Olen täysimetyksellä ollut ensimmäiset 5kk:tta, jonka jälkeen soseet aloitettiin. Edelleen imetän muun ruuan ohessa. Tuttia eikä tuttipulloa ole huolinut koskaan. Tähän mennessä öisin olen imettänyt 2krt, kun tytär herättänyt syöttämään. Nukkuu meidän kanssa samassa makkarissa omassa sängyssään.Päivällä nukkuu n.2h päikkärit ja illalla n.30min.
Kävimme tässä taannoin neuvolassa, josta sanoivat että välttämättä ei tarvisi imettää öisin.
Nyt haluisinkin tietää, että onko jotain hyviä neuvoja, miten tämä yövieroitus sujuisi parhaiten? Entäpä nukuttaminen omaan sänkyyn?
Iltaisin olen alkanut tekemään niin, että iltapuuron jälkeen imetän ja sitten tehdään muut iltatoimet, jonka jälkeen laitan tytön omaan sänkyyn ja silittelen uneen. Olen vain miettinyt sitä, että oppiiko jossain vaiheessa itsekseen nukahtaan, jos aina silitän uneen? Ei nimittäin suostu jäämään yksin, vaan alkaa hirveä itku.
Aikaisemmin imetin meidän sängyssä ja siirsin sitten omaan, kun lopetti imemisen. Siinä vaiheessa tyttö nukahti heti omaan sänkyyn.
Kiitos kaunis etukäteen asiallisesti vastanneille. Kaikki neuvot ovat tervetulleita koskien juuri tuota yövieroittamista ja nukuttamista illalla.
Kävimme tässä taannoin neuvolassa, josta sanoivat että välttämättä ei tarvisi imettää öisin.
Nyt haluisinkin tietää, että onko jotain hyviä neuvoja, miten tämä yövieroitus sujuisi parhaiten? Entäpä nukuttaminen omaan sänkyyn?
Iltaisin olen alkanut tekemään niin, että iltapuuron jälkeen imetän ja sitten tehdään muut iltatoimet, jonka jälkeen laitan tytön omaan sänkyyn ja silittelen uneen. Olen vain miettinyt sitä, että oppiiko jossain vaiheessa itsekseen nukahtaan, jos aina silitän uneen? Ei nimittäin suostu jäämään yksin, vaan alkaa hirveä itku.
Aikaisemmin imetin meidän sängyssä ja siirsin sitten omaan, kun lopetti imemisen. Siinä vaiheessa tyttö nukahti heti omaan sänkyyn.
Kiitos kaunis etukäteen asiallisesti vastanneille. Kaikki neuvot ovat tervetulleita koskien juuri tuota yövieroittamista ja nukuttamista illalla.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Meillä yövieroityus ei onnistunut vielä 1-vuotiaanakaan. Poika käveli ympäri kämppää, huusi ja tärisi. Totesin, ettei ollut valmis vieroitukseen. 1v 10kk lopetin koko imetyksen ja homma sujui helposti. Yksi ilta kiukuttelua, ei edes pahaa ja ekana yönä heräsi kerran pyytämään tissiä. Seuraava yö jo nukuttiin. Oli siis valmis!
En usko neuvolatädin tietävän milloin lapsenne on valmis yövieroitukseen, mutta sinä äitinä sen kyllä tiedät!
Ihmiset kyselevät usein täällä miten saa pikkuisen nukahtamaan itsekseen. Siihen minäkin pyrin kahden ekan lapseni kanssa. Nyt mietin että miksi ihmeessä? Nyt ne isommat (13 ja 11) jo nukkuvat hyvinkin itsekseen:D Ja aika on kulunut todella nopeasti. Nyt minulla on aikaa nukuttaa nuorimmasta, en enää yritä saada häntä nukahtamaan yksin. Poika on niin tuiki onnellisen näköinen kun nukahtaa äidin kainaloon. Oikein vaistoan ja näen sen turvallisuuden tunteen lapsestani. juuri sitä haluan lapselleni tarjota!
