Ei vittu oon harkinnu itsemurhaa jo 3 vuotta enkä tiedä mitä pitäisi tehdä mutta vihdoinkin olen keksinyt tavan... Menen pikkuserkuille ku niil on monta metsästysa asetta nii sillä sit ampuis itsensä ku on ollu koko elämä kauheeta kidutusta. Faijapuoli on pahoinpidelly mua n.8 vuotta ja aina se pääsee siitä kuin koira veräjästä mutsi sanoo et musta ei ikinä tuu mitään oon iha hyödytön paska et kunpa mä kuolisin pois enkä tulis ikinä takas... kertokaa mulle yks hyvä syy elää.
Itsemurha
Nimetön
211403
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 21
Vanhimmat
Oman kouluni terkkari kertoi aikoinaan varottavan esimerkin pojasta, joka yritti tappaa itsensä haulikolla. Poika piti asetta väärässä kulmassa ja ampui aivojensa sijasta pelkät kasvonsa pitkin mökkirantaa. (Aikamoinen saavutus haulikolla.) Kaveri ei kuollut kuin vasta viikon kuluttua!
(Terkkarini tiesi tapauksen turhankin hyvin, koska asui viereisessä mökissä ja kutsuttiin paikkaamaan poikaa!)
Kerrotko vähän tarkemmin itsestäsi (ei tietenkään mitään henkilötietoja, mutta edes jotain lähtökohtaa).
Muista tähdätä.
noh... olen aina ollut yksinäinen eikä minulla koskaa ole ollut kavereita vaikka kuinka kovaa yritän niin aina ne vetää turpaan tai haukkuu pystyyn. en uko jumalaan enkä saatanaan vaan rauhalliseen tyhjiöön missä ei ole ketään häiritsemässä. Olen tähdännyt itseäni haulikolla päähän 2 vuotta sitten mutta en sillon ollut varma että haluanko kuolla mutta nyt olen varma koska minulla on ollut 3 helvetillistä vuotta enkä usko että tämä paranee tästä ollenkaan
Kuulutko johonkin uskontokuntaan? Löytyisikö sieltä jokin syy tai edes veruke jatkaa? Joillainhan on helvetti uhkana, jotkut uskovat kierrätykseen (eli uudelleensyntymään ja karmaan) jne. (Itse en kuulu mihinkään uskontokuntaan vaikka uskon kyllä omien kokemusteni pohjalta tarkemmin määrittelemättömien korkeampien voimien olemassa- ja läsnäoloon.)
Tilanteesi kyllä kuulostaa jokseenkin surkealta, oletko yrittänyt hakea apua jostain? Koulun kautta tai esim. jostain nuorten kriisipuhelimesta? Alla yhteystietoja:
Lasten ja nuorten puhelin, MLL p. 0800-120400
(Ma-pe 13-22, la 18-22, su 17-20), puhelut ovat maksuttomia.
Valtakunnallinen kriisipuhelin p. 0203-445566
Palveleva puhelin klo 21-3 joka yö p.10071
¤ www.tukinet.net
¤ www.turvakoti.net
¤ www.apua.info ¤ www.mielenterveysseura.fi
kyllä olen sanonut joillekkin nuorille mutta en kenellekkään aikuiselle koska siitä tulee kauhea kaaos ja stressiä.
Kriisipuhelinten perusperiaatteisiin kuuluu, että soittajan ei tarvitse kertoa nimeään tai mitään muutakaan mitä ei halua. Vaitiolovelvollisuus takaa sen, että asioista ei laverrella muille!
En tiedä huomasitko, mutta tänne kirjoittamasi viestit kertovat selkeästi, että et halua kuolla, haluat vain ratkaisun umpikujaasi!
Olen vakaasti sitä mieltä, että sinun on saatava _puhua_ jonkun aikuisen kanssa! Sellaisen, joka on törmännyt samanlaiseen tilanteeseen joko omakohtaisesti tai auttajan roolissa.
