sallyn uteliaisuuden. - Makasin vain sängyllä ja kuulin jotain ilkeitä ääniä kylpyhuoneesta. Se oli taas yksi niistä unista joissa ei oikein tapahdu mitään pelottavaa, mutta sinulla on koko ajan semmoinen ahdistava olo.
- Joo. Ne on kauheita, Sally sanoi osaaottavasti. - Mihin sinä luulit minun lähteneen. Olen ollut tässä joka aamu jo yhdeksän vuoden ajan.
- En mihinkään. Halusin vain...
Väsyneenä ja kyllästyneenä Sally tokaisi: - Unohda koko juttu Mike. Mörkö lähti pois nyt. Nyt takaisin nukkumaan.
- Minä rakastan sinua.
- Minä rakastan sinua, Sally kuiskasi hilpeästi ja muiskautti pusun Miken ohimolle. Sally tiesi että se oli yksi Miken lempikohdista saada pusu, heti kolmantena.
Mike painoi päänsä tyynylle, ajatellen miten onnekas hän oli saadakseen olla Sallyn kaltaisen naisen aviomies. Pusu ohimollekin sai Mikessa aikaan positiivisia värinöitä. Mutta vaikka kaikki olikin hyvin, hän ei silti voinut olla ajattelematta viimeöistä painajaistaan. Hän oli nähnyt saman unen ennenkin, mutta nyt se oli paljon tapahtumarikkaampi kuin ennen. Itse asiassa se oli tullut yhä enemmän ja enemmän pidemmäksi joka kerralla. Kun Sallyn rauhallinen hengitys sai hänet rauhoittumaan, hän sulki silmänsä ja alkoi suorittaa ikiomaa unensaantimekanismiaan: lampaiden laskemista. Heti kun hän sai taas unen päästä kiinni, kello alkoi soittaa sairasta säveltään. Rringg, rringg se huusi. Kello näytti tajuavan että ainoa asia jota se voisi tehdä oli hälyttää, joten sen se tekisi niin hyvin kuin vain teoreettisesti olisi mahdollista.
- Voi helkkari! Tuo kello saa kyllä lähteä, ja äkkiä, Sally sanoi harmistuneena äkillisestä herätyksestään.
- Nuo sanat olen odottanut kuulevani jo kauan. Kiitos.
- Mitä? Etkö pidä kellostasi?
- No onhan se ihan hieno ja...kaikkea...mutta...
- Mutta mitä? Sinun täytyy oppia ilmaisemaan itseäsi paremmin. Ei tässä jaksa aina odotella turhia höpinöitä, Sally tiuskaisi leikkisästi.
- Inhoan tuota kelloa ihan helvetisti.
- No niin. Noita sanoja taas minä olen odotellut jo pitkän aikaa, Sally sanoi voittajamaisesti, ja lähti pesemään hampaitaan. Mike jäi raapimaan päätään hölmistyneenä.
YKSI
Vanha ovi aukesi ja Mike astui siitä sisään. Hän ei olisi halunnut tulla tähän taloon, vaikka se oli hänen omansa. Jokin hänen sisällään yritti saada hänet tajuamaan, että taloon meneminen ei olisi ainoa vaihtoehto. Hän voisi kääntyä ja lähteä pois. Niin yksinkertaista. Hän jatkoi hidasta, mutta vakaata, kulkuaan yhä eteenpäin kohti makuuhuonetta. Hän ei tiennyt miksi hän menisi sinne, mutta jokin häntä sinne veti. Oikeastaan vetäminen ei ollut oikea sana tilanteen kuvaamiseen. Mikesta tuntui kuin suuri käsi työntäisi häntä hellästi, mutta varmasti, kohti jotain tiettyä määränpäätä. Portaita ylös kävellessään hän oli melkein varma, että jos hän antaisi itsensä kaatua taaksepäin, hän ei loukkaisi itseään vaan tuo olemus hänen selkänsä takana saisi tahtonsa läpi, ja pakottaisi hänet jatkamaan. Viimein hän saapui makuuhuoneen valkoisen, ja selvästi kalliin, oven taakse, ja yritti saada sitä aukeamaan. Se ei hievahtanutkaan. Huoneesta alkoi kuulua itkua. Se oli hänen vaimonsa. Hänen vaimonsa itki ja kiljui huoneessa, johon hän ei päässyt auttamaan. Hän alkoi potkia ja hakata ovea. Hän teki kaikkensa, mutta ovi ei vain auennut.