Mä päätin lopettaa yöimettämiset sitten ku mun vauva on siihen itse valmis. Imetin 1 v 1 kk saakka öisin aina ku vauva halusi ja sitten vain se väheni ja jäi itsestään pois. Ja nukkuu vieressä.
samaa mieltä myös edellisen kanssa.
Mun mielestä vauvan eikä pienen lapsenkaan tarvitse koskaan oppia nukahtamaan yksin. En ole ikinä käsittänyt sitä ideaa siinä, että miksi ihmeessä? Haluavatko vanhemmat vai päästä helpommalla, kun ei tarvitse tuhlata omaa aikaa nukuttamiseen? Mun mielestä nukuttaminen on itsestään selvyys, niin kauan kuin sitä lapsi tarvitsee. Kuuntele omaa lastasi ja toimi herkästi hänen omien tarpeiden mukaan, älä sen mukaan, mitä muut sanovat tai mitä kirjoissa lukee. Mielestäni yösyöttöjä ei tarvi vielä lopettaa ja nukuta siten, miten huomaat sen helpoiten käyvän. Suurin osa lapsista tarvitsee nukutuksen ja se vain kuuluu asiaan. Kun turvallisuudentunne on kehittynyt tarpeeksi, itsestään nukahtaminen sujuu sitten hyvin, eikä mitään pelkoja ole syntynyt. Tarjoa turvaa ja läsnäoloa, sitä vauvat tarvitsee (varsinkin iltaisin ja öisin)!
Kaikkihan tuntuu sujuvan teillä hyvin! Ei ole mitään tarvetta opettaa nukahtamaan omaan sänkyyn! Sen aika on myöhemmin.
Vauvantahtisuus tarkoittaa vauvan kuuntelua ja sitä, että vanhempi opettelee tulkitsemaan hänen viestejään ja pyrkii vastaamaan näihin viesteihin mahdollisimman nopeasti parhaalla osaamallaan tavalla. Se on äidin tietoista herkistymistä omille vaistoilleen sekä lapsensa yksilöllisille tarpeille ja lapsen tavalle kommunikoida niistä. Rutiineilla ja turvallisuudella taas tarkoitetaan sitä, että asiat toistuvat totutulla tavalla, vaikkapa ennakoitavassa järjestyksessä. Näin vauva oppii, että tietystä asiasta seuraa toinen tietty asia: Esimerkiksi, että yöpaidan pukemisen jälkeen mennään nukkumaan. Tai, että kun äiti avaa paidannappeja ja juttelee rauhoittavasti, niin pian saa maitoa. Ennen nukkumaanmenoa voidaan vaikkapa laulaa jokin tietty laulu, tai vanhemmat voivat keksiä yhdessä vauvan kanssa jonkin oman, mukavan rutiinin. Ja niin edelleen. Mitään aikakäsitystähän pienellä vauvalla ei ole, joten hänelle vanhemmasta lähtevät, kelloon perustuvat "rutiinit" on täysin mielivaltaisia eivätkä auta häntä hahmottamaan maailmaa turvallisena tai ennakoitavana.
Vauvavuoden vanhemmuuden tärkein tehtävä on luoda lapselle perusturvallisuus, hyvän itsetunnon perusta. Perusturvallisuus syntyy yksinkertaisista asioista: siitä, että vauva tietää saavansa ruokaa kun on nälkä, kuivaa kun on märkä ja lämpöä kun on kylmä - ja rakkautta rajattomasti. Että maailmassa voi luottaa siihen, että silloin joku auttaa, kun tarvitsen apua. Se syntyy siitä, että lapsi tietää, että häntä rakastetaan sellaisena kun hän on, huolimatta esim. siitä, onko hän väsynyt tai kipeä (eli syliin pääsee aina kun tarvitsee). Rakkauden välittämisen keinoja on vauvalle (ja tosiasiassa aikuisellekin) hyvin vähän. Sanat eivät tarkoita mitään aikuisellekaan, jos ne ovat tekojen kanssa ristiriidassa. Jos ystäväsi vakuuttaa sinulle olevansa rehellinen, vaikka tiedät hänen valehtelevan, niin sanoilla ei ole mitään merkitystä. Samalla tavalla vauvalle voi sanoa rakastavansa, mutta jos sitä ei konkreettisesti hänelle näytä (kosketuksella, imetyksellä, katsekontaktilla, kantamisella, vuorovaikutuksellisella hoivalla), ei hän sitä voi tietää eikä uskoa.