Mainitsit, että rakas isäkkeesi pääsee aina kuin koira veräjästä ja että äitisi haukkuu sinua kelvottomaksi. Voitko/haluatko kertoa:
- Onko äitisi voimaton vai haluton estämään sinun pahoinpitelysi?
- Pahoinpiteleekö tai uhkaako isäpuolesi äitiäsikin?
- Miksi äitisi haukkuu sinua?
- Johtuuko väkivalta juopottelusta vai ovatko vanhempasi 24/7 paskiaisia?
- Miten sinua pahoinpidellään ja kuinka usein? (= Saatko vammoja, jotka muut olisivat huomanneet tai jotka vaatisivat paikkaamista? Onko pahoinpitely jatkuvaa vai kausittaista (ryyppyputket tms.)?)
- Onko sinulla turvapaikkaa tai turvallista hetkeä kotonasi tai jossain muualla?
- Voitko välttyä hakkaamiselta tai lieventää sitä? (= Pääsetkö pakoon? Jos pakenet, saatko turpiisi heti palattuasi?)
- Mikä aiheuttaa sen, että saat selkääsi? (= Ovatko sinun tekosi tai tekemättömyytesi _tekosyynä_ piestä sinut?)
- Kuinka vanha olet? (= Montako vuotta ennen kuin pääsisit opiskelemaan muualle?)
Olet taatusti miettinyt näitä kysymyksiä vuosien varrella usein ja epäilet voiko kukaan sinua auttaa. Minä en luultavasti voi auttaa sinua ratkaisemaan ongelmiasi kokonaan, mutta ehkä löydämme yhdessä jonkin ratkaisun, jota et ole tullut ajatelleeksi. (Huom. Minulla on ollut onnekseni turvallinen lapsuudenkoti, joten voin kirjoittaa asiasta vain teoreettiselta pohjalta!)
Tänään oli uutisissa juttu Poikien puhelimesta (numerossa 0800-94 884 maanantaista perjantaihin klo 13-18.).
http://www.yle.fi/uutiset/24h/id99249.html (Oletan viesteistäsi, että olet poika.)
Kokeile vaikka sitä, jos et Mannerheimin lastensuojeluliiton numeroon saa vastausta.
...
Lueskelin uudelleen tuota viime yönä kirjoittamaani sepustusta... Minähän kuulostin joltain yliopistossa pääaineenaan psykologiaa lukeneelta kukkahattutädiltä! (sivuaineena uskontohistoria ja gradun aiheena inkvisitio) Olen kai viettänyt "hillittyä poikamieselämää" liian kauan...
Totesin, että lienee parasta minunkin kertoa taustastani, ettet joudu olemaan ainoa itsestään kertova. (Aiheeni ei oikeastaan kuuluisi tälle alueelle, mutta tämän keskustelun osana poikkeus sallittakoon.)
Tiedän miltä tuntuu, kun haluaisi "jättää jatko-osat väliin". Olin koko peruskouluajan koulukiusattu, käytännössä joka päivä tavalla tai toisella. En kertonut kiusaamisesta kenellekään, muutuin vain koko ajan hiljaisemmaksi ja aremmaksi. Eristäydyin kaikista ja kaikesta kodin ulkopuolella olevasta niin hyvin kuin pystyin, koska en halunnut kiusaamisen tuhoavan vapaa-aikaanikin. (Silloisesta eristäytymisestäni on vieläkin aika ajoin harmia, vaikka siitä ajasta onkin jo noin parikymmentä vuotta.)
Ala-asteella kiusaaminen oli "vain" jatkuva riesa, mutta yläasteella se jatkuvasti paheni uusien koulu"kavereiden" takia. Vaikka kotonani oli kaikki hyvin, itsemurha tuntui aika ajoin parhaalta ja oikeastaan ainoalta etenemistavalta...