- Sally! Hänen ääneensä oli tarttunut Sallyn pakokauhu. - Sally! Koita kestää! Hän alkoi kuunnella tietäen, että hänen pitäisi tehdä jotain ja nopeasti. Nyt huoneesta alkoi kuulua kummallista ääntä. Se muistutti kiehumista sihinällään.
Itku loppui.
- Sally! Mike karjui, ja lähti hakemaan jotain jolla avaisi oven. Hän juoksi alakertaan. Hän ei pystynyt ajattelemaan edes millä hän voisi avata oven, ei edes missä huoneessa he pitivät tuolejaan. Hänen mielensä oli täynnä mielikuvia huoneen tapahtumista.
Kun hän lopulta saapui oven taakse, raahattuaan raskasta tammituolia mukanaan, huomasi hän sen olevan ravoillaan. - Mitä hel...
Huoneesta ei kuulunut nyt mitään ääntä, ja siellä oli erittäin pimeää. Hän yritti saada valon päälle katkaisimesta. Se ei näyttänyt toimivan. Pimeydestä huolimatta, hän huomasi näkevänsä ihan hyvin. Siellä ei ollut ketään muita kuin Sally, joka makasi sängyssä kyljellään.
- Sally...Sally. Oletko kunnossa! Mike yritti nyt töniä Sallya hereille. - Sallyyy...Sal...
Kun hän käänsi Sallyn, hän koki järkytyksen joka antaisi hänelle painajaisia moniksi vuosiksi eteenpäin: Sally oli nyt yksi niistä. Hän ei tiennyt mistä tällainen ajatus hänen päähänsä tuli, mutta se tuntui kunnolliselta. Pitkin Miken poskea valui kyynel, joka suunnisti hänen suuhunsa. Suolainen maku sai hänet heräämään.
Mike tunsi vatsassaan krampin, mutta onnistui olemaan oksentamatta. Ruumis, joka oli ennen kuulunut sille kauniille ja rakastettavalle naiselle, oli nyt kauheiden epämuodostumien peitossa. Ruumis näytti kuin se olisi ollut kaksi viikkoa suorassa auringon paisteessa. Joka puolella oli muhkuroita ja käyrien neulojen tapaisia ulokkeita.
- Voi hyvä luoja! Mike sanoi, kunnes melkein huusi säikähdyksestä kuullessaan rahisevan äänen kutsuvan. Se kuulosti kuin kuoro variksia olisi päättänyt puhua yhtäaikaa. Mike ei kuullut oliko se miehen vai naisen ääni, mutta se tuli kylpyhuoneen raollaan olevan oven takaa himmeän hohteen mukana. Hohde tuntui antavan äänelle lisää voimia.
- Mike, sinun säälittävä vaimosi on nyt yksi meistä, ja niin olet pian sinäkin. Me otamme jokaisen kurjan ihmisen ympäriltäsi niin kauan, kunnes annat meille mitä me sinulta pyydämme. Se ei ole mielestämme liikaa pyydetty, eihän?
Mike ei voinut olla ajattelematta kauheita mielikuvia hirviöstä, joka kylpyhuoneessa oli, vai oliko siellä ylipäätänsä yhtään mitään. Mikella ei riittänyt uskallusta mennä katsomaan, mutta hän alkoi kävellä kohti makuuhuoneen ovea heikoin ja tärisevin askelin. - Kuka siellä? Mitä te haluatte? Hän sanoi äänellä, josta ei voinut olla kuulematta pelon ja hämmästyksen tuomaa käheyttä.
