Mistäköhän tässä iässä löytäisi uusia ystäviä?
Entiset ovat tiiviissä parisuhteessa/naimisissa ja viettävät kaiken vapaa-aikansa perheen kesken. Eronneena en tunnu mahtuvan ydinperheissä elävien joukkoon ja sinkkuystäviä ei ole. Yksinäisyys alkaa jo ottaa pattiin. Työn ja harrastusten kautta ei ole uusia ystäviä löytynyt vaikka olen eloisa ja sosiaalinen luonne, suorastaan ryöpsähtelevän iloinen jos on ihmisiä ympärillä.
Baarielämä ei todellakaan kiehdo ja niissähän istuu pääasiassa nuoria. Vanhemmat ovat siellä omissa porukoissaan. Eikä siellä oman sukupuolen edustajiin kovin helposti tutustu. Nettiäkin olen kokeillut, mutta edes suunnilleen samanhenkistä kaveria ei ole löytynyt, ja vastaan on tullut jopa agressiivinen psyykenpotilaskin. Etsin miestä monta vuotta netin ym. kautta ja tuli niin paljon ikäviä kokemuksia vastaan ettei enää millään jaksaisi nettideittailua edes naiskaverin etsimiseksi. Etenkin kun jo yhteen sekopäähän tätä kautta törmäsin ystävää etsiessäni. Joskus yhteydenpito vain on hiipunut kun sitä yhteistä taajuutta ei olekaan löytynyt. Ei väkisinkään voi ystävystyä jos ei löydy yhteistä kieltä/intressejä? Ja olisi toki kiva löytää suunnilleen samassa elämäntilanteessa oleva kaveri(eronnut/sinkku) niin voisi olettaa että se kaveri ei sitten koko ajan peru sovittuja menojaan sen vuoksi että haluaakin olla kumppaninsa kanssa. Tai/ja ehtii tavata pari kertaa vuodessa. Eikä näin miehiin pettyneenä huvita edes kuunnella parisuhteessa elävien hehkutusta (avio)onnellaan ja kuunnella iänikuisia klisheitä "kyllä sinä vielä miehen löydät" ja päläpälä.
Niin, kyllähän minä voisin miehen löytää, vaan miehet eivät minua. Olen näet todennut että alan olla liian vanha jo ikäisillenikin miehille, saati yhtään nuoremmille. 5-kymppiset kun ei minua kiinnosta niin olen tyytynyt osaani olla yksin. En taida olla ainoa ikäluokkani nainen joka kokee näin? Mutta että joudun olemaan koknaan, koko ajan yksin kun ei ole edes naispuolisia ystäviä joiden kanssa voisi mennä vaikka lenkille, leffaan tai sienimetsään. Kun kaikki pitää aina tehdä yksin ja käydä ravintolassa syömässäkin yksin, ei tässä pienehköllä paikkakunnalla asuvana enää viitsi lähteä yhtikäs minnekään. Kaikki on nähty jo sataan kertaan - yksin. Yöelämä ei tarjoa mitään nelikymppiselle ja kulttuuritarjonta on suppeaa. Eikä niissä konserteissa ym. enää huvita käydä yksin kun on jo vuosikaudet kulkenut. Tuntuu jo että tuijotetaan? Edessä on kai sitten suurempaan kaupunkiin muuttaminen, tai täydellinen mökkihöperyys kun huomaa että ainoat aikuiset keskustelukumppanit alkavat olla ruokakaupan kassa ja sukulaiset(puhelimitse).
Että tällainen vuodatusvalitus nyt tuli. Olisiko täällä muita yksinäisiä, eronneita naisia jotka ovat samassa tilanteessa?
Entiset ovat tiiviissä parisuhteessa/naimisissa ja viettävät kaiken vapaa-aikansa perheen kesken. Eronneena en tunnu mahtuvan ydinperheissä elävien joukkoon ja sinkkuystäviä ei ole. Yksinäisyys alkaa jo ottaa pattiin. Työn ja harrastusten kautta ei ole uusia ystäviä löytynyt vaikka olen eloisa ja sosiaalinen luonne, suorastaan ryöpsähtelevän iloinen jos on ihmisiä ympärillä.