Ongelma lähti purkaantumaan vasta kun sairastuin ja jouduin vähäksi aikaa sairaalaan. (Paranin kyllä myöhemmin.) Jouduin kertomaan kiusaamisesta ja käymään kaikki vuosikausien vittumaiset asiat uudelleen läpi. Se ei ollut mitenkään mukava kokemus, mutta loppujen lopuksi kertominen oli helpotus ja sen ansiosta sain vihdoin jotain apua. Koulun edustajat rehtoria myöden, vanhempani, kiusaajieni vanhemmat ja erilaiset sosiaali- ja muut viranomaiset kävivät asiaa läpi ja saivatkin parannusta asiaan.
Ei se kiusaamiseni tietenkään kokonaan loppunut, mutta ainakin ahdisteluni väheni huomattavasti ja sain olla suurimman osan ajasta rauhassa. Oli aikamoinen helpotus, kun ei joutunutkaan makaamaan mahdollisimman liikkumatta pukuhuoneen laverilla, "rakkaiden luokkatoveiden" mesotessa käsityöluokasta varastamiensa sivuleikkureiden kanssa jalkovälissäni. (Tämä on muuten ensimmäinen kerta kun kerron tästä ulkopuolisille.)
Miten koneisto sitten auttoi minua kasaamaan itseäni niistä palasista ja tilkuista (syy nimimerkkiini), joiksi minut oli silputtu? Minulle varattiin viikottainen aika psykologille, jonka selvästi ainoana tehtävänä oli saada minut uskomaan, että vuosikausien kiusaaminen olikn minun syytäni. Kiusaajani ainoa _käytännön_ rangaistus oli vakava nuhtelu. Näistä seikoista huolimatta tuo prosessi oli minulle hyväksi.
Miksi sitten en kaikesta huolimatta tappanut itseäni?
- Uskottelin itselleni, että kestän kiusaamisen. Raamatun periaatteella "Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat"... (En ole koskaan kuulunut mihinkään kirkkoon tai seurakuntaan, joten en ole vieläkään oikein osannut sisäistää tuota mottoa...)
- En keksinyt sopivaa, todella _varmaa_, nopeata ja kivutonta tapaa häipyä tästä maailmasta.
- Epäonnistuminen toisi vain entistä pahempia ongelmia sekä minulle että kaikille minua vähänkään lähellä oleville.
- Jos onnistuisinkin, itsemurhani vaikuttaisi minulle rakkaiden ihmisten ja monen muunkin elämään. Läheisilleni se olisi vain tuottanut surua ja muille... "No se olikin vähän hullu, hyvä että se delas."
- Olen pahuksen jääräpäinen. Periaatteella "EN ***KELE ANNA PERIKSI!!!"
- En uskaltanut.
Mitä keksin avukseni?
- Lukeminen (Melkein mitä tahansa.)
- Musiikki (Kaikki kävi, paitsi Kate Bush, Midnight Oil ja pari muuta. Nyt nekin käyvät.)
- Minulla on suhteellisen hyvä mielikuvitus, joten rupesin rakentamaan itselleni parempaa sisäistä maailmaa. (Tästä mallista on sittemmin tehty kirjojakin. Yhden nimi oli 'Rakenna itsellesi onnellinen lapsuus' tai jotain sinnepäin.)
- Ryyppääminen (Tästä luovuin nopeasti, koska siitä tuli vain harmia. Olen riittävän vittumainen selvin päinkin.)
- Aktiivinen muistamattomuus ja automaattinen unohtamineen (Jos se ahdistaa, unohda se. Tämä ei ollut hyvä ratkaisu tiettyjen kouluaineiden ja tiettyjen opettajien kohdalla...)
- Runkkaaminenkin auttoi oman osansa :-)
- ...
Onko tähän maailmaan jääminen sitten ollut vaivan arvoista? Kyllä ja ei. Ongelmia on, mutta on ilojakin. Yhdeksi periaatteekseni on muodostunut se, että olemme syntyneet tähän maailmaan oppiaksemme ja voimme oppia kaikesta ja kaikilta _jotain_. (Se 'jotain' ei läheskään aina ole sama asia kuin mitä itse luulin olevani opettelemassa...)
No, eiköhän tämä historiakatsaus riitä tältä erää. Hyvää yötä itse kullekin syntiselle!