Lapsentahtisuus ON linja. "Ajallaan" on vauvalle silloin, kun tarvitaan, ei silloin kun äitiä huvittaa. Vauva mukautuu perheen rytmiin olemalla pienestä asti mukana toiminnassa. Sylissä, kantoliinassa, syöttötuolissa; katsomassa, kun äiti valmistaa ruokaa, tiskaa, tekee pieniä jokapäiväisiä rutiineja - ja mahdollisuuksien mukaan toiminnassa osallisena: Kiskomassa pyykkejä koneesta, kantamassa tärkeää esinettä lelulaatikkoon, "imuroimassa", "pesemässä" perunoita. Oleellista ei ole se, että lapsi on tässä vaiheessa enemmän hidaste kuin apu - oleellista on se, että hän osallistuu - että hänet osallistetaan. On myös oltava aikaa pysähtyä, ottaa lapsi syliin tankaamaan turvaa ja läheisyyttä (äidillekin tekee välillä tauko hyvää), jotta hän jaksaa taas seurata maailmaa. Kun lapsi oppii luottamaan siihen, että äiti rakastaa häntä silloinkin, kun kuorii perunoita, ei hänelle tule tarvetta testata asiaa kerta toisensa jälkeen. (Lapset ovat optimisteja: "vaikka äiti ei eilen näyttänytkään rakastavan minua perunoita kuoriessaan, ehkä hän tänään rakastaa, jos oikein teen itseni huomatuksi..."). Se, mitä lapselle itse asiassa viestii ja se, mitä lapselle yrittää viestiä, eivät aina vanhemmuudessa kohtaa. Muutos kohti lapsentahtisuutta ja yhteistoiminnallista perhe-elämää voi tuoda tähän apua. Lapselle rakkaus on tekoja ja mukaan ottamista - ei tyhjiä sanoja, lausumattomia ajatuksia tai mielivaltaisia kellonaikoja.
Teollistuneiden länsimaiden erääksi ongelmaksi on noussut ilmiö, jota kutsutaan ”kateissa olevaksi vanhemmuudeksi”, tai ”varastetuksi vanhemmuudeksi”. Vanhemmat eivät osaa toimia lastensa kanssa ilman oppaita ja ohjeita, lasten hoitamisesta ja kasvattamisesta on tullut asiantuntijavetoista. On myös paljon normiksi muuttuneita lastenhoito- ja kasvatuskäytäntöjä, jotka eivät perustu vauvan tai lapsen parhaaseen, vaan aikuisten tehokkuutta korostavaan ajankäyttöön ja varhaisen itsenäisyyden vaatimuksiin.
Sikiön olosuhteet kohdussa ovat pysyneet samanlaisina kuin muinaisilla esi-isillämme, sen sijaan ulkopuolinen maailma on muuttunut paljon. Vauva ei syntyessään tiedä muutoksista mitään, hän ei erota syntyykö kivikaudelle vai 2000-luvulle. Vauva syntyy vaistojensa varaan, syliin otettavaksi. Se on paikka, jossa hän osaa olla. Vauvalle sylistä pois joutuminen on hylkäämistä ilman toivoa. Se on hänelle elämän ja kuoleman kysymys, olla turvassa, tai tulla pedoille jätetyksi.