Baarielämä ei todellakaan kiehdo ja niissähän istuu pääasiassa nuoria. Vanhemmat ovat siellä omissa porukoissaan. Eikä siellä oman sukupuolen edustajiin kovin helposti tutustu. Nettiäkin olen kokeillut, mutta edes suunnilleen samanhenkistä kaveria ei ole löytynyt, ja vastaan on tullut jopa agressiivinen psyykenpotilaskin. Etsin miestä monta vuotta netin ym. kautta ja tuli niin paljon ikäviä kokemuksia vastaan ettei enää millään jaksaisi nettideittailua edes naiskaverin etsimiseksi. Etenkin kun jo yhteen sekopäähän tätä kautta törmäsin ystävää etsiessäni. Joskus yhteydenpito vain on hiipunut kun sitä yhteistä taajuutta ei olekaan löytynyt. Ei väkisinkään voi ystävystyä jos ei löydy yhteistä kieltä/intressejä? Ja olisi toki kiva löytää suunnilleen samassa elämäntilanteessa oleva kaveri(eronnut/sinkku) niin voisi olettaa että se kaveri ei sitten koko ajan peru sovittuja menojaan sen vuoksi että haluaakin olla kumppaninsa kanssa. Tai/ja ehtii tavata pari kertaa vuodessa. Eikä näin miehiin pettyneenä huvita edes kuunnella parisuhteessa elävien hehkutusta (avio)onnellaan ja kuunnella iänikuisia klisheitä "kyllä sinä vielä miehen löydät" ja päläpälä.
Niin, kyllähän minä voisin miehen löytää, vaan miehet eivät minua. Olen näet todennut että alan olla liian vanha jo ikäisillenikin miehille, saati yhtään nuoremmille. 5-kymppiset kun ei minua kiinnosta niin olen tyytynyt osaani olla yksin. En taida olla ainoa ikäluokkani nainen joka kokee näin? Mutta että joudun olemaan koknaan, koko ajan yksin kun ei ole edes naispuolisia ystäviä joiden kanssa voisi mennä vaikka lenkille, leffaan tai sienimetsään. Kun kaikki pitää aina tehdä yksin ja käydä ravintolassa syömässäkin yksin, ei tässä pienehköllä paikkakunnalla asuvana enää viitsi lähteä yhtikäs minnekään. Kaikki on nähty jo sataan kertaan - yksin. Yöelämä ei tarjoa mitään nelikymppiselle ja kulttuuritarjonta on suppeaa. Eikä niissä konserteissa ym. enää huvita käydä yksin kun on jo vuosikaudet kulkenut. Tuntuu jo että tuijotetaan? Edessä on kai sitten suurempaan kaupunkiin muuttaminen, tai täydellinen mökkihöperyys kun huomaa että ainoat aikuiset keskustelukumppanit alkavat olla ruokakaupan kassa ja sukulaiset(puhelimitse).
Että tällainen vuodatusvalitus nyt tuli. Olisiko täällä muita yksinäisiä, eronneita naisia jotka ovat samassa tilanteessa?
Vastaukset 11
Vanhimmat
suunniteltu. Ei siihen voi itse vaikuttaa. Voi vaan nauttia harrastuksista ja olla tyytyväinen. Kaikki on valmiiksi saneltu.
Nuorena vetäydyin ihmisten ilmoilta ja silti asiat etenivät henkimaailman päätösten mukaan.