- Älä viitsi leikkiä, se sanoi kummallisen rahisevalla ja korkealla äänellä. - Emme tulleet tänne asti vain saadaksemme vastailla typeriin kysymyksiin. Me olemme antaneet sinulle jo monta tilaisuutta luopua siitä ja antaa se meille, mutta nyt alkaa meidänkin kärsivällisyytemme loppua. Olisit saanut niin paljon...mutta ei. Nyt tämä saa päättyä. Me otamme sen sinulta, halusit tai et, puhuja sanoi. Loppua kohden puhe nousi jo huutamiseksi.
Kylpyhuoneesta alkoi kuulua läähättävää ääntä. Jokin alkoi liikkua siellä, valon välähdyksestä päätellen. Mikea ei piitannut enää mistään, vaan katsoi hyvästelevästi vaimoaan ja juoksi makuuhuoneen ovelle: ovi oli kiinni ja lukossa. Kylpyhuoneen ovi ei ollut enää ravoillaan, se oli kokonaan auki.
Hän riuhtoi ovea ja lopulta alkoi potkia sitä. Hän tunsi märän iskun ristiselässään ja kuuli vaimonsa itkevän sängyllä. Mike ei ehtinyt kuulla eikä tuntea mitään, vaan antoi pimeyden ottaa hänet.
Mike heräsi aina ennen kun herätyskello alkoi soida: elimistön temppu josta hän oli erittäin kiitollinen. Herätyskello oli ruma ja sen pirinä ja kolina oli sitä kauheaa lajia, joka tuntui porautuvan mielen syvimpiin onkaloihin ja saaden sitä kautta sydämen repeämään liitoksistaan. Mike oli aina vihannut sitä kelloa mutta käytti sitä, koska tiesi että se oli kallis ja hänen vaimonsa ostama...SALLY! Koko viimeöinen uni tuntui iskeytyvän päin kasvoja tuoden mukanaan viileän haikeuden tunteen.
Hän kääntyi ja siristi silmiään. - Sally...oletko siinä?
Hän odotti jo kuulevansa samanlaisen rahisevan äänen kuin unessaan. - Mike. Mitä nyt? Vapauttava helpotuksen tunne pyyhkäisi Miken läpi. - Ei mitään, kulta. Odottiko hän kenties näkevänsä jonkinlaisen ruumiin? Tai jopa hirviön? Vanha kunnon Sallyhan se siinä. - Ei mitään, hän kuiskasi hymyillen itselleen.
- Mitä nyt? Sally sanoi, kääntyen nyt kyljelleen Mikea päin. Mike ei voinut olla ihailematta Sallyn kauniita kasvoja. Ja silmiä, jotka jo pelkästään näyttivät tuovan valoa makuuhuoneen lempeään pimeyteen.
- Ei mitään. Näin vaan pahaa unta ja...että...ajattelin...
- Niin.
- Että... Mike oli huomannut vuosien mittaan, että Sally näytti käyttävän hyväkseen seikkaa jonka mukaan miehet olivat naisia huonompia keskittymään kahteen asiaan yhtä aikaan. Hän sai aina miehet takeltelemaan puheissaan, eikä Mike ollut poikkeus. Hän sai puhujan aina keskittymään enemmän lumoaviin silmiinsä, kuin itse puhumiseen. - Ei mitään erikoista. Näin vain painajaisen.
- Aijaa. No...
- No mitä?
- No minkälainen se oli?
- No... Hänestä ei tuntunut sopivalta kertoa Sallylle kaikkia uneen liittyviä yksityiskohtia, joten hän muutti sitä sammuttaakseen Sallyn uteliaisuuden. - Makasin vain sängyllä ja kuulin jotain ilkeitä ääniä kylpyhuoneesta. Se oli taas yksi niistä unista joissa ei oikein tapahdu mitään pelottavaa, mutta sinulla on koko ajan semmoinen ahdistava olo.
- Joo. Ne on kauheita, Sally sanoi osaaottavasti. - Mihin sinä luulit minun lähteneen. Olen ollut tässä joka aamu jo yhdeksän vuoden ajan.
- En mihinkään. Halusin vain...
Väsyneenä ja kyllästyneenä Sally tokaisi: - Unohda koko juttu Mike. Mörkö lähti pois nyt. Nyt takaisin nukkumaan.