Käsitykset unesta ja vastasyntyneistä poikkeavat radikaalisti eri kulttuureissa. Länsimaissa ajatellaan, että jo ihan pientä vauvaa on syytä koulia jotta hänestä kasvaisi itsenäinen ja reipas. Esimerkiksi maya-kulttuurissa vauvaa ei kasvateta itsenäisyyteen, koska ajatellaan, että vauvasta on vain huolehdittava, eikä häntä sen kummemmin tarvitse opettaa ennen kuin hän oppii kommunikoimaan. Länsimaissa uni koetaan yksityisenä rauhoittumisen tilana, mayoille ja japanilaisille yksinnukkuminen on koettelemus. Länsimaissa perheiden yhteisnukkumista pidetään outona ja jopa syntisenä, kun taas muissa kulttuureissa länsimaista tapaa nukuttaa lapset yksin pidetään vanhempien vastuuttomuutena ja jopa eräänlaisena laiminlyönnin muotona.
Terveiden pienten lasten uniongelmat ovat länsimainen ilmiö. Vauva itkee ja on levoton öisin, jos hän joutuu nukkumaan kaukana vanhemmistaan. Vauvan maailma on tässä ja nyt, hän ei osaa odottaa. Vauva ei voi lohduttautua ajatuksella "äiti tulee pian takaisin", koska elää vain hetkeä, jolloin on täydellisen yksin ja vailla suojaa.
Aikakäsitys kehittyy hitaasti. 5-vuotias osaa odottaa seuraavaan päivään, 10-vuotias pystyy odottamaan "seuraavaan synttäriin", ja vasta aikuisena ihminen pystyy suhteuttamaan pidempiä ajanjaksoja koko elämäänsä nähden.
Perheen nukkuminen yhdessä on tavallista suuressa osassa maailmaa ja useissa erilaisissa kulttuureissa. Vain teollistuneissa länsimaissa perheenjäsenet nukkuvat erillään.
Valkoihoisten amerikkalaisvanhempien ja guatemalalaisten maya-intiaanien jälkeläisten vauvojen nukkumistavat poikkeavat huomattavasti toisistaan. Maya-vauvat nukahtavat silloin kun heitä alkaa nukuttaa ja nukkuvat yhdessä äitinsä kanssa. Isä ja perheen muut sisarukset nukkuvat lähellä tai samassa vuoteessa. Äidit eivät pidä lukua yöimetyksistä, koska eivät häiriinny niistä.
Amerikkalaisista äideistä melkein kaikki joutuvat valvomaan öisin vauvoja hoitaessaan. Suurin osa vauvoista nukkuu omassa sängyssä alusta saakka ja 6 kk ikään mennessä melkein kaikki vauvat on yleensä siirretty nukkumaan omaan huoneeseen. Vauvojen nukuttamiseen käytetään runsaasti aikaa sekä erilaisia apuvälineitä ja kikkoja: kehtoja, iltasatuja, yövaatteita, peseytymisrituaaleja ja leluja.
Maya-vanhemmat järkyttyvät kuullessaan, että amerikkalaisvauvat jätetään yksin nukkumaan, kun taas amerikkalaisvanhemmat uskovat, että yhdessä nukkuminen saattaa olla vahingollista lapsen henkisen kehityksen kannalta, ja vieressä nukutetusta lapsesta ei tule riittävän itsenäistä.
Imetys, kantaminen ja yhdessä nukkuminen auttavat luomaan vahvan kiintymyssuhteen lapseen. Kiintymyssuhde vaikuttaa koko perheeseen: kun suhde lapsiin on tiivis ja tasapainoinen, vanhemmat nauttivat syvemmin vanhemmuudestaan ja toisistaan. Vahvan kiintymyssuhteen perheitä yhdistää myös erityinen herkkyys, joka näkyy kaikilla elämäaloilla. Turvallisesti ja vahvasti kiinnittyneistä lapsista tulee usein lapsia, jotka uskaltavat puuttua epäkohtiin, ovat oikeudenmukaisia ja välittävät enemmän toisista ihmisistä kuin tavaroista.
Vanhemmat voisivat ottaa oppia vauvoistaan ja yrittää unohtaa elävänsä 2000-luvulla. Luolamiesvanhempien tietämys - tai tietämättömyys – saattaisi riittää nykyvanhemmillekin. Vastasyntyneen vaistot ja tarpeet ovat nyt samanlaiset kuin kivikaudella, - niin myös parhaat tavat vastata niihin.