Etsitkö nyt ystävää vai miestä, vai miksi ei 5-kymppinen mies kelpaa edes kaveriksi.
minä en ole löytänyt kun jotain satunaisii naisystävii eroni jälkeen lopetin etsimisen nautin nyt pidän hyvänä kaksipyörästä huolet jäävät ajatukset edessä hyppää kyytiin jospa autais sinuunkin 2 kk olen tyytyväinen
ei ystävällä ole lappua kaulassa; olen ystäväsi.
miksi pitää olla eronnut? naimisissa olevatkin kaipaavat ystävää, ja ehkä he ajattelevat että sinulla on nyt sinkku menot; baarit, tanssit jne.
kutsu kahville, tai parempi, sano että, sinä tuot pullat, keittäkö hän kahvit.
ystävä löytyy ajallaan...
Ekaks täytyy sanoa, että etpä kovin kummoisia kommentteja saanut. Kaikki tyyliin "tyydy kohtaloosi äläkä valita". Ymmärrän huolesi ja kaipauksesi todella hyvin eikä tilannettasi paranna se, että asut pikkukaupungissa. Suomi on individualistien luvattu maa ja täällä pitäisi aina viime kädessä pärjätä yksin. Se sattuu lopulta omaan nilkkaan, sillä kukaan meistä ei ole luotu yksinoloon eikä se tee kenellekään pidemmän päälle hyvää. Täällä monet luulevat häiritsevänsä toisen rauhaa jos soittavat ilman asiaa. Minulle ainakin tulee monia puheluita tyyliin "en kai häirinnyt pahaan aikaan?".
Se on tämä meidän metsäläiskulttuuri kun on tehnyt meistä tällaisia, mutta kun ihminen on kuitenkin sosiaalinen eläin niin se on kovin ristiriitainen tilanne. Joka tapauksessa ehdottaisin sinulle jonkin uuden harrastuksen etsimistä, sellaisen missä voisit tavata samanhenkisiä ystäviä. Suomihan on yhdistysten luvattu maa, täältä löytyy varmasti jokin paikka sinkuille, ei baarielämästä kiinnostuneille 40 naisille??
Itse olen pääkaunpungissa asuva 40 , juuri eronnut pienen pojan sekä aikuisen tytön äiti, jolla lapsettomia ja lapsellisia ystäviä sekä harrastuksina liikunta ja kulttuuri. Helppo kai se minun on neuvoa kun on perhe ja lapsuudenystävät kaikki lähellä. Tsemppiä sulle ystävän hakuun!
Kaunis kiitos ystävällisestä vastauksestasi! Pelastit lauantaipäiväni : ) Luulin jo ettei tällä(kään) palstalla liiku yhtään selkeäsanaista ihmistä... Kokemukset nettideittailusta ja yleensäkin seuranhausta netin ja chattien kautta ovat juuri sitä tasoa mitä saamani vastauksetkin. Täytynee sulkea ainakin tämä kanava kun tulee vain paha mieli vastauksista.
Sen verran voin sanoa että kun tuo eräs ketjun vastaaja kirjoitti "että ota itse yhteyttä tuttaviisi" niin kyllä minä nimenomaan olen ottanut. Viimeksi toissapäivänä laitoin tekstarin "ystävälle" joka ei edes vaivautunut vastaamaan. Soitan ja laitan viestiä/tapaamisehdotuksia tuttavilleni useita kertoja viikossa eikä kukaan koskaan "ehdi". Kaikkeen muuhun kyllä riittää aikaa. Pari-kolme kertaa vuodessa kyseiset "ystävät" ehtivät tavata minua. Vaikka tietävät että olen ollut jopa masennuslääkityksellä YKSINÄISYYDEN vuoksi. Lääke ei tietenkään auttanut yhtään koska enhän ole varsinaisesti "masentunut" vaan yksinäinen. Ihmisten seurassa olen iloinen ja eloisa enkä valita asioistani, vaan juttelen normaalisti, kuuntelen. Eli siitä ei voi olla kyse että tuttavat kokisivat minut siinä mielessä raskaaksi, että joutuisivat tavatessamme vain kuuntelemaan huoliani(tiedäthän ihmistyypin joka valittaa koko ajan eikä hänen seuraansa siksi jaksa...). Valitan (valitettavasti) sukulaisilleni , mikä ei tietty ole heidän kannaltaan kivaa...