Kiitos mahtavista vinkeistä miten selvitä tästä helvetistä ainakin yritän kokeilla muutamaa niistä :)
No voi kertoa lapsuuteni lyhyesti
ALA-ASTE
kaikki alkoi kolmannella luokalla kun vahingossa kaaduin keppi kädessä ja se tietenkin osui sitten jotakin poikaa perseeseen ja se alko huutaa et "HYI VITTU TOI KAKARA TÖKKÄS MUA KEPILLÄ PERSEESEEN" siitä asiasta jankutettiin ainakin vuosi kunnes se alkoi muuttumaan yhä kauheammaksi ja kauheammaksi... Loppujen lopuksi juttu meni näin "ooksä kuullu siit tyypist joka tökki melkee jokaista jätkää välkällä kepillä perseelle ja puristeli niit kasseista ja oli koko ajan pyytämässä pusua" tuo oli todella raskauttavaa kuulla miten juttu vaihtuu vuosies saatossa
No kuudennella luokalla joku ääliö keksi sukunimestäni lempinimen Laatikko/Boksi joka oli sitten mun nimi koko kuudennen luokan sen sain kumminkin loppumaan kertomalla opettajalle mutta sain tietenkin turpaan ja jäin sitten melkein tajuttomana makaamaan lumihankeen puoleksi tunniksi koska olin niin tuskissani etten pystynyt liikkumaan kotiin päästyäni äitini kysyi mitä minulle oli tapahtunut en tietenkään uskaltanut kertoa oikeaa tarinaa joten sanoin että kaaduin pyörällä (tietenkin hän uskoi sen).
YLÄ-ASTE SUURIN HELVETTI!
Aloitan pahimmasta... Minun hakkaamisesta.
Isäni oli aina ollut ihan normaali isä juo silloin tällöin (1 kerran 2kk) mutta sitten hän ajatteli jos minä menen ylä asteelle että minun pitäisi oppia kestämään kipua joten hän alkoi lyömään minua. Enhän minä mikään vahva ihminen ole joten aloin itkemään koska hän löi kovaa. Sitten kun hän huomasi että itkin hän lopetti ja sanoi että olen kuin pieni tyttö eikä minusta tule ikinä miestä joten hän löi vielä kovempaa ja kovempaa kunnes aloin vuotamaan verta... Kun hän huomasi veren hän lopetti ja kysyi sattuuko? No tietenkin vastasin kyllä ja hän sanoi että hän hakkaa minua kerran viikossa kunne kestän kipua enkä valita mitään kun hän lyö.
KOULU
Kun pääsin ylä asteelle ajattelin että kaikki olisis ohi mutta päin vastoin kaikki paheni. Ensimmäisenä koulupäivänä sain heti kuulla miten ruma ja vastenmielinen olen kyllä joku sanoi minulle että tapa itsesi tai laita edes paperipussi päähän. Noin seiskan puolivälissä minulla alkoi murrosikä. Viikset kasvoivat nopeasti ja kaikki sanoivat minua vielä rumemmaksi ja rumemmaksi. Minua jopa kerran lyötiin naamaan koska olin kuulemma niin ruma ettei minua voinut edes katsoa. Seiskan lopussa äitini alkoi huomata että minulla ei ole kavareita ja olin todella hiljainen joten hänajatteli että jos hän ostaisi minulle jotakin niin tulisin ehkä iloisemmaksi mutta päinvastoin äitiniei koskaan kysynyt mistä minä tykkään kun hän osti minulle jotain enkä tykännyt siitä hän sanoi minua kiittämättömäksi paskaksi enkä ansaitsisi edes elää. karkasin usein himasta menin koko yöksi istumaan viereiseen metsään itkemään. (Pidätte minua varmaan ihan surkimuksena koska iten koko ajan). Seiska loppui ja sain kesällä kuulla TOOOSIII!!! järkyttävän uutisen Isäni joka hakkasi aina minua ei ollutkaan isäni vaan isä puoli. Oikea isäni ruotsista oli jotenkin saanut selville nimeni, asuinpaikkani ja osoitteen joten hän lähetti kirjeen jossa luki " Hei H****a et varmaan tunne kuka olen. Olen oikea isäsi, minun nimeni on J**o ja asun ruotsissa. Anteksi että en ole ottanut yhteyttä aikaisemmin tässä olisi kuva minusta ja puhelin numero otathan yhteyttä :D t:J**o"
