Lasta yritetty meillä "luomumenetelmin" tuloksetta muutamia kuukausia.
Paljon törmää näissä tämän aihepiirin keskusteluissa kokemuksiin lapsettomuushoidoista. Ja hyvä niin, on tärkeää jakaa niitäkin kokemuksia, tietoa jne. Mutta kuulisin mielelläni mietteitä niiltä, jotka yrittävät "luomumenetelmin" ja yrittävät sopeutua jotenkin lapsettomuuteen.
Vierastan itse todella paljon lapsettomuushoitoja. Kai olen hieman kohtalonuskoinen eli jos ei jotain saa, niin ei ole tarkoitettu. Tai en tiedä, tuokin tuntuu aika mustavalkoiselta... Mutta miten olette muut vastaavassa tilanteessa pähkäilleet; hoitoja vai ei? Mikä auttanut sopeutumaan ajatukseen ettei lasta tulekaan?
Paljon törmää näissä tämän aihepiirin keskusteluissa kokemuksiin lapsettomuushoidoista. Ja hyvä niin, on tärkeää jakaa niitäkin kokemuksia, tietoa jne. Mutta kuulisin mielelläni mietteitä niiltä, jotka yrittävät "luomumenetelmin" ja yrittävät sopeutua jotenkin lapsettomuuteen.
Vierastan itse todella paljon lapsettomuushoitoja. Kai olen hieman kohtalonuskoinen eli jos ei jotain saa, niin ei ole tarkoitettu. Tai en tiedä, tuokin tuntuu aika mustavalkoiselta... Mutta miten olette muut vastaavassa tilanteessa pähkäilleet; hoitoja vai ei? Mikä auttanut sopeutumaan ajatukseen ettei lasta tulekaan?
Vastaukset 15
Vanhimmat
Mulla menee pasmat sekaisin jos törmään sellaisiin jotka eivät ole ottaneet selkoa lapsettomuuden syystä. Se kun voi olla todella pieni juttu, esim. keltarauhasen vajaatoiminta jonka saa keltarauhashormoonilla korjattua. Moni lapsettomuutta aiheuttava tekijä, PCO, kilpirauhasen vajaatoiminta, endometrioosi, prolaktiinin liikatuotanto yms. ovat kaiken lisäksi sellaisia mitkä pitäisi tunnistaa ja hoitaa silloinkin vaikkei edes harkitsisi lapsia. Ne siis vaikuttavat terveyteen ja hyvinvointiin muutenkin!
Vaikka kaikki olisi kunnossakin, joka kuu on vain parinkymmenen prosentin mahdollisuus raskautua.
Lapsi on niin suuri lahja ja iloinen asia, että mä ainakin menisin ties minne hoitoon. Ne hoidotkin voi olla kohtalo ;) ja kasvattaa ihmisenä. Ja me tavattiin ihan "sielunkumppanipariskunta" hoitojen myötä, ovat lapsemme kummeina. Ja lasta osaa arvostaa ihan eri tavalla. Eikö lapsemme ole muka tarkoitettu?? Tottakai on! Jos lasta alkaa tehdä, sen yleensä haluaakin oikeasti. Veikkaanpa että kadutte jos käy niin että lasta ei luonnonmenetelmin tulisi ja ette mene hoitoihin.
Auts.. Osu ja uppos... Itselläni ollut periaate et jos ei tule niin ei ole tarkoitus tullakaan. Kuuden vuoden pettymyksien jälkeen mieheni otti puheeksi mitä jos lähdettäisiin hoitoihin. Itselleni olen tehnyt selväksi että "väkisin" en lähde lasta tekemään, mutta viestisi antoi mietteitä siitä että mitä jos sittenkin.. Olen itkenyt sitä kun ei mitään tapahdu ja nyt itken sitä että jos vaikka jonain päivänä meilläkin olisi oma pieni perhe....