- Minä rakastan sinua.
- Minä rakastan sinua, Sally kuiskasi hilpeästi ja muiskautti pusun Miken ohimolle. Sally tiesi että se oli yksi Miken lempikohdista saada pusu, heti kolmantena.
Mike painoi päänsä tyynylle, ajatellen miten onnekas hän oli saadakseen olla Sallyn kaltaisen naisen aviomies. Pusu ohimollekin sai Mikessa aikaan positiivisia värinöitä. Mutta vaikka kaikki olikin hyvin, hän ei silti voinut olla ajattelematta viimeöistä painajaistaan. Hän oli nähnyt saman unen ennenkin, mutta nyt se oli paljon tapahtumarikkaampi kuin ennen. Itse asiassa se oli tullut yhä enemmän ja enemmän pidemmäksi joka kerralla. Kun Sallyn rauhallinen hengitys sai hänet rauhoittumaan, hän sulki silmänsä ja alkoi suorittaa ikiomaa unensaantimekanismiaan: lampaiden laskemista. Heti kun hän sai taas unen päästä kiinni, kello alkoi soittaa sairasta säveltään. Rringg, rringg se huusi. Kello näytti tajuavan että ainoa asia jota se voisi tehdä oli hälyttää, joten sen se tekisi niin hyvin kuin vain teoreettisesti olisi mahdollista.
- Voi helkkari! Tuo kello saa kyllä lähteä, ja äkkiä, Sally sanoi harmistuneena äkillisestä herätyksestään.
- Nuo sanat olen odottanut kuulevani jo kauan. Kiitos.
- Mitä? Etkö pidä kellostasi?
- No onhan se ihan hieno ja...kaikkea...mutta...
- Mutta mitä? Sinun täytyy oppia ilmaisemaan itseäsi paremmin. Ei tässä jaksa aina odotella turhia höpinöitä, Sally tiuskaisi leikkisästi.
- Inhoan tuota kelloa ihan helvetisti.
- No niin. Noita sanoja taas minä olen odotellut jo pitkän aikaa, Sally sanoi voittajamaisesti, ja lähti pesemään hampaitaan. Mike jäi raapimaan päätään hölmistyneenä.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Toivottavasti tästä editointikokeilusta on hyötyä.
Editori
----
YKSI
Vanha ovi aukesi ja Mike astui sisään. Hän ei olisi halunnut tulla taloon, vaikka se oli hänen. Jokin hänen sisällään yritti saada tajuamaan, että taloon meneminen ei ollut ainoa vaihtoehto – voisi kääntyä ja lähteä pois. Niin yksinkertaista. Hän jatkoi hidasta, mutta vakaata kulkuaan kohti makuuhuonetta. Hän ei tiennyt miksi, mutta jokin häntä sinne veti. Oikeastaan vetäminen ei ollut oikea sana: Mikesta tuntui kuin suuri käsi työntäisi häntä hellästi, mutta varmasti kohti määränpäätä. Portaita ylös kävellessään hän oli melkein varma, että jos hän antaisi itsensä kaatua taaksepäin, hän ei loukkaisi itseään, vaan tuo suuri käsi hänen selkänsä takana saisi tahtonsa läpi, ja pakottaisi hänet jatkamaan. Viimein hän saapui makuuhuoneen valkoisen, ja selvästi kalliin, oven taakse, ja yritti saada sitä aukeamaan. Ovi ei hievahtanutkaan. Huoneesta alkoi kuulua itkua. Se oli hänen vaimonsa. Sally itki ja kiljui huoneessa, johon hän ei päässyt. Mike alkoi potkia ja hakata ovea, mutta ovi ei vain auennut.
- Sally! Miken ääneen oli tarttunut Sallyn pakokauhu. - Sally! Koita kestää! Hänen pitäisi tehdä jotain ja nopeasti. Huoneesta alkoi kuulua kummallista ääntä. Se muistutti kiehumista.
Itku loppui.
