Olipa pakko kirjoittaa oma mielipiteeni tänne, vaimon kanssa ollaan välillä lueskeltu näitä juttuja ja nyt pisti silmään alempi keskustelu
Olin yhdessä entisen puolisoni kanssa 9 vuotta, meillä syntyi ihana lapsi jota rakastan niin paljon kuin isä rakastaa lastansa.
4 vuotta sitten elämäni romahti kun puolisoni päätti lopettaa meidän yhteiselomme, otti lapsen ja muutti pois. Hän sai tahtonsa läpi kaikessa, annoin jopa hänelle huoltajuudenkin(jota kadun nyt)
Rakastin entistä puolisoani vielä pitkälti eron jälkeenkin, hän otti joka päivä yhteyttä ja pyysi minua tekemään mitä vain ja tähän suostuin kun kuvittelin että hän katuu eroa ja näin haluaa ilmaista sen että haluaakin jatkaa.
Näin ei kuitenkaan käynyt, huomasin sen. Jatkoin elämääni, otin lapseni luokseni aina kun siihen mahdollisuus oli. Yritin olla hyvä isä siitä huolimatta vaikka en hänen kanssaan asunutkaan enää. Koin syyllisyyttä siitä etten kyennyt olemaan hänelle hyvä isä. Omasta mielestäni hyvä isä oli se joka asuu lapsen kanssa.
Rakastuin yksinhuoltaja naiseen, ja jossakin välissä muutimme yhteen ja menimme naimisiin. Lapseni suhteen asiat ovat hyvin, nyt kun olen naimisissa ja vaimoni on kotona hoitamassa lapsia voi lapseni tulla meillä säännöllisesti joka toinen viikonloppu jolloin lapsen äiti pääsee vähäksi aikaa lepäämään. En ole pystynyt vaihtamaan työvuorojani että pystyisin olemaan kotona lapsen ollessa meillä, mutta tuo se lapselleni turvallisuuden tunteen kun on täällä, isin luona jossa on velipuolia jotka häntä rakastavat ja äitipuoli joka hänestä myös pitää.
En koe sitä että minulla on 2 eri perhettä, minun perheeni hajosi kun entinen puolisoni halusi erota, lapseni kyllä senkin jälkeen kuului elämääni, muodostin hänen kanssaan oman pienen perheeni, mutta entinen puolisoni tähän ei kuulunut enää. Hänellä oli oma perhe, hän ja lapsemme, ei hän voinut myöskään kuvitella että e pysymme perheenä senkin jälkeen kun erosimme, enkä voi minäkään kuvitella niin.
Eli minulla on nyt uusperhe, johon kuuluu minun lisäkseni, vaimoni, vaimoni lapset, meidän yhteinen ja minun lapseni joka tulee meille säännöllisin väliajoin. Hänellä on omat lelunsa täällä, omat vaatteet, oma sänky ja oma paikka ruokapöydässä.
Olemme yhdessä entiseni kanssa ja vaimoni kanssa tulleet siihen päätökseen että se on vain hyvä että on monta ihmistä lapseni elämässä jotka häntä rakastavat.
Olin yhdessä entisen puolisoni kanssa 9 vuotta, meillä syntyi ihana lapsi jota rakastan niin paljon kuin isä rakastaa lastansa.
4 vuotta sitten elämäni romahti kun puolisoni päätti lopettaa meidän yhteiselomme, otti lapsen ja muutti pois. Hän sai tahtonsa läpi kaikessa, annoin jopa hänelle huoltajuudenkin(jota kadun nyt)
Rakastin entistä puolisoani vielä pitkälti eron jälkeenkin, hän otti joka päivä yhteyttä ja pyysi minua tekemään mitä vain ja tähän suostuin kun kuvittelin että hän katuu eroa ja näin haluaa ilmaista sen että haluaakin jatkaa.