Olen miettinyt samoja asioita - viime aikoina taas enemmän. Noin kaksi vuotta sitten päätimme, että lapsi saa tulla jos on tullakseen. Mitään ei tapahtunut vuoteen, joten hakeuduimme tutkimuksiin (2 siemennestenäytettä mieheltä, minulta perusverikokeet ja munanjohtimien aukiolotutkimus läpivalaisussa). Vikoja ei kummastakaan löydetty. Tässä vaiheessa sain mieheni suostuteltua siihen, että yrittäisimme vielä ilman lääkkeitä, vaikka reseptin sainkin. Olin sitä mieltä, että olisi parempi, jos ei tarvitsisi mitään "apuja" käyttää. (Minäkin olen todellä epäluuloinen hoitojen ja niiden mahdollisten haittojen suhteen. Johtuneisiko siitä, että olen itse "alalla"...) Ja kun kerran mitään selkeää syytä lapsettomuuteen ei tutkimuksissa löydetty, toiveet olivat korkealla luomuvauvan suhteen.
No, nyt on siis kaksi vuotta kulunut yrittäessä luomuna, eikä vieläkään mitään merkkiä raskaudesta. Tässä kierrossa vihdoin taivuin ja aloitin klomifeenisitraattihoidon. Ovulaatiotestit ovat näyttäneet tähänkin asti selvästi plussaa lähes kuukausittain, joten en jaksa oikein uskoa, että tästä ovulaation induktiosta olisi meille apua (ikuinen pessimisti... :)).
Meillä on se tilanne, että miehelläni on enemmän haluja saada lapsi. Minulla ei koskaan ole vauvakuumetta ollutkaan. Ehkä siksi olen ihan sinut sen ajatuksen kanssa, että olen lapseton. Toisaalta en ole koskaan kuvitellut, etten lapsia hankkisi/saisi jossain vaiheessa. Pari vuotta sitten tuli eteen se tilanne, että iän puolesta oli alettava yrittämään, ja muutenkin hetki oli sopiva lapsen tuloon. Nyt tuntuu, että aika kuluu ihan älyttömän nopeasti, ja ikää tulee pelottavan nopeasti lisää. Kaikki ei menekään elämässä suunnitelmien mukaan - yllätys, yllätys! Olen pohtinut, mikä olisi tilanne, jos olisimme aloittaneet lapsenteon aikaisemmin. Olisiko raskautuminen ollut helpompaa? Vai olisimmeko nyt jo pitkällä hoitojen tiellä alkumetrien sijaan? Mielessä on käynyt myös vaihtoehto, ettei minua vain ole tarkoitettu äidiksi. Vastuu lapsesta tuntuu älyttömän isolta. Olen helposti huolestuvaa ja murehtivaa tyyppiä, ja mietin jo etukäteen kaikkea, mikä voi mennä pieleen. Ehkä en tule raskaaksi, kun en halua lasta tarpeeksi... Mieheni kuitenkin pitää lapsista kovasti, enkä halua viedä häneltä mahdollisuutta tulla isäksi. Siksi olen valmis yrittämään lähes kaikki konstit, jotta onnistuisimme tässä projektissa. Koeputkihedelmöitykseen en mielellään lähtisi, mutta sitäkin vaihtoehtoa on mietittävä, jos ajankohtaiseksi tulee. Inseminaatioon suhtaudun positiivisimmin. Sitä voisin kokeilla aika piankin, jos klomifeeni ei tuota tulosta. En omasta puolestani koe mitään pakkoa saada lapsia. Pyörin kuitenkin täällä palstalla, eli kyllä tämä tilanne minua vaivaa, vaikken lapsettomuuttani (ainakaan toistaiseksi) ole osannut itkeä ja pettymyksiä varsinaisesti surra. En voi sanoa, että olisin lapsettomuutta siis hyväksynyt. Toivoa kun on vielä jäljellä. Tiedä sitten, mikä olisi tilanne, jos joku päivä pitäisi vaan lopullisesti luopua ajatuksesta saada lapsia. En osaa oikein kuvitella sitä tilannetta, ehkä parempi niin. Turha surra etukäteen.
Olen samaa mieltä edellisen kirjoittajan kanssa siitä, että kokeissa kannattaa käydä, jos lasta ei kuulu vuoden kuluessa ehkäisyn pois jättämisestä, tai jo aiemmin, jos epäilee ettei kaikki ole kunnossa (häikkää kuukautiskierrossa tms.). Testeissä voi mainiosti käydä ilman, että se velvoittaisi mihinkään hoitoihin. Jokainen toimii elämässään sen mukaan kuin hyväksi kokee. Varmaan tässä asiassa jos missä on tärkeää, että lasta yrittävä pariskunta on samoilla linjoilla.
