Vanhempani erosivat olessani 8 vuotias ja pikkuveljeni oli 5 vuotias. Isä löysi uuden. Muistan vieläkin se pahanolon tunteen ja vihan isää kohtaan, kuinka hän teki meille pahasti. Vaikka hän erosi äidistä, koin myös että hän erosi myös meistä. Aluksi yritimme käydä isän luona ja välillä se sujuikin ihan hyvin. Aina isä ei muistanut tulla hakemaan ja se oli aika musertavaa. Olisiko noin puolen vuoden päästä kun isä toi koiran pennun ja uuden tyttöystävänsä meille lapsille näytille ja kihlajaisia samalla viettivät. Olin järkyttynyt, miksi isä meni kihloihin tätin kanssa, kun oma äitikin olisi ollut. Aloin vihaamaan koiraa ja isää ja hänen tyttöystäväänsä. En halunnut enää mennä isän luo ja kaikki alkoi kaatua. Äiti yritti patistaa minua sinne, ja isän mielestä äiti vain esti. Tilanne oli aika kurja.
Minun päiväni kirkastui sinä päivänä, kun äiti vihdoin sanoi, että jos en halua mennä minun ei ole pakko mennä isän luo. Olen ikuisesti äidilleni kiitollinen, hän antoi minun valita ja toisaalta hän teki minun puolestani päätöksen, koska lapsena halusi, että joku aikuinen päättäisi minun pahanoloni. Isää en sen jälkeen ole juuri tavannut ja pikkuveljeni halusi vuoden päästä tehdä samalla tavalla. Meille riitti, että isä joskus soitti ja vei leffaan ilman uutta puolisoaan. Nyt aikuisena, olen onnellinen, että sain elää nuoruuteni ilman jatkuvaa kinastelua ja ei minusta ole tullut yhtään huonompaa vaikka isä ei kuulunut elämääni. Isä teki valintansa puolisonsa kanssa silloin kun he rikkoivat meidän perheemme, minusta minulla lapsena oli myös oikeus tehdä valintani. Oli paljon helpompaa elää yhden onnellisen vanhemman kanssa, kuin kahden riitaisan. Älkää hyvät ihmiset pilatko lapsienne lapsuutta vain sillä että lapselle kuuluu molemmat vanhemmat. Erotessanne olette jo tehneet sen valinnan, ettei lapsi kuulu enää joka päivä elämäänne. Se ei ole lapsen valinta, mutta hänen pitää sen kanssa elää. Usein tämä vaikeampi ratkaisu on lapselle helpompi kuin aikuiselle. Ainakin minulle ja veljelleni. Kiitos siitä äidilleni.
Minun päiväni kirkastui sinä päivänä, kun äiti vihdoin sanoi, että jos en halua mennä minun ei ole pakko mennä isän luo. Olen ikuisesti äidilleni kiitollinen, hän antoi minun valita ja toisaalta hän teki minun puolestani päätöksen, koska lapsena halusi, että joku aikuinen päättäisi minun pahanoloni. Isää en sen jälkeen ole juuri tavannut ja pikkuveljeni halusi vuoden päästä tehdä samalla tavalla. Meille riitti, että isä joskus soitti ja vei leffaan ilman uutta puolisoaan. Nyt aikuisena, olen onnellinen, että sain elää nuoruuteni ilman jatkuvaa kinastelua ja ei minusta ole tullut yhtään huonompaa vaikka isä ei kuulunut elämääni. Isä teki valintansa puolisonsa kanssa silloin kun he rikkoivat meidän perheemme, minusta minulla lapsena oli myös oikeus tehdä valintani. Oli paljon helpompaa elää yhden onnellisen vanhemman kanssa, kuin kahden riitaisan. Älkää hyvät ihmiset pilatko lapsienne lapsuutta vain sillä että lapselle kuuluu molemmat vanhemmat. Erotessanne olette jo tehneet sen valinnan, ettei lapsi kuulu enää joka päivä elämäänne. Se ei ole lapsen valinta, mutta hänen pitää sen kanssa elää. Usein tämä vaikeampi ratkaisu on lapselle helpompi kuin aikuiselle. Ainakin minulle ja veljelleni. Kiitos siitä äidilleni.
Vastaukset 28
Vanhimmat
Eli jos äitisi olisi löytänyt uuden. Mitä sitten olisitte tehneet?
Äitinne ei koskaan puhunut pahaa isästänne tai hänen uudesta??
Kun ikää tulee niin ymmärrät isäsi ja äitisi tilannetta pikkuisen paremmin. Aika opettaa. Minä olen kiitollinen siitä että sain olla molempien vanhempieni kanssa tekemisissä. Aikuinen ihminen osaa erottaa oman pahan olonsa pois eikä pura sitä lapsiin ja siirrä lapsille omaa katkeruuttaan
Minä olin 10 vuotias kun isäni ja äitini erosivat. Muut sisikoni olivat 5,11 ja 15.