- Sally! Mike karjui, ja lähti hakemaan jotain jolla avaisi oven. Hän juoksi alakertaan. Hän ei edes pystynyt kunnolla ajattelemaan, millä oven saisi auki. Kuvitelmat ja mielikuvat huoneen tapahtumista täyttivät hänen mielensä.
Kun hän lopulta saapui oven taakse raskaan tammituolin kanssa, huomasi hän oven olevan ravoillaan. - Mitä hel...
Huoneesta ei kuulunut nyt mitään ääntä, ja siellä oli erittäin pimeää. Hän yritti saada valon päälle katkaisimesta. Se ei näyttänyt toimivan. Pimeydestä huolimatta, hän huomasi näkevänsä hyvin. Sally makasi yksin sängyssä kyljellään.
- Sally...Sally. Oletko kunnossa! Mike yritti töniä Sallya hereille. - Sallyyy...Sal...
Kun hän käänsi Sallyn, hän koki järkytyksen, joka seuraisi häntä painajaisena vuosia eteenpäin: Sally oli nyt yksi niistä. Hän ei tiennyt mistä ajatus tuli, mutta se tuntui luonnolliselta. Miken poskea pitkin valui kyynel, joka suunnisti hänen suuhunsa. Suolainen maku sai hänet heräämään.
Mike tunsi vatsassaan krampin, mutta onnistui olemaan oksentamatta. Ruumis, joka oli ennen kuulunut kauniille ja rakastettavalle naiselle, oli nyt kauheiden epämuodostumien peitossa. Ruumis näytti kuin se olisi ollut kaksi viikkoa auringon paahteessa. Joka puolella oli muhkuroita ja käyrien neulojen tapaisia ulokkeita.
- Voi hyvä luoja! Mike huusi säikähdyksestä kuullessaan rahisevan äänen kutsuvan. Kuin kuoro variksia olisi päättänyt puhua yhtä aikaa. Mike ei saanut selvää, oliko se miehen vai naisen ääni. Ääni tuli kylpyhuoneen raollaan olevan oven takaa himmeän hohteen mukana. Hohde tuntui antavan äänelle lisää voimaa.
- Mike, sinun säälittävä vaimosi on nyt yksi meistä, ja niin olet pian sinäkin. Me otamme jokaisen kurjan ihmisen ympäriltäsi, kunnes annat meille mitä me sinulta pyydämme. Se ei ole mielestämme liikaa pyydetty, eihän?
Mike ei voinut olla ajattelematta kauheita mielikuvia hirviöstä, joka kylpyhuoneessa oli, vai oliko siellä ylipäätänsä yhtään mitään. Mikella ei riittänyt uskallusta mennä katsomaan, mutta hän liikkui heikoin ja tärisevin askelin kohti makuuhuoneen ovea.
- Kuka siellä? Mitä te haluatte? Hän sanoi äänellä, josta ei voinut olla kuulematta pelon ja hämmästyksen tuomaa käheyttä.
- Älä viitsi leikkiä, se sanoi rahisevalla ja korkealla äänellä. - Emme tulleet tänne asti vain saadaksemme vastailla typeriin kysymyksiin. Me olemme antaneet sinulle jo monta tilaisuutta luopua siitä ja antaa se meille, mutta nyt kärsivällisyytemme alkaa loppua. Olisit saanut niin paljon...mutta ei. Nyt tämä saa päättyä. Me otamme sen sinulta, halusit tai et. Loppua kohden puhe nousi jo huutamiseksi.
Kylpyhuoneesta alkoi kuulua läähättävää ääntä. Valon välähdyksestä päätellen jokin alkoi liikkua. Mikea ei piitannut enää mistään, vaan katsoi hyvästelevästi vaimoaan ja juoksi makuuhuoneen ovelle: ovi oli kiinni ja lukossa. Kylpyhuoneen ovi ei ollut enää ravoillaan, se oli kokonaan auki.
Hän riuhtoi ovea ja alkoi lopulta potkia sitä. Hän tunsi märän iskun ristiselässään ja kuuli vaimonsa itkevän sängyllä. Mike ei ehtinyt kuulla eikä tuntea mitään, vaan antoi pimeyden ottaa hänet.