Olin itse asiassa onnellinen ja surullinen samaa aikaa. (en kerro isästäni enempää koska se on vielä liian henkilökohtaista)
Kahdeksas luokka alkoi joka oli itse asiassa rauhallisin vuosi koska minua vaan nimiteltiin rumaksi paskaksi :( joten hyppään sen yli
Yhdeksäs ja pahin luokka alkoi. Kun tuliin kouluun ekana päivänä koulun kulmalla odotti pari koulun kovista valmiina hakkaamaan minut kun tulen. No siinä kaiken hakkaamisen keskellä huomasin yhden heistä kaivavan jotain taskustaa mutta en niin kauheasti välittänyt siitä mutta kun huomasin hänen kädessään puukon lähdin juoksemaan niin kovaa kun jaloistani pääsin mutta turhaan he saivat minut kiinni. He uhkasivat minua puukkolla ja sanoivat tappavansa minut jos päästän pientäkään inahdusta joten oli niin hiljaa kun pystyin. Makasin maassa n.2min puukko kurkulla kunnes he lopettivat ja lähtivät pois nauraen ja heilutellen puukkoa. Tämä sama toistui useita kertoja lukuvuoden aikana. En muista kaikkea mitä he sanoivat minulle kun pitivät puukkoa kurkullani mutta jotain kuten "Jos sanot tästä kenellekkään niin sä oot niin kuollut kun voit olla" tai "Jos haluut kuolla niin sano vaa kyl me ymmärretään ku oot noin vitun ruma". Jotenkin selvisin yhdeksännestä luokasta ja luulin pääseväni turvaan amikseen.
AMIS
Amiksessa on nyt vielä ollut rauhallista paitsi että olen aina syrjässä koska kukaan ei halua puhua kanssani
Asioita jota olen kokeillut helpottaakseni tuskaa:
-Lukeminen
-Tietokoneella pelaaminen
-Ryyppääminen (todella paljon)
-Tupakka(Erittäin paljon)
-Salilla käyminen(auttaa vähän mutta ei tarpeeksi)
Hyvä jos sait jotain apua viesteistäni. :-)
-Lukeminen
Oletko kokeillut Terry Pratchett:in kirjoja?
-Ryyppääminen (todella paljon)
"Ei niin pahaa ongelmaa, etteikö sitä saisi viinalla isommaksi."
-Tupakka(Erittäin paljon)
Lopeta. Siitä ei ole mitään hyötyä.
-Salilla käyminen(auttaa vähän mutta ei tarpeeksi)
Mikä on tarpeeksi?
Isäsi siis käyttää hakkaamista "kasvatuskeinona"... No, onhan sellainen kasvatusmetodi ainakin perinteikäs, mutta...
Mihin ja miten hän lyö sinua? Saatko turpiisi vai vyöstä selkääsi? (=Onko sinulla vielä kaikki hampaat tallella?) Valitatko vielä vai onko hän saanut sinut vaiennettua? Onko hakkaaminen vähentynyt vai lisääntynyt?
Äitisi siis ainakin yritti silloin auttaa. Se on positiivista. Hänen reaktionsa on sinällään ymmärrettävä, varsinkin jos lahja oli kallis ja riitelitte siitä. Ei kai hänen vihanpitonsa jatku edelleen yhtä pahana? Riitelettekö paljon?
Metsä ja luonto yleensäkin rauhoittaa, minä itse koen tietyt luonnonmukaiset rauhan paikat aivan yhtä "pyhiksi" kuin hengeltään parhaat kirkot. (Hengellä tarkoitan tässä vaikutelmaa, joka tulee kirkkoon tai temppeliin astuessa ja siellä ollessa. Onko kyseessä 'Hartauden paikka' vai 'Kapitalismin turistirysä'.)