Muistan itsekkin että olin hirveän vihainen isälle kun hän muutti meidän tyköä pois. Olin katkera ja itkin kokoajan. mutta ei se ole kuitenkaan siitä kiinni kuka lähtee ja kuka jää.
Elän nykyisin avioliitossa miehen kanssa jolla on edellisestä liitosta kaksi lasta. Hänen ex-vaimonsa löysi uuden ja lähti lapsien kanssa. Kuitenkin syy oli lasten mielestä isässä kun äiti oli heille kertonut että ero oli isän syy kun ei osannut perhettä pitää kasassa.
Kaikki on lapsille niin kuin se heille kerrotaan. Minun pahaan olooni puututtiin heti ja asioista keskusteltiin. Minulle selitettiin että vaikka isä ja äiti eroavat se ei tarkota sitä että toinen häipyisi elämästä. Saan nähdä molempia aina kun haluan ja isä saa tulla kylään aina kun haluaa. sen uhrauksen vanhempani tekivät lastensa suhteen; tulivat lasten tähden toimenn keskenään.
En olisi nyt aikuisena toivonutkaan että isäni ja äitini olisi elänyt huonon elämän yhdessä meidän takia. erossa he saivat elää parempaa elämää. Jokaisella on kuitenkin vain tämä yksi elämä.
En koe että olisin jäänyt jostain paitsi. Nyt ymmärrän vanhempiani vielä paremmin.
Isäsi teki ratkaisun ja löysi uuden onnen jonkun toisen tyköä. Tiedätkö minkälaiset välit sinun äidillä ja isällä oli ennen eroa? käy ihmeessä kysymässä isältäsi. Hänelle ei varmaankaan ole helppoa se että häneltä riistettiin omat lapset tuollaisen asian takia. Ymmärrät sen vielä aikanaan.
Vaikka te olette tyytyväisiä vallitsevaan tilanteeseen, niin ei todellakaan ole mikään helppo ratkaisu etukäteen hyväksyä hylkäävänsä lapsi kaikkien edun vuoksi. Miten voi olla varma tekevänsä oikean päätöksen? Miksei edes yrittäisi toimia "oikein"?
Minua kauhistuttaakin ajatus, jos äitini olisi tehnyt vastaavan päätöksen, minun tai veljeni naivien kiukuttelujeni pohjalta.
Minulta ja veljeltäni, minun ja veljeni lapsilta puuttuisi, niin paljon rakkaita ja läheisiä ihmisiä.
Joten älä lapsi kulta anna ohjeita, noin kapea katseiselta pohjalta. Lapsi kyllä kasvaa hyvin yhden kyllin hyvän vanhemman kanssa, mutta vanhemman pitää olla vastuussa, eikä ulkoistaan vastuuta lapselle.
Kiitos äiti ja isä, kun nostitte katseen omasta navasta peiliin, ettekä käyttäneet meitä aseena. Kiitos, kun saimme tarvitsemamme ajan molempien vanhempien kanssa. Olisi ollut epäreilua rajoittaa käyntejä isän luokse, riippumatta siitä, kuinka halukkaita olisimme olleet isää tapaamaan. Kiitos, kun ette pyytäneet meitä valitseman puolia. Kiitos äiti, kun et arvostellut entistä rakasta puolisoa meille tai meidän kuullemme, sillä hän oli edelleen meidän vanhempi, jos olisit arvostellut häntä, olisin kokenut, että olisit arvostellut minua epäsuorasti. Kiitos siitä, että käytitte johdon mukaisesti yhdessä vanhempien auktoriteettiä, vaikka tunteenne toisianne kohtaan, oli ihmisarvoa alentavaa katkeruutta.
Niin paljon olisi vielä, mistä voisin rakkaita vanhempiani kiittää, mutta suurin kiitos siitä, että laskeneet ongelmiamme meidän harteille.
Eli sinä pakottaisit lapsen kerta kerran jälkeen, vuodesta toiseen tapaamaan ihmistä, jota hän ei halua tavata vain koska se ihminen sattuu olemaan biologinen vanhempi?
Lapsillakin on oikeuksia ja mielipiteitä, eikä niitä kuitata sanomalla niitä naiveiksi kiukutteluiksi.
Julmaa julmaa. Huh huh.
Aloittajahan kertoi, että hänen äitinsä patisti häntä tapaamisiin, ja veli lopetti tapaamiset vuosi aloittajan jälkeen. Ei voida sanoa, että päätökset olisivat olleet hätäisiä tai katkeruuden siivittämiä.
Käsittääkseni aloittaja "lapsi kulta" kuten vähättelevästi tituleeraat häntä, ei antanut ohjeita kenellekään, vaan kertoi omat kokemuksensa.