Vieroitus herättää äideissä monenlaisia tunteita. Meidän yhteiskunnassa ei ole olemassa normia siitä milloin ja miten lapsi tulee vieroittaa. Se on toisaalta etu, sillä se sallii lapsen ja äidin tarpeiden asettamisen yhteiskunnan sääntöjen edelle. Heikkous se on siinä mielessä, että se pakottaa jokaisen äidin tekemään itse vaikean päätöksen. Usein unohdetaan tai ei tiedetä, että vieroitus on harvoin välttämätöntä: imetys voisi päättyä yhtä luonnollisesti kuin se alkoi.
Lapsen voi hyvin antaa imeä rintaa niin kauan kunnes tämä on itse valmis siitä luopumaan. Ihmisen lajityypillinen vieroittumisikä on 2½ - 7 vuotta. Vieroitusajankohta on vaihdellut perinteisissä kulttuureissa, mutta harvoin vieroitusta on edes aloitettu ennen kuin lapsi on täyttänyt kaksi tai kolme vuotta. Keskimääräinen vieroittumisikä maailmanlaajuisesti on arvioitu olevan 3-5 vuotta. Mm. Maailman terveysjärjestö WHO suosittelee jatkamaan imetystä vähintään 2 vuotta ja sen jälkeenkin niin kauan kun se äidistä ja lapsesta hyvältä tuntuu.
Ihanteellista olisi tietysti, että vieroitus tapahtuisi sekä lapsen että äidin kannalta oikeaan aikaan. Näin ei kuitenkaan voi aina tapahtua. Vieroituksesta päättää kuitenkin aina äiti ja/tai lapsi, ei naapuri, anoppi, neuvola tai imetystukiryhmä. Vieroitusta ei tule ajatella vain negatiivisena terminä: Se ei tarkoita menetystä tai suhteen loppumista vaan siirtymistä uudenlaiseen suhteeseen. Muinaisissa kirjoituksissa vieroittaminen (engl. wean) sanana tarkoitti kypsymistä ja lapsen vieroittaminen oli juhlallinen tapahtuma: lasta arvostettiin täytenä lapsena, jolla oli edellisen vaiheen ansiosta edellytykset edetä itsenäisemmin lapsuuden seuraavaan vaiheeseen. Lapsen elämä on muutoinkin täynnä vieroituksia: pois kohdusta, vieroitus rinnasta, kotoa kouluun ja koulusta työelämään. Nykyisin vieroitus-sanaa käytetään muutoinkin, esim. vieroitamme itsemme televisiosta tai tupakasta. Monet psykologit ja psykiatrit ovat sitä mieltä, että vieroitustapa paljolti määrittää persoonallisuutta.
Lapsen näkökulmasta on yleensä sen parempi mitä myöhemmin vieroittaa. Yli 4 kk:n iässä vieroitetuilla riski sairastua pilaantuneesta korvikkeesta tai likaisista tuttipulloista vähenee. Yli 8 kk:n iässä vieroitetut voivat siirtyä suoraan nokkamukiin. Ensimmäisen ikävuoden lopulla lapsen immuunijärjestelmä toimii jo 60 % teholla aikuiseen verrattuna, joten äidinmaidon vasta-aineiden menettäminen ei ole niin vaarallista kuin aiemmin. Noin 18 kk iässä pahin eroahdistus alkaa olla ohitettu, joten rinnan menettäminen on nyt pienempi uhka turvallisuudelle kuin aiemmin. Noin 3-vuotiaana uhmaikä jää taakse ja vieroitus on yleensä jo varsin helppoa. Noin 4-vuotiaasta alkaen lapsi voi olla ylpeä itse tekemästään päätöksestä vieroittua.