Itkemisessä ei ole mitään häpeämistä, minäkin olin koko nuoruuteni itkupilli. Itkeminen helpottaa oloa, ei se muuten niin yleistä olisi! (Lapsetkin sen osaavat...)
Hyvä, että sait tietää oikeasta isästäsi! Pidät kai häneen yhteyttä säännöllisesti? Tietävätkö äitisi ja isäpuolesi?
Puukolla uhkaaminen on rikos, mutta sinulla ei kaiketi ole esittää mitään todisteita joten rikoilmoituksen tekeminen tässä vaiheessa ei välttämättä auttaisi mitään.
Kukaan ei halua puhua kanssasi... Haluatko sinä _todella_ puhua muiden kanssa? Minä olin aikoinaan lukioon mennessäni samanlaisessa pattitilanteessa kunnes sain kuulla, että hajanaisista kommunikointiyrityksistäni huolimatta kehonkieleni kertoi, että halusin olla yksin! No, aikaa ja vaivaa se vaati mutta kyllä siitä eteenpäin pääsi!
Kokeile ottaa harrastuslistallesi vielä luonnossa käveleminen ja jos mahdollista uiminen. Uiminen on tehokkaimpia liikuntamuotoja ja se kehittää koko kehoa tasapainoisesti.
Ja mene aikaisemmin nukkumaan. ;-)
(Paraskin puhumaan, kun itse kukun koneen ääressä yöt ja päivät...) X-)
Jos hakkaamisen verukkeena _todellakin_ on se isäpuolesi väittämä "kivunkestämisen opettaminen" ja "tyttömäisyyden karsiminen", pohjimmainen syy voikin olla se, että hän ei (vieläkään) usko sinun kykenevän puolustamaan itseäsi. Sinun täytyy siis todistaa se hänelle!
Jos juopottelet, poltat ja rähinöit kadulla _enemmän_kuin_isäpuolesi_ ja jäät kiinni, et todennäköisesti selviä kotona kovin vähällä. Sinun on sen sijaan osoitettava kykysi ja ennen kaikkea halusi suoraan hänelle. (En tarkoita, että vetäisit faijakettasi (ainakaan tässä vaiheessa) turpaan, vaikka se kuinka houkutteleva vaihtoehto olisikin. Ainakin minun tekisi mieli...)
Ehdotan seuraavaa:
Kotona:
- Ilmoittaudu itsepuolustuskurssille (nythän niitä on alkamassa eri puolilla).
- Kerro isäpuolellesi (mutta ei vielä äidillesi) kiusaamisestasi (varsinkin puukkotilanteet) ja pyydä häntä opettamaan sinua tappelemaan!
- Täsmennä, että tilanne on rauhoittunut ja että olet ilmoittautunut itsepuolustuskurssille, _mutta_ niissä ei opeteta asioita riittävän nopeasti ja tehokkaasti. (Todellisuudessa niissä kyllä yleensä edetään oppilaille sopivaan tahtiin niin fyysisellä kuin henkiselläkin tasolla!) Kerro, että tarvitset apua _häneltä_.
- Älä tässä vaiheessa kerro itsemurha-ajatuksistasi!
Jos etenet näiden ohjeiden mukaan, saat lähes varmasti jossain vaiheessa turpiisi sen takia että olet ollut niin heikko, etkä ole tehnyt kiusaamiselle mitään. Sinulla on kuitenkin pieni mahdollisuus ohjata nykyistä pelkkää hakkaamistasi jonkinlaisen itsepuolustusopetuksen suuntaan. Toisaalta kertominen voi kyllä pahentaa tilannettasi... Jos harrastatte mitään yhdessä, siitä voi olla jotain apua tässä.
- Kuten tuossa yhdessä viestissä mainittiin, kirjeenvaihto joko paperilla tai mikä tahansa keskustelutapa netin kautta on _erittäin_ hyvä idea! Kerroit, että sinua haukutaan rumaksi, netissä siitä ei ole vaaraa. (En kyllä jaksa uskoa, että olisit mikään Frankensteinin hirviö...)