Sinulla ei taida olla kykyä ajatella ihmisten erilaisuutta, koska "teidän perheen" tapa on ollut ainoa oikea. Toki ymmärrän, että teillä on ollut loistava perhe ja saumaton lasten paras -ajattelu, mutta harvassa noin fiksuja ja sivistyneesti eroavia perheitä todellisuudessa on ;)
Kadehdittavaa eroamista, totta tosiaan, niin rakkauden täytteistä :D
Tottakai lapsi kiukuttelee muutosta vastaan. Tarviiko lapselle oikeasti sanoa että isä lähti uuden naisen matkaan?
Jos lapselle antaa vaihtoehtoja niin hän niitä myös käyttää. Jos lapsi on rakastanyt isäänsä vielä silloin kun perhe on ollut kasassa niin kyllä hän sitä rakastaa myös eron jälkeenkin. Miksi isä on aina vaan "Biologinen suhde". Mikä tekee äidistä paremman kuin isästä. Sinä kuvaat itse isää vain kylmästi "biologiseksi vanhemmaksi".
Mikä sinun oma suhteesi on isääsi? oletko eroperheestä vai itse eronnut? Et oikein ymmärrä isän merkitystä lapselle. Se on sama kuin äiti lapselle.
Lapsi ei ole kykeneväinen päättämään omasta elämästään pitkälle tulevaisuuteen. Hän ei osaa ajatella että jos hän sanoo että ei halua mennä niin ettei hän näe sitten koko loppuelämänä. Tottakai hän sopeutuu tilanteeseen mutta sitä päätöstä en ikinä antaisi lapsen käsiin. Ole sinä aikuisena siinä tilanteessa.
Jos lause alkaa sanalla, älkää tehkö niin tai näin, ei sitten taida olla neuvomista.
Minä puhuin minusta ja veljestni omilla sanoillani, miten me koimme meidän lapsuutemme ja miten kiitollisia me olemme meidän äidille, kun hän antoi isällemme tilaa, kertoa myös omista tunteistana, joita heidän eronsa hänessä herätti. Että voisimme kirjoittaa tulevaisuuteemme muutakin kuin vain äidin kertomaa.
Äitimme näki aikoinaan sen vaivan, että tutustui meihin ja näki kyllä, että meidän kiukuttelumme oli naivia kitinää, koska vasta vuorosti oli samaa rutinaa, kun piti lähteä isältä kotiin. Olisiko isämme sitten pitänyt olla viemättä meitä kotiin, kun emme sinne olisi haluneet lähteä.
Voi voi, luulisi aikuisen ihmisen jo sanomattakin käsittävän sen, että ei ole mitään yhtä tai kahtakaan totuutta tai oikeaa tapaa. Ero tarinoita on niin monta, kun on erojakin. Hyviä ja huonoja. En usko valitettavasti usko, että kaikki vanhemmat haluavat lapsilleen parasta, mutta sen verran annan vanhemmille luottoa, että harvassa on ne vanhemmat, jotka ei hoida saumattomasti lasten parasta ja eroa "fiksusti ja siviistyneesti".
Pahoittelen myös, että sinun kokemukset eroista ovat niitä negatiivisiä, mutta älä ota henkilökohtaisena loukkauksena, että vanhempieni ero ei noudattanut sinun erokaavaa. ;-)
Puheestasi huolimatta, olen edelleen sitä mieltä, että lapsen mielipidettä on kunnioitettava, jos hän sen pystyy riittävän hyvin omin sanoin ja ajatuksin perustelemaan. Ei se ole yhtään vähempiarvoisempi kuin aikuisenkaan. Jos tapaamisia on jatkettu säännöllisesti, eivätkä ne suju, en missään nimessä pakottaisi lasta tapaamaan etävanhempaansa. Oli etä sitten isä tai äiti.
Suhde etään muuttuu "vain" biologiseksi, jos se ei jatkumosta huolimatta suju, koska mitään suhdetta ei ylläpidetä väkisin.
En ole sanonut, että äiti olisi parempi kuin isä. Älä vääristele sanomisiani. Äläkä ainakaan lue rivienvälejä.
Isäsuhteeni on taivaallinen. Ja se oli lämmin ja hyvä.
Ymmärrän varsin hyvin isän merkityksen lapselle, ja ehkä vieläkin paremmin ymmärrän sen merkityksen, jos isää ei ole.
Olen eroperheen lapsi ja itsekin eronnut enkä tunne minkäänlaista katkeuutta isääni tai etääni kohtaan, eikä lapsena koettu erolapsuus ole vaikuttanut negatiivisesti eikä alitajuisesti ajatukseeni miehen- ja isänroolista perheessä tai parisuhteessa. (Lisäys ihan vaan varmuudeksi, ettei mene ihan villasukkapsykologiaksi).