Mike heräsi aina ennen kun herätyskello alkoi soida: elimistön temppu josta hän oli erittäin kiitollinen. Herätyskello oli ruma ja sen pirinä ja kolina oli sitä kauheaa lajia, joka tuntui porautuvan mielen syvimpiin onkaloihin ja sai sydämen repeämään liitoksistaan. Mike oli aina vihannut kelloa mutta käytti sitä, koska se oli kallis ja vaimon ostama
SALLY! Koko viimeöinen uni tuntui iskeytyvän päin kasvoja tuoden mukanaan viileän haikeuden tunteen.
Hän kääntyi ja siristi silmiään. - Sally...oletko siinä?
Hän odotti jo kuulevansa samanlaisen rahisevan äänen kuin unessaan.
- Mike. Mitä nyt? Vapauttava helpotuksen tunne pyyhkäisi Miken läpi.
- Ei mitään, kulta. Odottiko hän kenties näkevänsä jonkinlaisen ruumiin? Tai jopa hirviön? Vanha kunnon Sallyhan se siinä. - Ei mitään, hän kuiskasi hymyillen itselleen.
- Mitä nyt? Sally sanoi, ja kääntyi kyljelleen Mikea päin. Mike ei voinut olla ihailematta Sallyn kauniita kasvoja. Ja silmiä, jotka näyttivät tuovan valoa makuuhuoneen lempeään pimeyteen.
- Ei mitään. Näin vaan pahaa unta ja...että...ajattelin...
- Niin.
- Että... Mike oli huomannut vuosien mittaan, että Sally näytti käyttävän hyväkseen sitä, että miehet eivät kyenneet keskittymään kahteen asiaan yhtä aikaan. Hän sai miehet takeltelemaan puheissaan, eikä Mike ollut poikkeus. Sally sai miehet keskittymään enemmän lumoaviin silmiinsä, kuin itse puhumiseen. - Ei mitään erikoista. Näin vain painajaisen.
- Aijaa. No...
- No mitä?
- No minkälainen se oli?
- No... Hänestä ei tuntunut sopivalta kertoa Sallylle kaikkia uneen liittyviä yksityiskohtia, joten hän muutti sitä sammuttaakseen Sallyn uteliaisuuden. - Makasin vain sängyllä ja kuulin jotain ilkeitä ääniä kylpyhuoneesta. Se oli taas yksi niistä unista joissa ei oikein tapahdu mitään pelottavaa, mutta sinulla on koko ajan semmoinen ahdistava olo.
- Joo. Ne on kauheita, Sally sanoi osaaottavasti. - Mihin sinä luulit minun lähteneen. Olen ollut tässä joka aamu jo yhdeksän vuoden ajan.
- En mihinkään. Halusin vain...
Väsyneenä ja kyllästyneenä Sally tokaisi: - Unohda koko juttu Mike. Mörkö lähti pois nyt. Nyt takaisin nukkumaan.
- Minä rakastan sinua.
- Minä rakastan sinua, Sally kuiskasi hilpeästi ja muiskautti pusun Miken ohimolle.
Mike painoi päänsä tyynylle. Miten onnekas hän olikaan, kun sai olla Sallyn kaltaisen naisen puoliso. Jo pelkkä Sally suudelma ohimolle sai aikaan positiivisia värinöitä. Mutta vaikka kaikki olikin hyvin, hän ei silti voinut olla ajattelematta viimeöistä painajaista. Hän oli nähnyt saman unen ennenkin, mutta nyt siinä tapahtui enemmän kuin ennen. Itse asiassa uni oli tullut kerta kerralta pidemmäksi. Kun Sallyn rauhallinen hengitys sai hänet rauhoittumaan, hän sulki silmänsä ja alkoi suorittaa ikiomaa unirituaaliaan: lampaiden laskemista. Heti kun hän sai uudestaan unen päästä kiinni, kello alkoi soittaa sairasta säveltään. Rringg, rringg se huusi. Kello huusi ja mölysi kuin inhimillinen olento, joka ei löydä tuskassaan sanoja.
