Taaspa kerran täällä vaivoiksenne kirjoitan, mutta no... toivottavasti ette ihan suutu minulle jatkuvasta kirjoittelusta :<
Elikkäs... Häiritsevä tekijä elämässäni (taas yksi niistä) on se kun puhun niin paljon itsestäni. Se häiritsee itseänikin miten puhun siitä mitä olen tehnyt ja ennen kaikkea ajatuksistani, tunnepuolestani ja muusta.
Haluaisin puhua muistakin asioista, mutta kun en puhu itsestäni... tadaa. Hiljaisuus. Ärsyttää tämä suomalaisten passiivisuus :< Jos minä en sano mitään ei tahdo moni muukaan mitään mesessä virkkaa ja tuntuu että pyöritän toisinaan oikeastaan kokonaan koko keskustelua.. eli kituutan ihmissuhteita hengissä.
Itselläni pyörii mielessä kolme vaihtoehtoa mistä tämä itsestä alituinen puhuminen voisi johtua, tai joitka yhdessä sen saavat aikaan, elikkäs:
1. Yksinäisyys
Ennen kun olin aivan yksin en voinut puhua itsestäni kellekään mitään moneen vuoteen. Kukaan ei oikeastaan tiennyt minusta mitään syvällisempää 14vuoteen, joten tavallaan tarve purkaa kaikki sisimmät tunteet on nyt päässyt purkautumaan eikä loppua tunnu tulvalle olevan :<
2. Hyväksytyksi tulemisen tarve
Tämä tarve johtaa suurimmilta osilta juurensa koulukiusaamisesta ja yksinäisyydestä. Kukaan ei hyväksynyt, joten nyt sitä kaipaa sitten varmaan suuresti koko loppu elämänsä ja on hyvin vaikeaa uskoa että kukaan todellisuudessa on kiinnostunut yhtään siitä mitä teen tai miten menee. Puhun itsestäni, koska se on sikäli turvallinen aihe - tiedän mistä puhun. Niin monesti kun olen avannut suuni puhuakseni muusta, on seurauksena ollut outoja silmäyksiä, ryhmän ulkopuolelle jättämistä ja vastaavaa. Silmäykset kertovat jo sen yhden ajatuksen "outo tyyppi" mikä heidän päässään silloin tuntuu liikkuvan.
3. Broken Heart... :<
Kaikki tämä sitten on aiheuttanut vuosien varrella ikävän ilmiön eli huonon itsetunnon, sekä särkyneen sydämen... :< Ainoa asia jonka tunnen melko varmasti on minä itse. Pahaan oloon en tarvi kuin yhden ikävän sanan ja samassa koko itsetunto lysähtää kasaan. Minun ei tarvitse edes kuulla puhutaanko varmasti minusta. Jos joku alkaa nauraa ja minua osoitellaan, se riittää jo saamaan täydellisen hyvän tuuleni laskemaan reippaasti pakkasen puolelle ja miettimään että olisi parempi jos minua ei edes olisi... Ikuinen häviäjä kai, mutta minkäs teet...
Ratkaisujakin olen koittanut miettiä tilanteeseeni. Toisaalta tunnen etteivät vähäiset oikeat ystäväni ansaitse näin huonoa kaveria taakakseen, joka vielä puhuu kaiken lisäksi niin paljon itsestään ja kaipaa huomioa ja kehuja nostaakseen huonoa itsetuntoaan lattian tasalta pölyä keräämästä. Aina kun mietin tätä ajatukseni sivuavat väistämättä yksinäisyyttä ja sitä että ehkä olisi parempi alkaa taas erakoksi vaikkei se minulle mitään herkkua olekaan, mutta toisaalta sitten toisten ei tarvisi kärsiä minusta. Toisaalta mietin kestäisinkö minä sitä itse ja monen oman hyvän ja todellisen kaverini itsetunto ja elämä on myös hyvin sekavaa ja harmaata, sekä yksinäista, en tiedä mitä tekisin. Ahdistun muiden seurassa koska en usko että minusta välitetään ja silti haluan olla toisten kanssa... monimutkaista kai. Toivottavasti saitte selvää ja edes joku jaksoi lukea ja ehkä vastatakin joskus...
(Ps. Ja jos ihana isäni luet tämän kun kerran suomi24:ssä kyyläilet mitä kirjoitan niin tästä en todellakaan halua puhua sinulle jookos? -___-')
Elikkäs... Häiritsevä tekijä elämässäni (taas yksi niistä) on se kun puhun niin paljon itsestäni. Se häiritsee itseänikin miten puhun siitä mitä olen tehnyt ja ennen kaikkea ajatuksistani, tunnepuolestani ja muusta.
Haluaisin puhua muistakin asioista, mutta kun en puhu itsestäni... tadaa. Hiljaisuus. Ärsyttää tämä suomalaisten passiivisuus :< Jos minä en sano mitään ei tahdo moni muukaan mitään mesessä virkkaa ja tuntuu että pyöritän toisinaan oikeastaan kokonaan koko keskustelua.. eli kituutan ihmissuhteita hengissä.