Kyllä minä olen miettinyt noita yhdistys/järjestötoiminta-asioita, mutta en ole oikein keksinyt itselleni sopivaa. SPR:n vapaaehtoistyö kiinnostaisi mutta koska olen yksinhuoltaja, en pysty olemaan iltaisin/viikonloppuöinä mukana toiminnassa, eli juuri silloin kun tarve on. No, täytyy vain sopeutua tilanteeseen kun ei muu auta.
Aurinkoista syksyä sinulle : )
samassa elämän tilanteessa olevia ja vielä jotakuinkin järjissään olevia : ) Missä päin asut? Katso profiilini suomi24.
Tuo kirjoituksesi kosketti. Itse elän avioliitossa (ei yhteisiä lapsia saman katon alla), mutta meillä on mieheni kanssa ihan eri harrastukset ja mielenkiinnon kohteet. Tähän asti se ei oikeastaan ole häirinnyt, pikemmin päinvastoin, mutta viime aikoina olen alkanut myös kaivata ystävää tekemään jotain kanssani. Minulla olisi haluja ja jopa rahaa esim. matkusteluun, miehelläni ei. Tuttavapiirissäni ei ole sellaisia, joiden kanssa matkalle voisi lähteä. Harvalukuiset asuvat kaukana, jopa toisella mantereella, joten emme juurikaan tapaa.
Kuten sinäkin, minäkin asun pienellä paikkakunnalla etelä-Suomessa, en tunne täältä ketään tai korkeintaan ne ovat jotain moi-tuttuja tai naapureita, joiden kanssa en välitä olla enempää tekemisissä. Työni on myös toisella paikkakunnalla ja sen kautta olen saanut pari hyvää ystävää, mutta yhteistä vapaa-ajan viettoa ei heidänkään kanssa ole - juuri sen takia, että asun eri paikkakunnalla ja heillä on omat perheensä ja velvoitteet perhettä kohtaan.
Ja tämä nk. avioliittokin taitaa vedellä viimeisiään, joten ei tässä paljon hehkuttamista ole. Olen miettinyt joskus, että jos tämäkin ihmissuhde kariutuu, muutan todennäköisesti takaisin sinne, mistä olen maailmalle lähtenyt. Siellä minulla olisi ainakin rakastavat vanhemmat, jotka ovat aina tukeneet minua vaikeissakin ratkaisuissa. Se tietäisi tosin työpaikan vaihtoa - eikä sekään tässä iässä enää ole niin helppoa muuten kuin suhteilla?
Olisin kiinnostunut tietämään ainakin näin alkajaisiksi, missäpäin Suomea asut? Siellä baarissa tuskin törmäämme, minäkään en niissä jaksa kuljeksia - en yksin, enkä varsinkaan mieheni kanssa. ;-)
Kuvauksesi perusteella sinun kannattaisi hakeutua toiminnallisiin piireihin. Ensimmäisenä tuli mieleen kansalaisopiston näytelmäpiiri tai joku Suomen sadoista harrastelijateattereista. Sieltä löytyy tiivis projekti - yleensä talven mittainen - jossa ulospäin suuntautunut ihminen pääsee joko estraadille tai kahvitarjoilua järkjestämään - mutta pääsee uusien ihmisten pariin, ja niillä muillakin on "samat mielessä" kuin sinulla - tyytyväisyys on taattu.
Minä olen unohtanut jo melkein kaikki mun entiset kaverit, yksinäinen kun olen niin yksin kuljenkin.
Enkä mä kai tarvitsekkaan uusia kavereita kun olen sellasessa työpaikassa missä on paljon miehiä. Miehet ovat tosi hauskaa seuraa. ;))
Naisvaltaisessa työssä on kurjaa.