- Voi helkkari! Tuo kello saa kyllä lähteä, ja äkkiä, Sally sanoi harmistuneena äkillisestä herätyksestään.
- Nuo sanat olen odottanut kuulevani jo kauan. Kiitos.
- Mitä? Etkö pidä kellostasi?
- No onhan se ihan hieno ja...kaikkea...mutta...
- Mutta mitä? Sinun täytyy oppia ilmaisemaan itseäsi paremmin. Ei tässä jaksa aina odotella turhia höpinöitä, Sally tiuskaisi leikkisästi.
- Inhoan tuota kelloa ihan helvetisti.
- No niin. Noita sanoja taas minä olen odotellut jo pitkän aikaa, Sally sanoi voittajan äänellä, ja lähti pesemään hampaitaan. Mike jäi raapimaan päätään hölmistyneenä
Oli ensimmäinen kerta koko elämäni aikana, kun yritin kirjoittaa proosaa (omasta tahdosta).
Hmm... minä luin tämän, joten voinen jatkaa aikani tuhlaamista ja myös arvostella.
No olinpas ilkeä. Voi.
*
Mistäs sitä lähtisi?
Henkilöitten nimiin on yleensä turha, tai ainakin hyvin typerää, puuttua, mutta nyt on ihan _pakko_.
Vai että Mike ja Sally? Voi miten köyhää... Mitä tällä oikein haetaan? Onko käännöskirjallisuus niin paljon jännittävämpää - saippuaoopperatkin niin paljon parempia ulkomaan kielellä? Olisit laittanut vaikka Jorma ja Kyllikki, niin tästä olisi saanut edes vähän hauskan; aidomman.
Nyt nimet kuulostavat väkisin keksityiltä (jota ne tietenkin ovatkin). Barbie ja Ken - kaukaiset, muoviset nimet.
Ja alussa 90% repliikeistä koostuu tuosta ärsyttävästä erisnimestä Sally. Jotenkin olisin tahtonut nähdä jotakin muuta... nyt se on vain tyhjänpäiväistä toistoa.
[Sitten turha välihuomautus: kertaa pilkkusäännöt; kaikki ihmiset voisivat kerrata pilkkusäännöt]
Mikä tätä tekstiä vaivaa?
Minä kerron, mikä sen kieltä vaivaa: latteus, epäonnistuneet kielikuvat, yksitoikkoisuus.
Kuten tarinaakin.
Muutamia esimerkkejä:
"Oikeastaan vetäminen ei ollut oikea sana tilanteen kuvaamiseen. "
Et edes käyttänyt aikaisemmin vetäminen-sanaa, vaan muotoa 'veti', joka nyt ei ole edes edellisestä taivutusmuoto (vaikka 'vetäminen' voikin olla periaatteessa myös verbi: 4. inf. akt. nom., mutta tämä ei varmasti ollut mielessäsi, koska silloin virkkeessä ei olisi todella ensinkään järkeä). Ja miten niin kuvaamiseen? Ei 'veti' ole kuvaava sana; ei myöskään vetäminen.
"valkoisen, ja selvästi kalliin, oven taakse"
Selvästi kalliin? Okei - käsi ylös ne, jotka aivan ensiksi arvioivat ovien hintaa niitä nähdessään? Ette te, herra itseoppinut sisustusarkkitehti! No niin, niin arvelinkin. Vaimo kirkuu oven takana niin sitä tulee teietenkin miettineeksi, että onpas kallis ovi. Persoonallinen kieli on yksi asia, puhtaasti hölmö toinen.
"Se muistutti kiehumista sihinällään."
Hö.
"Hänen mielensä oli täynnä mielikuvia huoneen tapahtumista."
1. Ansiotonta toistoa. 2. "Huoneen tapahtumista" on taas kovin latteaa ilmaisua.
"- Mitä hel... "
Voisiko _mitään_ repliikkiä odottaa enempää?