Jos lapsi osaa omin sanoin ja järkevästi perustella etän tapaamishaluttomuutensa, mitä teet? Sanot, että se on tulevaisuutesi parhaaksi, ja sinun on käytettävä oikeutesi kumpaankin vanhempaan? Sanot tiukasti, että sinä menet, että isäsi saa tavata sinua ja suhteenne pysyy hyvänä? Vai lahjotko lasta kerta toisensa jälkeen? Vai maanitteletko ja jankutat hellästi, kuinka hyvä olisi tavata isäänsä? Heh, onneksi me ihmiset olemme erilaisia. Mieleen tulee lähinnä etävanhemmasta erottamisen ääripää, eli tapaat etävanhempaasi tai .. jotain. Uhkailua :)
Lapseni saavat tavata isäänsä jos haluavat, ja jos isänsä haluaa. Minä sain käydä isäni luona jos halusin, kotonakin sain olla. Ihan pienenä en halunnut mennä, koska isäni oli alkoholisti ja häpesin sitä. (Tuskin tarvitsee selittää enempää.) Ei ollut sovittuja viikonloppuja, eikä kellon aikoja. Menimme jos halusimme. Mielestäni se on ja oli ideaalitilanne; lapsi menee etälleen hyvillä mielin jos haluaa ja saa tulla kotiinsa kesken sovittujen tapaamisten, jos niin haluaa.
Arki ei ihan suju oppikirjojen mukaan. Ihanne on se, että lapsella ja etällä olisi hyvät ja läheiset välit, mutta jos suhde ei toimi enää eri osoitteissa niin ei se sitten toimi. (Lapsen ikä on merkittävä tekijä.)
Jos lapsi sanoo, ettei halua tavata isäänsä juuri nyt, tarkoittaako se, että isä lopettaa kaikenlaisen yhteydenpidon ja mahdolliset tulevatkin tapaamiset siitä alkaen ovat kaput? Onko vanhemmuus ja tapaamiset kertaluonteinen etuus, jotka loppuvat, jos niitä ei käytetä sopimusten mukaan?
Sinä teet ja tekisit tietenkin miten parhaimmaksi koet, mutta minä en voisi lastani pakottaa, koska jokainen äiti näkee koska haluttomuus on todellista tai siihen on todelliset, painavat syyt.
Uskoakseni harva eroaa ystävinä, jos liitossa on ollut tunteita ja toiveita ja suunnitelmia mukana, jotka erotilanteessa hajoavat palasiksi.
Uskoakseni hyvin harva pystyy olemaan sellaisessa tunnemyrskyssä neutraali, vaikka olisi kuinka järkevä aikuinen. Myöhemmin ehkä, mutta ei siinä tilanteessa, kun tärkeistä asioista pitää sopia.
Uskoakseni harva parisuhde päättyy onnellisissa merkeissä, jos parilla on pieniä lapsia.
Elämä vaan ehtii niin usein tunteiden, suunnitelmien ja haaveiden edelle. Minun lähipiirissäni on eroja ollut tässä, erojen vakiinnuttamassa ajassa harvinaisen vähän ja itsekkin olen ollut naimissa 13 vuotta, joten vanhempieni ero on niitä harvoja. Varmasti sekin on ollut aikoinaan vaikeaa, mutta äitini on uskomaton nainen.
Hän mukaitui tilanteeseen nopeasti, eikä jäänyt siihen tunteeseen vellomaan, kun se ei olisi johtanut, kuin siihen, että meillä olisi ollut kaikilla, niin paljon vaikeampaa. Siitä ensinmäisestä eron jälkeisestä yöstä, olen äidiltäni mottoni saanut, mitä minä paskalla, kun ei ole peltoakaan.
Ensinnäkin täytyy sanoa että jos ihan todella tarkoitat mitä sanot, että sydämessäsi koet oikeaksi nuo ratkaisut joita teitte ,ole onnellinen.
Oman lapseni kohdalla olen joutunut näitä samoja kysmyksiä miettimään ja ristiriitoja on. Lapsi sanoo ettei halua mennä isänsä luo mutta kun häntä jututan, ei asia niin olekaan.
Hän kaipaa kyllä isäänsä ja haluaa olla tämän kanssa. Kuitenkin, kun isä niin harvoin ottaa yhteyttä, häntä pelottaa ja isä tuntuu jo vähän vieraalta.
Kuuluuko minun äitinä nyt siis rohkaista häntä tapaamiseen vai "antaa periksi" ja antaa lapsen olla kotona? Minuulla on isää kohtaan neutraalit välit eikä ole pienintäkään syytä erottaa häntä lapsestaan.