Näin ei kuitenkaan käynyt, huomasin sen. Jatkoin elämääni, otin lapseni luokseni aina kun siihen mahdollisuus oli. Yritin olla hyvä isä siitä huolimatta vaikka en hänen kanssaan asunutkaan enää. Koin syyllisyyttä siitä etten kyennyt olemaan hänelle hyvä isä. Omasta mielestäni hyvä isä oli se joka asuu lapsen kanssa.
Rakastuin yksinhuoltaja naiseen, ja jossakin välissä muutimme yhteen ja menimme naimisiin. Lapseni suhteen asiat ovat hyvin, nyt kun olen naimisissa ja vaimoni on kotona hoitamassa lapsia voi lapseni tulla meillä säännöllisesti joka toinen viikonloppu jolloin lapsen äiti pääsee vähäksi aikaa lepäämään. En ole pystynyt vaihtamaan työvuorojani että pystyisin olemaan kotona lapsen ollessa meillä, mutta tuo se lapselleni turvallisuuden tunteen kun on täällä, isin luona jossa on velipuolia jotka häntä rakastavat ja äitipuoli joka hänestä myös pitää.
En koe sitä että minulla on 2 eri perhettä, minun perheeni hajosi kun entinen puolisoni halusi erota, lapseni kyllä senkin jälkeen kuului elämääni, muodostin hänen kanssaan oman pienen perheeni, mutta entinen puolisoni tähän ei kuulunut enää. Hänellä oli oma perhe, hän ja lapsemme, ei hän voinut myöskään kuvitella että e pysymme perheenä senkin jälkeen kun erosimme, enkä voi minäkään kuvitella niin.
Eli minulla on nyt uusperhe, johon kuuluu minun lisäkseni, vaimoni, vaimoni lapset, meidän yhteinen ja minun lapseni joka tulee meille säännöllisin väliajoin. Hänellä on omat lelunsa täällä, omat vaatteet, oma sänky ja oma paikka ruokapöydässä.
Olemme yhdessä entiseni kanssa ja vaimoni kanssa tulleet siihen päätökseen että se on vain hyvä että on monta ihmistä lapseni elämässä jotka häntä rakastavat.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Oli todella ilo lukea kirjoitustasi. Ensinnäkin siitä syystä että miehen ääni kuuluu näillä palstoilla liian harvoin. Toisekseen se että vaikutat tasapainoiselta ja elämääsi tyytyväiseltä. Kolmanneksi se että et ole katkeroitunut eron jälkeen vaan sinulla on asiallinen suhde entiseen vaimoosi - ja et mitä ilmeisimmin ole jäänyt eksän ja nyksän riitelyn väliin :)
Parhaimmalta tuntuu kuitenkin tuo terve ja ihailtava suhtautumisesi aiemman vaimosi kanssa saatuun lapseen ja ylipäätänsä koko perhekuvioon.
On aina ilo havaita tyytyväisyyttä ja onnellisuutta ihmisissä ja se, että koko poppoo osaa rakastaa ja välittää tuntuu hienolta.
Lisää tällaista! Tulkaa esiin te jotka olette osanneet ratkaista vaikeatkin asiat eron jälkeen niin että lapsen paras oikeasti toteutuu! Tiedän että teitä on.
"on vain hyvä että on monta ihmistä lapseni elämässä jotka häntä rakastavat." SIINÄ SE.
En todellakaan ole jäänyt entisen ja nykyisen väliin koska hekin tulevat toimeen keskenään ja eivät riitele. Kaikkien osapuolien pitää muistaa että lapsemme ovat viattomia siihen mitä aikuisten elämässä tapahtuu, ei saa heitä käyttää koston välikappaleina eikä heitä satuttaa. Oman lapseni kohdalla kävi näin että hän ei pitkään hyväksynyt sitä että erosimme hänen äitinsä kanssa. Mutta aikaa on kulunut jo 4 vuotta tästä ja nykyään hän on jo siitä toipunut.
Kiitoksia positiivisesta palautteestasi