- Tunteiden purkaminen päiväkirjaan voi auttaa sinua(kin) paljon, kunhan pidät sen lukkojen takana.
Koulussa ja muualla:
- Yritä koulussa ja muualla tutustua mahdollisimman moneen ihmiseen. Jos sinulla on paljon hyvänpäiväntuttuja, joistain heistä voi ennen pitkää tulla ystäviäsi. (Joistain tulee vihamiehiä, mutta niitä tulee yrittämättäkin.)
- Jos mahdollista, ilmoittaudu muillekin sinua kiinnostaville kursseille tai seuroihin. Tällä tavoin sinulla on jokin "veruke" olla muiden kanssa.
- Käyt salilla...Kuntosaleilla on yleensä samoja ihmisiä samoihin aikoihin, löytyisikö sieltä joku sopiva kaveri?
- Jos lähellä on nuorisotalo, käy siellä tekemässä tuttavuutta. Niissä saa ja on pakko olla selvinpäin ja niissä voi yrittää puhua sekä ikäistensä, että tilaa valvovan aikuisen kanssa.
Nämä ehdotukset ovat aika yleisluontoisia, kannattaa muokata niitä sopivammiksi olosuhteiden mukaan.
Muista, että vaikka munaisitkin itsesi tai et heti saisikaan kavereita, niin ainakin olet oppinut jotain ja osaat tehdä seuraavalla kerralla paremmin!
Pärjäile!
noiha kaikki oli iha perseestä!
Kaverien etsinnässä minua auttoivat eteenpäin nuo samat ohjeet. (Ei se helppoa ollut repäistä itseään vanhoista tavoista.) Aloitin päiväkirjalla ja menemällä opiston kursseille ja siitä sitten eteenpäin.
Muissa asioissahan minä ehdotinkin johonkin nuorten kriisipuhelimeen soittamista, sieltä taatusti löytyy parempia ohjeita, eikä niin tökerösti esitettynä, kuin minulla. :-(
Muista:
Elämä kolhii, mutta se on kuitenkin elämisen arvoinen! Älä anna periksi vaikka mitä tapahtuisi!
- PYSY HENGISSÄ !!! :-)
...ja pidä yhteyttä :-)
...kuulla lisää surkeita ideoita tai edes kertoa tilanteesi kehittymisaestä, olen kyllä kuulolla.
hankkisit tyttö/poikaystävän.
hankkisin jos pystyisin mutta aina kun olen sanomassa jollekkin tytölle jotakin ne vaan sanoo että turha yrittää painu vittuun
..kokeillut kirjeenvaihtoa? Jatkossa jos kirjeiden rustailu tuntuu ylivoimaiselta ja jos kummaltakin löytyy tietokone, voittehan aina mesetellä tms. Älä turhaan lakaise ongelmiasi "maton alle" vaan kerro rohkeasti -sillä se TOSIYSTÄVYYS punnitaan.. Kaikkea Hyvää Sinulle, pidä itsestäsi huolta.
itsemurha ei ole ratkaisu. mä olen aina saanut kuulla että itsemurha on pelkurin ratkaisu. rohkea hakee apua ja haluaa selvitä. kuinka vanha sä olet? mä uskallan sanoa että sulla on vielä koko elämä edessä. Entä jos sä teet itsemurhan? sä et koskaan saa tietää mitä olisi tapahtunut. Ehkä asiat olisikin selvinnyt ja olisit saanut elämäsi takaisin. Olisit onnellinen.
vastaa mulle ja sano mitä sä ajattelet mun mielipiteestä ja ajatuksista. ja samalla sanot että et oo tehny itsellesi vielä mitään. haleja ja säkki kaupalla voimia :)
Se ei ole ratkaisu mihenkään... Sulla on paskat vanhemmat, en muuta osaa sanoa.. Niiden pitäis välittää ja kannustaa elämässä eteenpäin... Mä pyrin auttamaan parhaani mukaan jos tahdot jutella tarkemmin sähköpostitse?
olisit hakannut sen isäpuoles