Aina kun tapaaminen on ollut, on lapsi tullut ihan hyvillä mielin kotiin. Olen asiasta hänen kanssaan puhunutkin ja hän myöntää asian todeksi: pelottaa, jännittää...eikä asiaa helpota isän uuden naisen suhtautuminen. No, en mene siihen koska lapsi kyllä siltikin on siellä pärjännyt. Ikää on jo 11 v ja muutenkin ihan reipas lapsi.
Näitä juttuja saa kyllä miettiä ihan tosissaan ja ainakin tähän asti olen itse kokenut hyväksi rohkaista lasta tapaamisiin.
Olen toipumassa vaikeasta masennuksesta, jonka osasyy on vanhempien ero aikoinaan.
Tosin vanhempani "palasivat yhteen" mutta äiti pani isän maksamaan loppuun asti. Hän moitti isää päivittäin, kunnes 16 vuoden kuluttua isäni teki itsemurhan. Äiti toki haukkuu isää päivittäin vieläkin.
No asiaan: olen vasta oivaltanut, miten vaarallista ihmisen mielenterveydelle on, kun hän "sulkee pois" toisen vanhemmistaan ns. tarpeettomana. Vaikka sen tekisi varmana siitä, että toimii "oikein".
Olemme kaikki kahden ihmisen geenien sekoitus. Jos syystä tai toisesta puolia niistä geeneistä vihaa tai halveksii, vihaa ja halveksii puolta itsestään.
Niin ei voi elää onnellisena ja mieleltään terveenä, vaikka vielä 22-vuotiaana näyttäisikin menevän ihan kivasti.
Minun äitini vihasi isääni, vaikka ei sitä myöntänyt. Koska muistutin isääni monin tavoin (luonnollisesti!) hän ei voinut olla vihaamatta isää minussa. Niin opin vihaamaan isää itsessäni, ja lopulta sairastuin, koin syvää arvottomuutta.
Olkaa äidit äitejä, ajatelkaa lasta eikä itseänne!
Vaikka teistä tuntuisi isä täysin turhalta tekijältä lapsenne kasvussa, hinta muodostuu liian kalliiksi sille lapselle itselleen.
Teiltähän se ei toisaalta ole pois, ja voittekin sitten tulevaisuudessa syyttää isää siitäkin, että periytti niin huonoja lapsia, jotka eivät ede kasva terveiksi vihanne ja katkeruutenne kasvualustassa.
Minä olen yhtä paljon äidin tyttö kuin isän tyttö. Äiti teki minulle suuren vääryyden ottaessaan isän minulta pois oman loukatun ylpeytensä ja kyvyttömyytensä antaa anteeksi takia.
Äidilläni ei ollut oikeutta tehdä sitä minulle. Kukaan rakastava vanhempi ei tee niin lapselleen. Ajatelkaa ensin.
Mietin itse samaa. Joskus on vain hyvä rauhoittaa tilanne vaikka siten, ettei lapsi tapaa etä vanhempaa vähään aikaan, varsinkin jos se ahdistaa tai aiheuttaa ongelmia lapsen arjessa. Etävanhemman velvollisuudeksi itse ajattelen, että hän hyväksyy tilanteen ja antaa lapselle aikaa sopeutumiseen. Mutta jotenkin tuntuu, ettei sitä lapselle suoda, se on kaikki tai ei mitään. Aina myös muistetaan syyllistää toista, oli se etä tai lähi. Näemmekö lainkaan sitä, mitä lähivanhempi joutuu päivittäin kokemaan katsellessaan lasta ja tämän oloa. En tiedä, mutta ketä nämä riidat oikein palvelee? Ero artikkeleissa mainitaan usein että lapsen toipuminen voi viedä vuosiakin, olemmeko sen hänelle velkaa? Minusta olemme, oman elämämme kustannuksellakin. Annammehan silloin tulevaisuuden ihmiselle, jolla on sitä vielä paljon edessä.
Tekstisi oli kiihkottoman rauhallinen toteamus.
Sanoit sen, mitä olen tapaillut vuolaissa puheenvuoroissani: on annettava lapselle mahdollisuus sopeutua ja hyväksyä tilanne, tehdä omat valintansa, eikä painaa päälle kuin personal trainer palkkansa edestä.
Kiitos,
nyt pikaisesti kotiin kokkaamaan soppaa kasvaville ja ihastelemaan metrinkorkuista päällystettävien kirjojen pinoa :)
Jos Jossu olisit etävanhempi ja saisit tavata lastasi vain silloin tällöin. Ette enää olisi toistenne arkielämässä mukana ja hieman vierautta ja vieraskoreutta tulisi niihin tapaamisiin.
Ehkä ymmärtäisit täysin sinusta hieman jo vieraantunutta lasta, kun hän sanoisi isälleen, ettei halua tavata sinua.
