Sain 15-vuotiaana kuulla, että minulla on Turnerin oireyhtymä, mikä tarkoittaa että minulla ei ole kuin yksi X-kromosomi. Tuon ikäisenä en tuosta johtuvaa lapsettomuuttani sen kummempaa miettinyt, vaikka olinkin hyvin pienikokoinen. Hoitojen avulla kasvoin aivan normaalin naisen näköiseksi, ja 156 cm pituuteni ei ole ikinä ollut mikään ihmetyksen aihe. Äitini, tätini ja sisareni ovat myös kaikki enintään 160 cm pitkiä.
Nyt olen 25-vuotias ja ollut ensimmäisessä vakavammassa seurustelusuhteessani jo kolme vuotta. Vuosi sitten kerroin vasta avomiehelle tilanteestani. En tiedä toiminko oikein vai väärin, mutta en halunnut kertoa näin henkilökohtaista asiaa, ellen todella ole varma ja luota ihmiseen. Toisaalta asian salaaminen pidempään olisi tuntunut väärälle. Hän suhtautui uutiseen lapsettomuudestani upeasti.
Puhuin lääkärini kanssa keinohedelmöityksestä, ja asiahan on niin avomieheni voisi kuitenkin olla lapsien biologinen isä. Tämä oli hänelle hyvin tärkeää. Itse ajattelen, että raskaus, synnytys yms. kyllä tekee minut äidiksi ja rakastan lasta varmasti yhtälailla kuin se olisi täysin omani. Ei äitiys ole vain geenejä, vaan äiti on se kuka lasta hoitaa ja rakastaa.
Miten olette muut lahjoittajalta munasolun saaneet äidit kokeneet äitiytenne? Olivatko hoidot rankkoja ja kalliita? Minulla pitäisi kuulemma olla suhteellisen hyvät mahdollisuudet saada lapsi hoitojen avulla, mistä uutisesta olin iloinen. Lapsettomuuden syitähän voi olla niin monia.
Nyt olen 25-vuotias ja ollut ensimmäisessä vakavammassa seurustelusuhteessani jo kolme vuotta. Vuosi sitten kerroin vasta avomiehelle tilanteestani. En tiedä toiminko oikein vai väärin, mutta en halunnut kertoa näin henkilökohtaista asiaa, ellen todella ole varma ja luota ihmiseen. Toisaalta asian salaaminen pidempään olisi tuntunut väärälle. Hän suhtautui uutiseen lapsettomuudestani upeasti.
Puhuin lääkärini kanssa keinohedelmöityksestä, ja asiahan on niin avomieheni voisi kuitenkin olla lapsien biologinen isä. Tämä oli hänelle hyvin tärkeää. Itse ajattelen, että raskaus, synnytys yms. kyllä tekee minut äidiksi ja rakastan lasta varmasti yhtälailla kuin se olisi täysin omani. Ei äitiys ole vain geenejä, vaan äiti on se kuka lasta hoitaa ja rakastaa.
Miten olette muut lahjoittajalta munasolun saaneet äidit kokeneet äitiytenne? Olivatko hoidot rankkoja ja kalliita? Minulla pitäisi kuulemma olla suhteellisen hyvät mahdollisuudet saada lapsi hoitojen avulla, mistä uutisesta olin iloinen. Lapsettomuuden syitähän voi olla niin monia.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Oman näkemykseni mukaan lapsen vanhempia ovat ne, jotka hänet kasvattavat. Itse olen tulevaisuudessa valmis vaikka adoptioon. Mielestäni omat geenini eivät ole niin hienot, että niitä olisi pakko jatkaa. Jokaisella meistä on haitallisia geenejä piilevänä.
Miehelleni biologinen vanhemmuus on tärkeämpää kuin minulle. Meille kokonaan lapsettomaksi jääminen ei ole vaihtoehto, haluan kokea äitiyden, vaikka raskautta ja synnytystä en voisikaan kokea.
Meillä lahjoitusmunasoluhoidolla lapsi. Olen kirjoittanut myös alempana aiheesta.Sinulle kelan pitäisi korvata osan hoidosta ja tosiaan saahan miehesi tällöin geneettisestikin oman lapsen.Adoptioon ei hyväksytä kaikkia, eikä se muutenkaan ole kaikille sopiva.Adoptoitavalla lapsella on hylkäämiskokemus, jota taas lahjoitusmunasolu hoidolla alkunsa saaneella lapsella ei ole.
Mielestäni ainut ongelma lahjoitus sukusolu hoidosta aiheutuu silloin jos vanhemmat eivät ole sinut asian kanssa, eivätkä kerro asiasta lapselle.Lapset yleensä vaistoavat asioita ja saattaa olla että jostain saavat myöhemmin asian tietoonsa.Tällöin lapsi voi tuntea olevansa petetty, jos vanhemmat ovat salanneet häneltä niinkin tärkeän asian.
Mielestäni hoidot ei niin kauhean rankkoja olleet, varsinkin kun tässä hoidossa ei kerätä vastaanottajalta munasoluja.Koen lapsen täysin omakseni.Synnyttäjä on biologinen äiti, näin minulle sanottiin hoitavalta klinikalta, kasvaahan lapsi yhteydessä äidin verenkiertoon.Geenit ovat lahjoittajalta.
Olen ensimmäinen ihminen joka kuullut lapsen sydämenlyönnit, nähnyt hänet ultrassa ja kantanut häntä 9kk sisälläni.Rakastan lastani yhtä paljon kuin jos hän olisi perinyt minun geenini.