Ymmärsin, ettette ole vielä kovin kauaa lasta yrittäneet, joten kaikki mahdollisuudet luomuvauvaan ovat siltä osin olemassa. Pidän teille peukkuja!
Vaikutat mukavalta ja suvaitsevalta ihmiseltä. Voisiko adoptio olla tapauksessanne mahdollinen?
Ensinnäkin, sinun kohdallasi on aivan turha vielä miettiä mitään lapsettomuutta. Jos olette yrittäneet lasta vasta muutamia kuukausia, sinulla ei ole mitään syytä vielä pohtia mitään lapsettomuushoitoja. On aivan normaalia, että lasta joutuu yrittämään lähes vuoden, ennen kuin tärppää. Miten olet edes eksynyt lapsettomuuspalstalle tässä vaiheessa?
Toisaalta, mitä tarkoitat sillä, että samaan aikaan voisi yrittää luomumenetelmin ja toisaalta yrittää sopeutua lapsettomuuteen. Eiköhän siinä vaiheessa, kun aletaan sopeutumaan lapsettomuuteen, olla jo luovuttu yrittämisestä. Yritystä on takana niin kauan (vuosia), että on syytä alkaa uskoa, ettei lasta luomumenetelmin saa. Jotenkin aktiivinen "yritys" ja lapsettomuuteen sopeutuminen on minusta niin vastakkaiset asiat, että tuskin niitä voi samaan aikaan tehdä menettämättä mielenterveyttään ..
Ja sitten vielä tuo kohtaloasia. Uskotko kohtaloon myös siinä mielessä, että jos sairastut syöpään, niin ajattelet, että "tämä on nyt minun kohtaloni, minun kuuluu kuolla tähän syöpään" etkä sen takia hakeudu hoitoon?
Juu-uh. Kirjoituksestasi näkee, että olette vasta aloittaneet yrityksen ja sen takia nämä asiat pyörii päässä. Voin taata, että alat ajatella asiaa erilailla sitten, JOS joskus oikeasti joudut kohtamaan lapsettomuuden. Sitten, kun yritystä on takana vaikka pari vuotta tai kun ikää alkaa tulla sen verran, että on selvää, että ellet nyt "tee" sitä lasta, jää se kokonaan saamatta.
Olen samaa mieltä muiden kirjoittajien kanssa siitä, että lapsettomuustutkimuksissa kannattaa todellakin käydä sitten, kun yritystä on takana riittävästi (ei vielä muutaman kuukauden yrityksen jälkeen!). Lapsettomuus voi olla niin pienestä asiasta kiinni, että asian saa helposti korjattua pelkällä hormonikuurilla. Lopullisia päätöksiä (esim hoitoihin lähdöstä) kannattaa tehdä vasta sitten, kun lapsettomuuden syy on selvitetty.
Hakeuduimme tutkimuksiin jo reilun puolen vuoden yrittämisen jälkeen, koska minulla ikää 36 v. Mitään "vikaa" ei löydetty, mutta meillä aloitettiin heti inseminaatiohoidot. Nyt niitä on kaksi takana ja kolmatta odotellaan. Me emme ole kovin innostuneita koeputkihoidoista, koska ne maksavat paljon ja ovat muutenkin suurempi operaatio kuin nämä inseminaatiot. Mutta jos inssit eivät tuo tulosta, on pakko miettiä asia uudelleen. Itse halusin tutkituttaa mahdolliset ongelmat nopeasti, koska jos häikkää onkin vaikka hormonitasoissa, ne on helppo korjata lääkityksellä eikä tarvitse yrittää turhaan.
Meillä ratkaisu voi myös olla, että emme kokeile inssien jälkeen muita hoitoja, vaan päätämme elää kahdestaan. Lapsen saaminen ei ole koskaan ollut minulle itsestäänselvyys, koska tapasin mieheni vasta myöhemmällä iällä. En myöskään ole potenut mitään hirmuista vauvakuumetta, mutta totta kai sitä odottaa joka kuukausi kovasti kun tähän hommaan on ryhtynyt.