Äidin näkökulmasta myöhäisen vieroittamisen edut eivät ole näin selvät. Moni äiti nauttii imetyksen suomasta läheisyydestä, kun toiset kokevat sen väsyttävänä ja sitovana. Suurin osa kokee imetyksen välillä ilona, välillä velvollisuutena. Vaikka nainen haluaisi jatkaa imetystä, on tekijöitä jotka saattavat ajaa hänen vieroittamaan aiemmin kuin hän olisi muutoin tehnyt. Suurin osa niistä naisista, jotka vieroittavat ensikuukausina, toivoo myöhemmin, ettei olisi sitä tehnyt. Mitä vanhempi lapsi on, sen enemmän on syytä huomioida myös äidin tunteita ja tarpeita. Vauvan imetyksen eteen kannattaa kyllä uhrata omia tarpeita, mutta lapsen kasvaessa äidin on syytä yhä enemmän kuunnella myös itseään. Jos isomman lapsen imetys alkaa tuntua äidistä kovin vastenmieliseltä, on hänellä tietysti oikeus vähentää sitä tai lopettaa kokonaan. Vastentahtoisesti imettäminen voi saada äidin vihaiseksi lapselleen tai vaikeuttaa kielteisen imetyskokemusten kautta mahdollisen seuraavan vauvan imetystä.
Alle vuoden ikäinen ei vielä itse vieroittaudu. Mielenkiinto imemiseen voi häiriintyä eri syistä (esim. imemislakko), mutta jos äiti tulkitsee sen vieroittumiseksi, on se äiti eikä vauva joka vieroittaa. Toisinaan vajaan vuoden ikäiset vauvat näyttävät vieroittuvan melkein itsestään, rinta kiinnostaa yhä vähemmän ja äiti saattaa tuntea maidonkin vähenevän. Tämä tapahtuu tyypillisesti vaiheessa, jossa kiinteää ruokaa alkaa maistua jo huomattavia määriä ja jos kiinteisiin yhdistää pullosta/mukista tarjottavan juoman, jopa täydellinen vieroittuminen on mahdollista. Biologisesti näin varhainen vieroittuminen ei ole luonnollista, kyseessä ei siis ole lapsen oma valinta, vaan tämä johtuu siitä, että lapsi on saanut liian runsaasti muuta ravintoa eikä imetys ole ollut täysin lapsentahtista. Mikäli haluaa vieroittaa vauvan, voi tätä käyttää hyväkseen, mutta jos äiti haluaa jatkaa imetystä, on syytä vähäksi aikaa lisätä imetystä, vähentää muun ruoan tarjoamista, imettää ennen aterioita, ja jättää mahdollinen tutin- ja pullonkäyttö minimiin.
Milloin lapsi ei tarvitse rintaa? Yksivuotiaan immunologinen systeemi on 60 % aikuisen vastaavasta eli hän hyötyy imetyksessä vielä paljon mm. vasta-aineiden kautta. Emotionaalinen kypsyminen tapahtuu hyvin eri aikoihin, joten se milloin lapsi ei tarvitse rinnan turvaa vaihtelee. Meidän yhteiskuntamme ei ole kovin suvaitsevainen lasten luontaiselle riippuvuudelle, vaan usein kiirehdimme lasta itsenäistymään ennen aikojaan.
Mahdollisia syitä harkita vieroittamista voivat olla terävät hampaat ja pureminen, kipeät nännit (ensiviikkojen arkuuden jälkeen syynä yleensä ihottuma tai hiiva, myös tukkeutunut maitotiehyt, tai kuukautisten tai uuden raskauden alkaminen), paluu töihin, laiminlyödyt sisarukset, vauva ei syö rauhassa ja imemislakot, äidin halua tulla kuntoon tai saada nukkua yönsä rauhassa, uusi raskaus, vauvan allergiat tai vauva, joka ei syö hyvin tai jonka paino ei nouse. Mm. näihin ongelmiin on olemassa monenlaisia ratkaisuja ja vain harvoin vieroitus tarjoaa hyvän ratkaisun itse ongelmaan. Lisätietoja ongelmien ratkaisusta saat mm. Imetystukilistan kotisivuilta, imetystukiryhmistä, neuvoloista ja lähteenä mainitusta kirjasta (Huggins & Ziedrich).