Ehkäpä antaisit lapsen olla, ymmärtäisit, että hän on muodostanut oman mielipiteensä, että hän ei tarvitse sinua vanhempana, eikä halua enää tavata sinua.
Hyvä näkökulma, mutta lapsen!
Vaihtoehtonahan olisi ollut vanhempiesikin kohdalla että he olisivat päättäneet elää yhdessä teidän lasten takia.
Mietippä mitä siitä olisi mahdollisesti seurannut?!!
Ja sitten näin aikuisen näkökulmasta, ei se vanhempi tee sitä VALINTAA erota LAPSESTAAN vaan puolisostaan.
Ero lapsesta voi olla välttämätön eron seuraus, jota pois muuttava vanhempi ei välttämättä pysty valitsemaan vaan toinen vanhempi tekee sen puolesta.
Ymmärrän kyllä sinun näkökulmasi vanhempiesi erosta, enkä tiedä vanhempiesi eron taustoja, mutta melko selkeästi kirjoituksesi kuvastaa mustasukkaisuutta. En tiedä onko se lapsen luontaista lojaaliutta vanhemmilleen, jolloin olit loukkantunut myös äitisi puolsesta, vai onko se äitisi kautta opittua, mutta voisit nyt kasvaa jo aikuiseksi ja ja päästä vanhempiesi eron yli. Sillä kyllä niin äidilläsi, mutta myös isälläsi on oikeus omaan elämään ja uuteen puolisoon eron jälkeenkin. Tykkäsi lapset siitä tai ei.
Voit ajatella asian vaikka sitä kautta onko isälläsi tai äidilläsi oikeus päättää koska sinä saat seurustella tai perustaa perheen ja kenen kanssa.
Sori, tämä on aikuisen ja yksilön näkökulma tähän asiaan. Typerää suositella yhden vanhemman osallisuutta lapsen elämään lapsen parhaalla. Järkevämpää olisi suositella aikuisten suhtautumista asioihin aikusimaisesti, mikä on enemmän lapsen paras, kuin se että lapseltä viedään toinen vanhempi sen takia ettei aikuiset osaa olla aikuisia. Ja tällä en nyt tarkoita sitä, että joku määrää kaikesta ja toinen sopeutuu, vaan sitä että huomataan myös omat virheet, ei vain niitä toisten.
"Älkää hyvät ihmiset pilatko lapsienne lapsuutta vain sillä että lapselle kuuluu molemmat vanhemmat. Erotessanne olette jo tehneet sen valinnan, ettei lapsi kuulu enää joka päivä elämäänne."
Entä sitten, jos eroava (ja pettävä) osapuoli on lapsen äiti ja lapsen äiti myös luonnollisesti saa lähivanhemmuuden. Onko isältä kysytty yhtään mitään? Onko isältä kysytty, haluaako hän että häntä petetään, haluaako hän että erotaan tai ennen kaikkea, HALUAAKO HÄN ETTÄ HÄNESTÄ TULEE V A I N ETÄVANHEMPI?
Mietihän nyt neito vähän mitä kirjoitat. Minä en missään vaiheessa halunnut erota, enkä alkaa pelkäksi etävanhemmaksi. Enkä minä missään vaiheessa halunnut, että nykyinen exäni, lapsen äiti siis, yrittää nykyään estää kaikin tavoin näkemästä lasta. Vedoten siihen, että lapsella pitää olla vain yksi koti. Jos tilanteessa on jotain positiivista, niin se että pettäjän tie oli lyhyt ja suhde kariutui alta aikayksikön. Itse sentään olen löytänyt jo nyttemmin vakavan suhteen ja ihanan naisen. Kun vielä saisi exän tajuamaan sen asian, että lapsella on kaksi vanhempaa ja lapsella on heihin molempiin yhtäläinen oikeus.
Kirjoitin oman näkemykseni vanhempieni erosta ja hieman olen järkyttynyt siitä, että oli valinta millainen vaan, aina löytyy ihmisiä, jotka eivät sitä voi hyväksyä. Ei äitinikään olisi halunnut erota, mutta niin kävi. Emme me lapsetkaan olisi halunneet, että vanhempamme eroavat, mutta ei se ollut meidän syy. Tai, joskus mietin, että ehkä isä ei kestänyt arkea lapsiperheessä, mutta sekään ei ollut meidän lapsien syy. Äiti sentään jaksoi ja halusi jatkaa meidän kanssamme. Minusta tuntuu pahalta kun täällä ihmiset tuomitsevat äitini jonkinlaisena julmurina joka riisti lapsilta isän. Minusta isä oli se julmuri joka riisti meiltä perheen. Voi vaikuttaa jossain määrin katkeralta kommentilta, mutta nyt aikuisena, luettuani ihmisten kirjoittelua, tuntuu välillä että perheen jättäjät olivat ne äitejä tai isiä ansaitsevat kaiken myötätunnon ja tuen. Minä halusin omalla kommentilla antaa myötätuntoa niille, jotka jäävät elämään siihen arkeen mitä toinen vanhempi ei ehkä kestänyt. Ei se arki ole yhtään huonompaa, vaikka täällä kommentit sen kuvan antavatkin. Äitini on edelleen ihminen johon luotan ja joka ansaitsee kunnioitukseni.