Uskon kuitenkin siihen, mitä joku aiempi ketjussa kirjoitti: Lapsettomuuteen ei voi sopeutua, ennen kuin lopettaa yrittämisen. Siinä pisteessä me emme ole vielä ainakaan pariin vuoteen. En ajattele, että lapsettomuus olisi kohtalomme. Ihmisellä on kuitenkin vapaus valita, tekeekö hän jotain esteiden voittamiseksi vai ei. Kun olemme tehneet sen, mitä on tehtävissä, tai emme halua enää yrittää muuttaa tilannetta, olemme valinneet elää lapsettomina. Haenhan minä hoitoa sairauteenkin enkä ajattele, että kohtaloni on kärsiä tai jopa kuolla. Tai sitten jos mikään ei auta, voin ehkä sanoa, että lapsettomuus oli kohtalomme - mutta en ennen. Sitten se on myös oma valintani.
Me jätettiin ehkäisy pois reilut kolme vuotta sitten, ei ainoatakaan plussaa, muutamat myöhästyneet menkat. Meillä onnistuminen on reilusti hankalampaa kuin monilla muilla miehen työn takia, koska hän on reissutyössä, vain viikonloput kotona. Joten emme oikeastaan odottaneetkaan "heti valmista".
Toki olemme viime aikoina keskustelleet asiasta, koska aikaa on kulunut jo noin paljon. Toisaalta aikaa on kulunut vasta vuosi, kun alkaa laskemaan yhdessä vietettyjä päiviä. Olen yrittänyt hienovaraisesti vihjailla, että olisi aika kääntyä lääkärin puoleen. Vaikka itsekin sitä vähän pelkään ja kammoan. En haluaisi pakottaa luontoa, jos kerran meille ei luonnollisesti tule lasta.
Olen puhunut miehelle myös adoptiosta. Mieluummin voisin valita adoption rankkojen hoitojen sijaa, koska tässä maailmassa riittää rakkautta ja huolenpitoa tarvitsevia lapsia. Miksi siis pakottamalla tehdä lisää?
Anyway, asiamme liikahtivat kuin vahingossa eteenpäin, kun työterveyslääkäri passitti minut kilpirauhastesteihin, kylläkin ihan muista syistä kuin lapsettomuudesta. Eli sieltähän voi löytyä yksi syy. Jos arvot ovat kohdillaan, tulen todennäköisesti aloittamaan tutkimukset lapsettomuuden syyn löytämiseksi. Mutta sen olen päättänyt, että jos tarvitaan "rankkoja" keinoja, eli pelkkä pillereiden popsiminen ei riitä, niin emme tule aloittamaan hoitoja.
Vielä kommentti tuohon sopeutumiseen ja luomuyritykseen. Mitä tarkoittaa yrittämisen lopettaminen ja lapsettomuuteen sopeutuminen? Sitäkö, että aloitetaan ehkäisy uudelleen? Vai lopetetaan hoidot tuloksettomina? Mielestäni yrittämistä ei lopeteta koskaan, mutta silti voi sopeutua lapsettomuuteen. Itse olen jo valmistautunut siihen, etten koskaan välttämättä saa omaa nyyttiä syliin, mutta silti horisontissa elää pieni toivonpilke onnistumisesta. Ainahan luonto voi yllättää.
Sori, menee asian ohi, mutta pakko silti kommentoida. Lapsettomuushoidot eivät ole niin rankkoja, kuin ihmiset luulevat. Eivät edes ne "rankimmat" hoidot ole fyysisesti kovinkaan rankkoja. Henkinen puoli on eri asia, monelle hoidot ovat hyvinkin rankkoja henkisesti.
Moni, joka ei vielä ole vakavasti miettinyt lapsettomuuttaan ajattelee juuri noin kuin sinäkin, että miksi lähteä rankkoihin ja kalliisiin hoitoihin, kun aina voi adoptoida ja maailma on pullollaan rakastavaa perhettä odottavia adoptiolapsia.
