Täysi

Tarvitsen sinua lähelleni.
Olet minuun kasvanut.

Poissa, näkymättömissä ollessasi
olen vajaa, kaipuu koskee.

Ei riitä, että kuulen äänesi,
tarvitsen ihosi lähelleni.

Poissa on katseesi, joka saa minut nauramaan,
poissa on kätesi, joka saa minut kuumenemaan,
poissa.

Tarvitsen sinua elääkseni,
tule lähelleni.

Kärsimystä koko elämä,
mistä on luovuttava,
jotta voisin tulla onnelliseksi?

Sinustako, maailman parhaimmasta mielihyvästäni,
rahastako, elintavoistani,
ruoasta, juomasta?

Luopuisinko näistä saadakseni nirvanan,
mihin joutuisin?

Sinä olet minulle nirvana.
Olenko kärsinyt tarpeeksi?
Takerrunko sinuun, haukkoen henkeeni autuuttasi?

Maksaako onnellisuus tämän kärsimykseni takaisin!
Surullista, suolaista, makeaa, tulista, polttavaa.

Ei kärsimys tähän lopu,
huominenkin on tulossa.

Paisutan kaikki ulos, rohkeasti,
nuukailematta.
Kaikki tunteet, reilusti rinnoillesi,
ota vastaan minuuteni.

Siinä ne ovat, ajatukseni, tunteeni,
itkuni, nauruni, hymyni, suruni.
Siinä ne odottavat; Sinua.
Tapa ne tai tee niistä kuningasajatuksia.

Olen nöyrä edessäsi, olet tärkeä.
Mitään en jättänyt itselleni,
kaikki tuli ulos.

Ulos nähdäkseni, kuinka raakile olen
Raakile sinulle,
raakile rakkauden.

Heitin likakaivoni ulos,
kasvakoon se horsmaa,
tai syntyköön ajatuksilleni
kaunis puutarha rakkauden.

Kotipesä turvallinen,
pussilakana lämmin,
kahvia kupissa,
olympiahuumaa.

Sinä siinä, penkistä urheilija.
Rakas, olet haastavaa mallia,
mielenkiintoinen tietosäkki,
ärsyttävä iänikuinen tehopussi.

Sinun kanssasi on kevyt kulkea,
hyvinä päivinä.
Sinun kanssasi salamatkin jäävät toiseksi,
huonoina päivinä.

Sinä olet rakas.

Sormenpäissä on voimaa,
ne hylkivät tai hyväksyvät.
Tule lähelleni, kosketa

Hivele minuun elämä,
rakkaus, himo.
Sormeile minuun kaiho, ilo,
tyytyväisyys.
Kosketa niin, että taivas repeää.

Tule, ole omani,
tee minusta nainen.

Tule

Mitäs me, poloiset
rakkauden rikkomat
kateuden painamat
epäuskon kerjäläiset

Mitäs me, onnelliset
hyvyyden pehmentämät
uskollisuuden orjat
laupeuden kauhukakarat

Mitäs me, aikuiset
viisauden pennut
hyvän käytöksen jättiläiset
kaikkitietävän oppilapset

Tässä me, kaksi
tässä seitsemän runoa meistä,
tässä tämä aamu.

Tunteitaan ei pääse pakoon.
Pahaa oloa ei pääse pakoon.

On vain surkea, rääkätty olo,
ihmispoloinen kiusaaja.

Kaikesta kuitenkin selviää,
lopulta.
Ihanat tunteet ja kosketukset
muistoina vain.
Kirkkaina, lämpöisinä.

Olisimmepa saaneet onnistua,
kaikessa mitä toivoimme,
kaikessa mihin ryhdyimme.

Toiveajattelua, näemmä.

I will always love You,


mutta rajansa rääkkäämiselläkin.

Ei toista voi rakastaa itsensä halventamisella,
liikaa antamisella.
On pystyttävä rakastamaan itseäänkin,
toista palvellessaan,
pitämään itsestään,
arvostamaan itseään rakkauden teoissaan.

Hyvä pyrkimys onneen ei riitä,
eikä kauniit kirjoitukset,
runotkaan.

Ei se riitä, että sanoo
rakastavansa.

Se pitäisi muistaa joka ajatuksessa,
teossa, aikomuksessa.

Ei se riitä, että tekee toisen hyväksi tekoja,
joista itsekin hyötyy, ja
luulee tekevänsä ne yhteisen edun nimissä.

Ei se riitä, että on rakastunut,
pitää olla myös sitoutunut.

Ei se riitä, että tahtoo hyvää ja yrittää parhaansa,
pitää myös pysyä sanojensa takana.

Emme viihdy itsessämme,
emme yhdessä.

Haemme aina syitä toisista,
emme koskaan itsestämme.

Vastaus kysymys,
sopu riita,
eihän se minusta riipu,
itsestäänkö se syntyy!

Eihän sovintokaan napista painamalla laukea,
aivan kuin sotaa ei olisi ollutkaan.

Itsestämme löydämme syyt,
Itsestämme löydämme peilin.

Katso itseesi,
katso minuun.

Näetkö rakkauden,
Näetkö itsesi,
minut?

Mitä teit, meille?
Mitä teit, itsellesi?
Mihin kadotit minut?

Milloin on sanottava,
tervetuloa!

Milloin on jätettävä hyvästit

Mikä taivas aukeaa, kun otamme ihmisen itseemme
Mikä myrsky laukeaa, jos erkanemme

Ei sanoja, ei suudelmia,
tunne ja itke,
elämää tämä vain on.

Aurinko paistaa, meillekin
olimme yhdessä tai erikseen,
silti se hyväksyy meidät,
katselijoiksi.

Samassa veneessä, vai jäinkö laiturille
ruikuttaa
Laineet hellät, kertokaa
missä satamassa sieluni saa rauhan!