Itselläni pyörii mielessä kolme vaihtoehtoa mistä tämä itsestä alituinen puhuminen voisi johtua, tai joitka yhdessä sen saavat aikaan, elikkäs:
1. Yksinäisyys
Ennen kun olin aivan yksin en voinut puhua itsestäni kellekään mitään moneen vuoteen. Kukaan ei oikeastaan tiennyt minusta mitään syvällisempää 14vuoteen, joten tavallaan tarve purkaa kaikki sisimmät tunteet on nyt päässyt purkautumaan eikä loppua tunnu tulvalle olevan :<
2. Hyväksytyksi tulemisen tarve
Tämä tarve johtaa suurimmilta osilta juurensa koulukiusaamisesta ja yksinäisyydestä. Kukaan ei hyväksynyt, joten nyt sitä kaipaa sitten varmaan suuresti koko loppu elämänsä ja on hyvin vaikeaa uskoa että kukaan todellisuudessa on kiinnostunut yhtään siitä mitä teen tai miten menee. Puhun itsestäni, koska se on sikäli turvallinen aihe - tiedän mistä puhun. Niin monesti kun olen avannut suuni puhuakseni muusta, on seurauksena ollut outoja silmäyksiä, ryhmän ulkopuolelle jättämistä ja vastaavaa. Silmäykset kertovat jo sen yhden ajatuksen "outo tyyppi" mikä heidän päässään silloin tuntuu liikkuvan.
3. Broken Heart... :<
Kaikki tämä sitten on aiheuttanut vuosien varrella ikävän ilmiön eli huonon itsetunnon, sekä särkyneen sydämen... :< Ainoa asia jonka tunnen melko varmasti on minä itse. Pahaan oloon en tarvi kuin yhden ikävän sanan ja samassa koko itsetunto lysähtää kasaan. Minun ei tarvitse edes kuulla puhutaanko varmasti minusta. Jos joku alkaa nauraa ja minua osoitellaan, se riittää jo saamaan täydellisen hyvän tuuleni laskemaan reippaasti pakkasen puolelle ja miettimään että olisi parempi jos minua ei edes olisi... Ikuinen häviäjä kai, mutta minkäs teet...
Ratkaisujakin olen koittanut miettiä tilanteeseeni. Toisaalta tunnen etteivät vähäiset oikeat ystäväni ansaitse näin huonoa kaveria taakakseen, joka vielä puhuu kaiken lisäksi niin paljon itsestään ja kaipaa huomioa ja kehuja nostaakseen huonoa itsetuntoaan lattian tasalta pölyä keräämästä. Aina kun mietin tätä ajatukseni sivuavat väistämättä yksinäisyyttä ja sitä että ehkä olisi parempi alkaa taas erakoksi vaikkei se minulle mitään herkkua olekaan, mutta toisaalta sitten toisten ei tarvisi kärsiä minusta. Toisaalta mietin kestäisinkö minä sitä itse ja monen oman hyvän ja todellisen kaverini itsetunto ja elämä on myös hyvin sekavaa ja harmaata, sekä yksinäista, en tiedä mitä tekisin. Ahdistun muiden seurassa koska en usko että minusta välitetään ja silti haluan olla toisten kanssa... monimutkaista kai. Toivottavasti saitte selvää ja edes joku jaksoi lukea ja ehkä vastatakin joskus...
(Ps. Ja jos ihana isäni luet tämän kun kerran suomi24:ssä kyyläilet mitä kirjoitan niin tästä en todellakaan halua puhua sinulle jookos? -___-')
Vastaukset 6
Vanhimmat
no siis ...mitäköhä sanois....
1.uskon että kyllä sie viel piristyt ja ssaat hyvän elämän :) kunha vaa tarpeeks uskoo :)
2. ja hei. rohkeutta vaa puhumisee :) ite höpötän mitä sattuu aina koulus ...ja minuu pidetää outona :D mutta silti hyvänä tyyppinä :D kai emt... mutta siis pitää vaaa uskaltaaa puhuu :)
3.hei! kyllä siun elämä viel hymyilee. joskus elämä tuntuu vaikealta ja stressaavalta... mutta silloinhan se puhumine ja tunteide purkaus auttaaaa....(siis tähhhhh) mutta pointti on se että koskaan i pidä menettää toivoa :)
Kuulostaa jotenkin tutulta... Puhutko itsestäsi vai minusta? Ai niin, sanoit että sinulla on kavereita...
No... suurin osa nettikavereita, tai semmosii jotka oon nähny yhen kerran elämässäni jossai riparil... :/ Kai se siitä... kyl sä varmaa saat viel kavereita... I hope.
jo.puhu itsestäsi jos huvittaa-tai alota joku harrastus josta pidät,niin voit puhua harratuksestasi.
mitäs tuo ny meinaa :S -.-
Mun kanssa voit keskustella jos niin haluat? Pyrin auttamaan parhaani mukaan.