Totuus on kuitenkin se, että hoidot ovat usein helpompi, "kivuttomampi" ja erityisesti taloudellisesti kevyempi tapa "hankkia" lapsi, kuin adoptio. Ei lasta adoptoida tuosta vaan. Adoptio kestää aina vuosia ja maksaa tolkuttomasti. Lisäksi perhe syynätään sosiaaliviranomaisten puolesta suurennuslasin kanssa. Hoitojen avulla lapsen voi saada nopeastikin, jos hyvä tuuri käy (vuosi on jo pitkä aika käydä hoidoissa, yleensä tärppää nopeammin), eikä siihen aina välttämättä juuri mene rahaakaan (julkisella puolella).
Meillä viisi vuotta yritettiin luomuna, kun hoitoja vierastettiin ja tutkimuksia aina vaan siirrettiin ja siirrettiin. Varsinaista vauvakuumetta ei ole koskaan ollut, mutta 5v jälkeen sitä luopui(35vuotiaana)lapsihaaveesta ja yritti visioida tulevaisuutta lapsettomana pariskuntana. Tästä muutama kuukausi niin plussasin ja suureksi ihmeeksi odotan nyt toista (esikoinen 2v). Näin jälkeenpäin aatellen olisi ollu kyllä ihan fiksua käydä parin vuoden jälkeen ihan perustutkimuksissa jo ihan oman yleisterveyden takia, kuten joku tässä ketjussa kirjoitteli. Mutta silloin ei energiaa ja motivaatiota riittänyt ja elämäntilanteemme oli muutenkin hyvin kuormittunut, ei kaivannut mitään ylimääräisiä henkisiä rasitteita..
Paljon kiitoksia teille jotka kommentoitte ja kerroitte omista ajatuksistanne!
Vastausten perusteella innostuin jäsentelemään pääkoppaani hieman enemmän, tässä jonkinlaista yhteenvetoa jos se puolestaan herättää kommentteja tai joku saa irti jotain muuta.
Olen 34-vuotias, ja nimimerkin "Just me" tavoin en ole potenut koskaan erityistä vauvakuumetta. Pitkään mietin haluanko omia lapsia lainkaan. Joskus vieläkin olen asian suhteen tuuliviiri, koska asiassa on niin paljon pelottavaa ja hallitsematonta. Meneekö raskaus hyvin, synnytys? Haluaisin lapselle ehjän ja hyvän kodin - miten parisuhde kantaa? Olen terapiatyössä ja tavannut paljon ns. erityislapsia, joten tuntuu että tieto lisää tuskaa. Entä jos lapsi on parantumattomasti sairas? Siis kaikkea tätä ylihuolehtivaisille ihmisille tyypillistä ajatushömppää jota inhoan, mutta jota en voi karsia pois itsestäni. AArgh!
No, pääsääntöisesti ajatus äitiydestä omalla kohdalla on nykyisin ok. Ja biologinen kello tikittelee siihen malliin, että jos asiassa aikoo jotain tehdä, kannattaakin pitää kiirettä. Viimeisin terveystarkastus päättyi muuten siihen, että lääkäri muistutteli erilaisten riskien raskauden ja lapsen terveyden ym. suhteen nousevan yli 35-vuotiailla äideillä. Juu juu, tiedetään...
Sitten hieman "yrittämisen historiaa". Ehkäisynä on ollut keskeytetty yhdyntä vuosien (noin 7v.) ajan. Mitään hormonaalista ehkäisyä en halua käyttää ja kondomi on vakituisessa suhteessa hankala. Silti "vahinkoa" ei ole tapahtunut. Noin kahden vuoden ajan ajatuksena on ollut "saa tulla jos on tullakseen" - mitään ei ole tapahtunut. Viime syksystä lähtien seksiä on tietoisesti ja tehostetusti ajoitettu ovulaation aikoihin (eli allekirjoitteneen mielestä sitä "yritystä") ja mitään ei ole siis kuulunut.