Mutta kaikki ei ole aina niin helppoa. Isäsi ja äitisi eivät tulleet toimeen keskenään. Suhteeseen arvitaan aina kaksi. Tulet iän myötä huomaamaan että parishteet eivät ole yhtä ruusuilla tanssimista.
Usinmiten petetty puoliso omalla katkeruudellaan pilaa lapsien välit etävanhempaan esimerkiksi mollaamalla. Miten muuten olisit 8 vuotiaana oikeasti ymmärtänyt sen että isä lähti toisen matkaan?
Lapsi ei ole automaattisesti katkera. Hän sopeutuu tilanteeseen. Jos rakastit isääsi silloin kun perheenne oli kasassa niin ei se rakkaus siitä mihinkään katoa. Side on elinikäinen jos se lapselle sallitaan. 8-vuotias ei ymmärrä pettämisasioista mitään.
Minun mieheni ex petti miestäni ja lähti uuden miehen matkaan riistäen mieheltäni hänen lapsensa. ex haukkui lapsille isän. tuolloin 5 ja 8-vuotiaat. lapsille tehtiin selväksi että isä oli syypää ja "uusi isi" huolehtii teistä paremmin. lapset eivät halunneet tulla mieheni tykö pitkiin aikoihin ja ex käytti sitä hyväksi suu vaahdoten. Lapset sopeutuivat heti uuteen isiin kun se on äitin kaveri. Kun minä astuin kuvioihin niin ex muutti eikä suostunut kertomaan missä lapset asuvat. poliisin kanssa tämä tieto piti hommata.
Lapset hyväksyvät sen mitä vanhemmat heille kertovat.
kävisisit kysymässä isäsi version asiasta. Voi tulla yllätyksiä.
ajattelevat. Olen useasti saanut täällä syyttä sontaa niskaani, kun olen kertonut kieltäväni lasten tapaamasta isänsä uusia naisia. Se ei ole minua lannistanut, kun tiesin tehneeni täysin oikein,lasten takiahan sen tein.
En halunnut olla haukuttu lapsineni, enkä halunnut huonoja vaikutteita isänsä uusilta naisilta lapsiini, joten kielsin heitä tapamasta ketään heistä. Isää en ole koskaan kieltänyt, mutta isä itse ei halusi lapsensa hylätä. Sille minä en voi mitään.
Nyt lähes aikuisena lapset ovat edelleen läheisiä minun kanssa, eikä mitään syytöksiä ole lapsilta tullut etten antanut heidän tapailla isänsä naisia. He ovat siitä onnellisia, että olin heidän puolellaan, ja meillä on luja luottamus yhä. Lapset itsekin tietävät, että tein sen heidän tähden.
Ei koskaan ole tarvinnut riidellä tapaamisista, eikä lapseni koskaan ole kuulleet olevansa kauheita, rumia, haisevia, häiriköitä ym mitä täälläkin saa lukea.
Uskon, jos kysyisin lapsiltani, että olisitteko halunneet asua isän ja naisten kanssa, luulen että vastaus on ei. Heillä ei ole mitään kiinnostusta ole koskaan ollut tavata heitä. He ovat onnellisia ja hyvin menestyviä nuoria, ja tietävät itsekin että kun isä hylkäsi, ei heidänkään tarvitse sietää kaikkea, ja anteeksi antaa, vaikka isä onkin.
Hieno kirjoitus, taas vahvistui tunne, että olen tehnyt oikein ja olen hyvä äiti. Aivan samoin kuin Ds.Phil sanoi, että uusilla naisilla ei ole mitään oikeutta toisten lapsiin, mikään asia ei kuulu heille. Näin.;)
Minun äitini on myös aina oikeassa ja hän toimii aina oikein. Hän ei ole koskaan käyttänyt sanaa anteeksi, koska hänen ei tarvitse.
Minulla kesti vuosikymmeniä ymmärtää, miten vihainen olin äidilleni, sillä äidille ei saanut olla vihainen. Äiti oli Uhri. Hän oli kärsinyt Suurta Vääryyttä.
Siksi olinkin vihainen itselleni, että olin isäni tytär ja sitä kautta Syyllinen äidin kokemaan vääryyteen.