Jos vieroittaa nopeasti ja antaa pullosta korviketta, on syytä lypsää useiden päivien ajan, jotta maidontulo jatkuu, mikäli vauvalle ei löydy sopivaa korviketta. Hidas vieroitus on erityisen ystävällinen vanhemmalle vauvalle. Jos vieroittaa vähitellen, on helppoa myös muuttaa mielensä. Toisinaan äiti huomaa vähitellen vieroittaessaan, että itse asiassa jo imetyksen vähentäminen riittää hänelle eikä vauvaa tarvitsekaan kokonaan vieroittaa. Pelkät ilta- ja aamuimetykset eivät juuri rasita, vaikka säilyisivät pidempään
Alle vuoden ikäisen voi vieroittaa pulloon tai (nokka)mukiin. Tuttipullosta voi tulla vakituinen seuralainen, millä on omat terveysriskinsä (mm. korvatulehdusvaara makuupullottelussa, ylikulutus vähentää mielenkiintoa kiinteisiin,…). Sitä paitsi tällöin on usein edessä toinenkin vieroitus, nimittäin ensin rinnasta sitten pullosta (ja tutista). Jo puolivuotias oppii juomaan mukista, mutta vasta 8-10 kk:n ikäinen pystyy juomaan siitä riittävästi maitoa. Tosin mukia voi silti hyvin käyttää aterian yhteydessä. Varo, ettei pullosta ja tutista tule vauvan pääasiallisia lohduttajia - päätä että syötät imetyksen päätyttyäkin vain sylissä!
lisää tietoa:
http://imetystukilista.net/sivut/index.php?option=com_frontpage&Itemid=140
Minun on vuoden ja kahden kuukauden yösyöttöjen jälkeen vaikea unohtaa eläväni 2000 luvulla. Sosialisesti tämä on johtanut eristykseen ystävistäni jotka päivisin ovat töisssä tai koulussa ja sosialisoivat iltaisin. Leikkipuistoissa tapaa muita äitejä kyllä, mutta yleensä vaan pinnallisten keskustelujen merkeissä. Niin lapsista ja lasten kasvatuksesta. Jos olen joskus päässyt käymään illalla ulkona iltasyötön jälkeen olen joutunut lähtemään takaisin kotiin viimeistään yhdeltätoista että ehtisin imettämään vauvani joka ei huoli tuttipulloa. Nukumme perhepedissä.
Haluan antaa lapselleni parhaan mahdollisen alun. Kannatan imetystä ja lapsentahtista kasvatusta! Mutta uhraukseni alkavat pikkuhiljaa tuntumaan liian suurilta. Mieheni tekee pitkiä päiviä joten olen suurimman osan päivästä yksin lapseni kanssa. Maya intiaanit elävät/elivät kuvielmiani mukaan tiiveissä yhteisöissä missä äidit olivat luonnollinen ja ehkä jopa keskeinen osa tätä yhteisöä. Niin että ainakaan ei tarvinnut/tarvitse olla yksin kotitalouden ja vauvansa kanssa. Nuorena synnyttäneenä Helsinkiläisenä huomaan olevani yhteiskunnan syrjäseuduilla. Yhteiskunta pyörii työssäkäyvien ihmisten rutiinien ympärillä. Vanhempi-vauva tapahtumia järjestetään toki, ennen kello 12. Sen jälkeen olemme omillamme ainakin jos ystäväpiiristä ei löydy muita vanhempia.
Harkitsen vakavasti yösyöttöjen lopettamista jotta pääsisin pois kotoa yöllä. Ja niin että saisin edes yhden yön nukkua heräämättä kertaakaan - päikkäreitä kun en osaa nukkua. En tiedä kuinka ison trauman se aiheuttaa vauvalleni. Toivottavasti se on lapsellenikin parhaaksi. Miksi juuri imettäminen olisi se paras hellyydenosoitus? Eikö lapselle voi osoittaa läheisyyttä ja hellyyttä muulla tavalla kun imettämällä sitä ilman että on kylmä ja laiminlyövä aikuinen? Ja eikö se riitä että imettää lasta päivisin?