Ehkä puuttuva vauvakuume ja se, ettei mieskään ole tätä asiaa (vielä) niin vakavasti ottanut, on vaikuttanut siihen, että asiaa ei ole tarkemmin tutkittu. Vaikka olen hoitoalalla ja tietoinen kyllä vaihtoehdoista lapsettomuusasioissa, niin kuten ehkäisyasiastakin voitte päätellä, olen yksityishenkilönä lääkekielteinen ja tietyllä tavalla vierastan elimistön toimintaan puuttumista. (Tottakai työssäni olen eri roolissa ja näen eri hoitomuotojen tarpeellisuuden.) Mielestäni lapsettomuus vain ei ole sairaus ja siksi en haluaisi hoitojakaan. Voi tuntua ajatuksena ihan kummalliselta, mutta nöin ajattelin ja hyväksyn toki muut mielipiteet koska...
Ystävien vauvakuumeilua seuratessa olen nähnyt miten tärkeä asia oma lapsi voi olla. Erään läheisen ystäväni suru lapsettomuudesta nousi niin suureksi, että arkikin (työt, ihmissuhteet ym.) alkoi kärsiä. Hän hakeutui miehensä kanssa lapsettomuustutkimuksiin ja -hoitoihin ihan oman mielenterveytensäkin vuoksi ja hyvä niin. Ymmärrän että hän halusi tehdä kaikkensa asian eteen.
En epäile etteikö lapsi olisi tärkeä minullekin. Mutta jollain tavalla voin nähdä itseni elämässä ja olemassa ihan ok ilman lastakin. Pitääkö kaikkien saada tässä maailmassa kaikki? Minulla on näinkin ihan hyvä elämä!
...ja toisaalta... naisella tämä lisääntymisen aika on rajallinen. Jos en nyt toimi, kadunko seuraavat 50 vuotta? Kun seuraan lähipiirini lapsiperheitä, näen kuinka paljon lapset ja perhe-elämä antaa. Tuttavat ja ystävät pitävät minua äidillisenä tyyppinä (mitä se kenellekin sitten tarkoittaakin...) ja luulen sen johtuvan mm. näistä tekijöistä: olen hoitoalalla, hoivaan vapaa-ajalla eläimiä, tulen hyvin toimeen ja vietän mielelläni aikaa lasten kanssa. Tämänkin vuoksi suren jo sitä, jos omaa lasta ei koskaan tulekaan. Mihin upotan tämän minulle luontaisen piirteeni? No, onhan niitä muitakin hoivaa ja huolenpitoa tarvitsevia, sanoo ehkä joku mutta kuten tiedämme, se ei ole ihan sama. Tässä kohtaa voisi viitata kaikkiin maailman lapsiin, mutta valitettavasti adoptio tuntuu olevan tavallisen palkansaajan ulottumattomissa.
Koska pohdin asioita paljon (ja monen mielestä liikakin) olen peilannut tätä lapsiasiaa omaan persoonaankin. Olen aina ollut kovin järjestelyintoinen ja suunnitelmallinen joten pidän tätä elämän järjestämänä opinpaikkana ettei kaikkea voi järjestää. Joskus olen potenut syyllisyyttäkin, koska pitkään ajattelin etten halua lasta ja olin valmis aborttiin, mikäli tulisin raskaaksi. Niin että näin minua rangaistaan.
Mutta kyllä, olen vieläkin toiveikas että vauva meillekin "tupsahtaa". Ja jos ei jostain syystä niin kävisi, siihenkin kai sitten sopeudutaan.
On se kumma kun itsekkäät ihmiset ei vieläkään tajua tätä.Jos oma elämä tuntuu mitättömältä ja merkityksettömältä,ei sitä varten tarvitse saastuttaa maapalloa enää yhdelläkään lisälapsella (6 miljardia ennestään).Siis ajatelkaa joskus vähän ympäristökin eikä pelkkää omaa napaa. hankkikaa vaikka lemmikkieläin jos kaipaatte seuraa,ne on huomattavasti söpömpiäkin kuin huutavat ja kuolaavat ihmispennut.
Hyvää syksyä kaikille eettisesti valinneille!
Hehehhe... puhuu ekoihminen, joka haluaa mikroonsa sähköä, mietippä sitä, ennenkuin puutut toisten lapsettomuus asioihin.