Onnea vain. Veikkaan että onnelliset nuoresi saattavat romahtaa tulevaisuudessa.
ethän vaan ole missään vaiheessa esitellyt lapsille sinun miehiäsi. Toivottavasti et. Muuten olisit aika itsekäs.
ei niin tee, koska ei ole syytä. Minä en ole heitä jättänyt koskaan, isä lähti ja hylkäsi, koska ei jaksanut rakastaa perhettään yhtälailla kuin me rakastimme isää.
Se ei hänelle riittänyt ja enempään emme pystyneet.
Nuoreni ovat upeita ihmisiä, ja ovat olleet katkeria kun heillä ei ole ollut isää niinkuin muilla heidän kavereillaan. Vanhemmiten ymmärsivät että kaikkea ei voi saada ja kaikki ei ole pysyvää, eivätkä piehtaroi itsesäälissä. Me olemme vielä perhe, ja olemme hyvin läheisä ja puhumme asioista. Lapseni eivät ole koskaan syyttäneet minua, etten antanut heidän pilata elämääsnä vieraan naisen sen isän naikkosen seurassa, vaan ovat kiitollisia, että minä pidin tiukasti kiinni siitä, että heillä on hyvä lapsuus.
Jos se sinua kiusaa, että lapseni eivät ole minulle kääntäneetkään selkää, vaan olemme yhä perhettä, olet sinä katkera ja vihainen, kun meillä on asiat hyvin.
Olet pelottavan häiriintynyt.
On surullista joskin tavanomaista, että äiti uhraa lapsensa oman kyvyttömyytensä takia. Sinä olet kyvytön hyväksymään sitä tosiasiaa, että lastesi isä rakastaa toista naista enemmän kuin sinua.
Hylätyksi tulee joskus elämässään varmasti jokainen. Terve yksilö pystyy jatkamaan elämäänsä ja suhteuttamaan asian vain yhdeksi elämänsä tapahtumista.
Heikko ja alikehittynyt yksilö tekee tästä hylkäyksestä loppuelämänsä sisällön.
Olet äitinä pahin mahdollinen. Turhamaisuutesi tähden otat lapsiltasi isän, ja selität, miten isä hylkäsi heidät.
Heidän isänsä hylkäsi sinut, hyvä nainen, ei lapsiaan. Jatka elämääsi äläkä sairastuta lapsiasi tuohon turhaan katkeruuteen ja elämän pelkäämiseen.
sitä exää, saisin hänet takasin millon vaan, mutta KUN EN HUOLI!
Jos minyt jätetään, ei takasin tulemista ole, ei vaikka kuinka sattuisi, ei edes lasten takia huoli takasin, minä en likaista miestä takasin ota.
En ole ottanut lapsilta isää, isä itse hylkäsi lapsensa, jon minä olen syytön, samoin lapset.
Täällä on vain sellanen tapa, että teki mies mitä tahansa, aina se on ex vaimon vika. Se on jo sääntö,johon ei kannata kantaa ottaa.
Katkerat eivät näe metsää puulta, kun oma elämä on sekasin, on nähtävä myös muiden elämä samanlaisena, se nostaa itsetuntoa.
Hei Heidi..Kiitos kirjoituksesta on mukava kuulla että tuollaisistakin kurjista jutuista olet selvinnyt. Tällä hetkellä meillä on sama tilanne eli tyttö (13 v )ei suostu tapaamaan isäänsä tämän uuden naisystävänsä takia. Näin on ollut jo viime talvesta asti. Ero oli kamala paikka lapsellemme ja koska isällä ei enään löytynyt kahden keskistä aikaa lapselleen vaan aina olisi pitänyt ottaa uusi tyttöystävä mukaan. Jos uusi nainen on isälle tärkeä niin välttämättä se ei sitä ole lapselle. Mutta millä saada isä uskomaan sitä ,ei millään. Joten elämme nyt sitä arkea johon ei isä kuulu millään tavalla.
Tämäkin on sinänsä aika kaksipiippuinen asia. Itselläni sellainen tapaus, että avopuoliso jätti minut ja odotti lasta. Nyt kun lapsi on syntynyt hän aikoo riistää kaikki oikeudet minulta lapseen. Eikö muka isälläkin ole oikeus lapseensa. Erotilanteessa ei kannata alkaa miettimään että kumpi se syyllinen eroon oli koska useinmiten siihen on syyllinen kumpikin.
Olet pienenä lapsena kokenut asian vain niin ahdistavana. Itselleni oikeastaan tapahtui aivan sama kun olin pieni. 7 vuotiaana vanhempani erosivat ja minä aina kävin isälläni eikä siinä ollut minkäänlaista ongelmaa hyväksyä uusi nainen. Taitaapi olla kyse kasvatuksesta ja suhtautumisesta uusiin ihmisiin.
Kuten tiedämme, ihmiset ovat erilaisia...