Adoptio on myös aivan yhtä hyvä tapa saada lapsia kelle se vain sopii.Tai adoptiossahan etsitään lapselle vanhemmat eikä toisinpäin, näin olen ymmärtänyt.
Kiitos vastauksestasi, on mukava kuulla toisten näitä asioita läpikäyneiden kokemuksia.
Niinhän se on, että yksilön olemuksen määräävät geenit ja ympäristö yhdessä. Ympäristö missä lapsi kasvaa ja vanhemmat ketkä lapsesta huolehtivat vaikuttavat erittäin paljon lapsen kehitykseen. Ja niinkuin sanoit, sinun kehosi ylläpiti lapsen elämää sen alussa, ja sinun valintasi vaikuttivat häneen jo silloin.
Se tuntui tosiaan miehelleni tärkeämmältä, että lapsi olisi myös biologisesti hänen. Ja näin se tuntuu olevan useimmilla muillakin, että miehen on vähän vaikeampi hyväksyä "toisten lapsia" omikseen. Johtuneeko sitten siitä, että koska miehet eivät tule raskaiksi ja eivät sitä kautta muodosta sidettä lapseen heti sen elämän alussa, niin isyydessä esille nousee muitakin tekijöitä. Vai näkevätkö miehet muut sitten enemmän vaan kilpailijoina, en tiedä.
En ollut tullut ajatelleeksikaan tuota mitä kerroit adoptiolasten hylkäämiskokemuksesta, mutta se pitää varmasti paikkansa. Myös tuo kuinka ja missä vaiheessa sitten kertoa lapselle hänen hieman erilaisesta alkuperästään antoi ajattelemisen aihetta.
Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi!
Jos sinulla ei ole omia munasoluja, ainoa hoitomenetelmä teille on koeputkihedelmöitys. Rankin asia fyysisesti koeputkihedelmöityksessä on nimenomaan useiden munasolujen kasvattaminen munasarjoissa kerralla ja niiden kerääminen neulalla. Koska sinulla ilmeisesti ei kasvateta munasoluja ollenkaan, sinun ei siis tarvitse kokea tätä fyysesti kaikkein rankinta vaihetta ollenkaan.
Ihmiset reagoivat erilailla hoidoissa käytettäviin hormoneihin, en tiedä, millainen hormonihoito sinun tapauksessa tarvitaan (ei välttämättä minkäänlaista, jos sinulle on normaali kuukautiskierto!). Rankinta hoidoissa luultavasti tuleekin olemaan niiden henkinen puoli. Täytyy hyväksyä se asia, että hoitoja saattaa joutua toistamaan useita, ennen kuin tärppää. Se on monelle yllättävän rankkaa. Sinun tulee tietysti käsitellä myös se asia, että lapsi ei ole sinun biologinen jälkeläinen, mutta luulen, että olet sen asian jo (ainakin osittain) käsitellytkin, kun olet ollut sairausdestasi tietoinen noin kauan.
Kiitos vastauksestasi!
Väestöliitolla on oikein mukava lääkäri, jolta sain saman käsityksen hoidoista, eli epämiellyttävintä ainakin fyysisesti on juuri se munasolujen kasvatusvaihe, jota en siis joudu kokemaan. Sain myös sellaisen käsityksen, että tästä ei muun muassa makseta mitenkään merkittävää korvausta, joten todella hieno teko niiltä naisilta ketkä tähän ovat ryhtyneet.
Hormonihoidot eivät ole aiheuttaneet minulle ainakaan tähän mennessä haitallisia sivuvaikutuksia. Olen sievä ulkonäöltäni ja valmistuin juuri yliopistosta, joten yhden kromosomin puuttuminen ei ole vaikuttanut elämäni laatuun. Mietin asiaa oikeastaan ainoastaan silloin kun haaveilen lapsista. Turner-oireyhtymän ja lapsettomuuden hoidot ovat kehittyneet paljon ja kehittyvät koko ajan. Olen onnellinen siitä, että saan elää 2000-luvulla. Ja 25-vuotiaana minulla pitäisi olla vielä hyvin aikaa hankkia lapsia, vaikka varmasti hoidot ja mahdolliset pettymykset tulevat olemaan raskaita.
Et suoraan kertonut että oletko itse käynyt hoidot läpi ja miten kävi, mutta kirjoitit asiantuntevasti. Eli jos näin on niin onnea sinulle yritykseen tai jo syntyneen lapsen johdosta!
Kysyit, olenko käynyt hoidot itse läpi. Meillä on takana 3 koeputkihedelmöityshoitoa, me olemme niin onnekkaita, että olemme voineet käyttää hoidoissa omia solujamme. Eli olen myös kokenut 3 munasolujen kasvatusta ja punktiota. Nyt olen raskaana tuosta kolmannesta hoidosta, raskausviikkoja kasassa jo 32.
Itse en pitänyt hoitoja rankkoina, en fyysesti enkä henkisesti (sillä asenteella liikenteessä, että käydään hoidot läpi ja ellei tärppää, niin tiedetäänpä, että kaikkemme on tehty asian eteen). Rankinta henkisesti oli vuosi sitten kokemani kohdun ulkopuolinen raskaus, mutta en siihenkään jäänyt sen kummemmin kieriskelemän (pidin sitä positiivisena merkkinä -- meidän alkioilla on sentään mahdollisuus kiinnittyä, ei se ollut sen alkiorukan vika, että eksyi väärään paikkaan ..).
Onnea tuleviin hoitoihinne!