"Kun hän käänsi Sallyn, hän koki järkytyksen joka antaisi hänelle painajaisia moniksi vuosiksi eteenpäin: Sally oli nyt yksi niistä. Hän ei tiennyt mistä tällainen ajatus hänen päähänsä tuli, mutta se tuntui kunnolliselta. Pitkin Miken poskea valui kyynel, joka"
Käsittämätön + kulunut = mielenkiinnoton. Kirjoittaja ei itsekään tiedä, mitä tarkoittaa. "Yksi niistä" - perin banaalia. Keistä? Et uskokaan kuinka usin törmää mystisiin 'niihin', jotka tulevat mystisesti 'jostakin' ja tekevät jotakin ikävää.
"Hän ei tiennyt mistä tällainen ajatus hänen päähänsä tuli, mutta se tuntui kunnolliselta." - perin mielikuvituksetonta. Hän ei tiennyt, mistä, mutta josko kertoja tietäisi? Minua ei ainakaan kiinosta, ettei hän tiennyt, mistä tuo ajatus tuli.
Plääh. En nyt koko tekstiä viitsi tähän kopipeistailla. Tyydytään tähän:
ym.
ym.
- -
Ja sitten hän heräsi ja kaikki olikin ollut vain unta.
Tietenkin on varsin kätevää sivuuttaa kaikki epäloogisuudet ja selittämättömyydet näin, mutta kovinkaan tuoreeksi lähestymistavaksi tätä ei voitane kutsua. Tai siis alkuunkaan tuoreeksi.
Eikä tällä tekstillä ole muuten varaa mössyttää koko loppupuoliskoa tyhjänpäiväiseksi sängyllä makoiluksi.
Tuo YKSI tietenkin viittaa siihen, että tätä olisi luvassa lisääkin, mutta silti.
*
Ah - mutta minähän olen täyspaska. Pehmennetään:
Jotenkin onnistuin olemaan inhoamatta tätä.
Johtuneeko sitten siitä, että vaikka kirjoitelma ei ole kaksinen, siinä on kuitenkin yritystä?
Kokemattomutesi kirjoittajana paistaa läpi, mutta siitäkin on vain yksi keino päästä eroon.
... että elämäsi on kovin köyhää ajan tuhlaamista. Se paistaa läpi.
Mahtavaa! Analyysinne osuu aivan oikeaan.
Mutta miten se muuttaa mitään? Eipäs sorruta henkilökohtaisuuksiin, hyvä Boris.
Kun minä arvostelen jotakin, pyrin sanomaan edes suunnilleen sen, mitä tekstistä todella ajattelen. Teidän on kovin typerää tulkita sitä henkilökohtaiseksi loukkausyritykseksi.
Jos teksti olisi häikäissyt minua sujuvalla verbaliikallaan, olisi ollut vähän mielenkiintoisempi, erottunut joukosta, olisi minun arvostelunikin ollut erilainen.
Mitä minun olisi sitten pitänyt sanoa?
"Ihan kiva", kenties?
Yritin sentään olla rakentava.
Luin sentään tekstin huolella sanasta sanaan.
Jos jotkut haluavat käyttää köyhää elämäänsä muiden novellien asialliseen (!) kommentoimiseen, muut saisivat olla vain tyytyväisiä.
Ärsyttävää, kun ns. tuhlaa aikaansa ja antaa kritiikkiä, siitä ei osata olla yhtään kiitollisia, varsinkaan jos jotain vähemmän mukavaa tulee sanoneeksi.
Jos palaute ei ole positiivista, sen on kirjoittanut joku, jolla ei ole muuta tekemistä kuin vittuilla muille. Niinkö?
Minulla oli aavistus tästä osumisesta.
Ei sen tarvitse mitään muuttaa. Se vain paistoi läpi.
Näin minäkin tein. Teidän on kovin typerää tulkita sitä loukkausyritykseksi.
En minä tiedä mitä sinun olisi pitänyt sanoa.
Rakentava voi olla, voih, niin monella tavalla.
Eikö sinulla ole parempaa tekemistä kun haistatella vaivaa näheille arvostelijoille kun kerta elämäsikin on niin rikasta näitten hörhöjen elämään verrattuna?
Varsinki kun et itse ole edes tuo kirjoittaja. Miten tuo arvostelu sinuun edes liittyy?