Ymmärrän toki, jos on sitten niin, ettei saa kertakaikkiaan lasta, niin ei sitä nyt monia hoitoja tarvitse käydä ja masentua ihan lopullisesti, mutta niin kauan kun meille lapsettommuspalsta on täällä, niin eiköhän annetta rauha heille keskusteluihin.
ehkäisynä esim. e-pillereitä?? jos kyllä,niin suosittelen jokaisen joka lapsettomuutta pohtii,menemään ihan normaaleihin hormoonitesteihin.ja ne ei pitäs nyt sitte tehä "hoito-tarve" leimaa kenekään ahteriin.. mikä on lääkkeillä poistettu,saadaan niillä takasinkin.ittelläni asiat huonosti..ei mahkuja luomusti saada lasta. mutta onnea teille toivotan.jokainen käsittelee lapsen teon omalla tavallaan. sama kuin jotkut haluaa tehdä ok talon,toiset taas asua vuokralla..hhhmmm. onneksi kaikki valinnat ovat omia.siitä olen onnellinen,että lääketiede on meitä varten kehitetty,auttamaan.ja kaikessa muussakin olen sitä hyväkseni käyttänyt(antibiootit,rokotukset.leikkaukset ym ym),ja käytän nytkin.
Me halusimme lasta kun olin valmistumassa ammattikoulusta. Tarkkaan laskettiin koska voin jättää pillerit pois, että ehdin kuitenkin koulun käymään loppuun. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, kului kuukausia, kului vuosi, melkein toinekin...
Hakeuduin lääkärille asian tiimoilta ja tutkimukset aloitettiin. Mitailtiin aluksi lämpöä kuukausia, otettiin labrat, tutkittiin miehen siemenneste... Missään ei vikaa. Söin Clomikuurin ja jotain muutakin, ei apua.
Koska elämä ei mennt niinkui ajateltiin, jatkoin opiskelua. Ehkäisy otettiin takaisin käyttöön, halusin kuitenkin saada opinnot valmiiksi ajallaan .
Opinnot päättyi kolmen vuoden kuluttua, aloimme taas haaveilemaan lapsesta, jätettiin ehkäisy. No mitään ei tietenkään taaskaan tapahtunut. Hoitoja jatkettiin, munasarjat tähystettiin, tehdiit PC-testejä testien perään... Lääkäri totesi että ei tule onnistumaan luomuna, tuotan vasta-aineita. Mikrohedelmöitys olisi ainoa vaihtoehto.
Sen asian kanssa sitten palasin kotiin ja aloimme miettimään jatkoa. Meille ei vain ollut itsestään selvää että mennään ja hommataan "keinosiemennys". Se tuntui vieraalta ajatukselta. Jatkoimme luomu yrittämistä, vaikka tiesimme etei se tuota tulosta. Vuoden päivät elettiin asian kanssa ja mietimme mennäkkö hedelmöitykseen vaikko ei.
Lopulta tulimme siihen tulokseen, että ei se lapsi voi olla elämän ainoa tärkeä asia ja sisältö. Meillä on toisemme, elämässä on niin paljon muutakin mistä voi nauttia ja saada onnen tunteita. Ei lapsi tee meitä mieheksi tai naiseksi, me olemme me, perhe, myös ilma lapsia.
Me olemme löytäneet hyvän elämän, onnen ja perheeen. Ei siihen tarvittu omaa lasta tai lapsia. Meillä on kyllä kummilapsia, joten ei lapsia ole suljettu pois kokonaan meidän elämästä. Olemme onnellisa siitä pienestä vapaudesta jota pienten lasten vanhemmat eivä saa. (Nyt minut varmaan leimataan itsekkääksi paskiaiseksi :)) Elämme omalla tyylillä, meidän elämää, se on tässä ja nyt!
Kiitos positiivisesta viestistä. On hienoa lukea että joku voi asennoitua tähän asiaan noinkin.
Minulla asia on vaivannut mieltä lähes päivittäin muutaman vuoden ajan. Hoidot on käyty läpi jo n. 4 vuotta sitten. Ne olivat tuloksettomia.
Meille ei muistaakseni tehty mitään PC-testiä. Voisitko kertoa siitä? Missä se tehtiin? Onko kaikilta muita testattu vasta-aineet???