Edesmenneen ystävän muistolle

Liisan Talossa


Reviirilintu kiertää pihan. Istumme Liisan kanssa portailla vierekkäin. Liisan katse on kiinnittynyt metsänreunan ja puutarhan rajan tuntumaan, mutta hänen silmissään näkyy häivähdys jotain kauan sitten kauas kadonnutta lähes elämän pituista tunnetta tai asiaa jota minä en osaa vielä tunnistaa.
- Konsta, tiedätkö miten omenapuut leikataan, Liisa kysyy.
- No miten, kysyn ja käännyn uteliaana Liisan puoleen.
Hänen vasen kätensä nousee ensin piirtäen ilmaan laajan kaaren. Sitten oikea työntyy leikkaamaan vasemman käden kaaren. Työn uuvuttamat sormet käpristyvät kuin katkaisten linnunkaulan kananlahtauksen aikaan. Liisan katse siirtyy puista ylhäältä alas ja hänen sanansa kuvaavat vanhan omenapuun jokaisen oksan ja muodon niin tarkkaan että voin seurata tapahtumaa paikoillani istuen kysymättä kertaakaan mitä hän oikeastaan tarkoittaa.
Vanhat omenapuut seisovat rauhallisina paikoillaan. Koko puutarha on kuin suuri koirien hautausmaa, siellä täällä nousee nurmesta esiin kumpu jonka alla lepää joku rakas uskollinen ystävä. Puutarhasta huokuu pyhän maan rauha ja hiljaisuus ja mietteissäni kallistan pääni ja kysyn:
- Mutta eivätkö noin vanhat puut kärsi jos niitä leikataan?
Liisa kääntyy katsomaan minuun. Viisaus hänen katseessaan lävistää minut ja hän katsoo jonnekin kauas minun taakseni, lävitseni, tulevaisuuteeni jota en vielä silloin tunne.
Kaikki kärsii jos sitä pilkotaan ja leikellään, sen jälkeen mikään ei ole enää kokonaista ja täydellistä niin kuin sitä ennen. Jokainen viilto ja irti revitty osa rikkoo kokonaisuuden harmonian ja lakkaa olemasta osa alkuperäistä muotoaan. Se menettää sen merkityksen johon se alun perin luotiin. Irti viilletty omenapuun oksa on vain kuolevaa puuta, kovana ja palamattomana kelvoton edes polttopuuksi.

Jossain puutarhan ja metsänreunan välissä on lampi, mutta se on niin kaukana ettei sinne edes ehdi joka kesä, vain Liisan kaukaisuuteen suunnattu katse yltää sinne. Kanalan takana jossain on pelto, siellä kasvaa perunaa ja vihanneksia vaihtelevalla menestyksellä, joskus jänikset ja hirvet käyvät siellä haukkaamassa välipalan ennen kuin siirtyvät pienemmistä metsätilkuista laajoille salomaille. Porkkana ja sipulimaa ovat saunan takana, mutta porkkanat jäävät joka kesä harventamatta ja sipulit eivät ehdi kasvaa ennen kuin ne jo on syöty.
Rakennukset seisovat epäjärjestyksessä ympäri pihaa ja pihan keskellä jököttää kaivo. Nurmikkoon kaivon ympärille on painautunut autojen ja moottoripyörien jälkiä aivan kuin ajoradaksi sen ympäri. Kanalan päässä repsottavat autotallin ovet avoinna. Lintu lennähtää sisään tallin hämärään mutta poistuu nopeasti kuin pelästyneenä sisältä ulos huokuvaa viileyttä. Se nousee kanalan katonharjalle ja kajauttaa reviirilaulun.

Teemme lähtöä sisälle, sillä Liisan talossa kaikki tapahtuu sisällä. Reviirilintu kiertää taas pihan ja asettuu kanalan katonharjalle tarkkailemaan, silloin huomaan höyhenen laskeutuneen pihamaalle.
- Kukon höyhen, lausun innoissani. Otan pari askelta portailta ja ojennun poimimaan höyhenen maasta.
Nostan höyhenen auringon valoa vasten. Kun katson sitä, sen läpi, näen miten sen hapsut välkkyvät sateenkaaren väreissä ennustaen puutarhan kesäisen loiston vaikka vielä on varhainen kevät. Höyhenen keveys ja sen täydellinen jäljittelemätön muoto kiehtovat minua kun se lepattaa tuulen vireessä.
Ojennan höyhenen Liisalle. Hän puristaa sen nyrkkiinsä ja lausuu:
- Se oli hyvä kukko.
Sitten hän nousee portaalta seisaalleen ja kääntyy samalla ovelle. Me menemme sisään ja minä suljen oven perässäni.

Keittiön täyttää pöytä. Tämän pöydän ympärillä istuvat vuoroin runoilijat ja kullankaivajat, lähettiläät ja kirjeenvaihtajat. Joskus sekaan erehtyy joku ohikulkija joka hetken hämmästelee puheen partta, yrittää osallistua joskus rönsyileväänkin keskusteluun, mutta katoaa sitten kuin eksyneenä takaisin maantielle päin.
Pöydän päässä kukkii ikuinen pelargonia, tunnustelen sitä joskus silloin tällöin kuin varmistaakseni että se on aito. Savu on maalannut ikkunaruudut harmaiksi ja lattialla risteilee liuta neuroottisia takkukarvaisia koiria. Kamarin nurkassa istuu apaattinen boxeri ja tuijottaa eteensä kuin patsas. Sen silmäluomet ovat kyynelten venyttämät, se tuntuu muistelevan menetettyä rakkautta tai rakkautta joka ei koskaan edes saapunut perille asti.
Kesäisin ikkunaruutujen takaa loistavat sisään sireenien kukat. Liilat ja valkoiset vuorottelevat epäsäännöllisesti ja avoimesta ikkunasta pakahtuu sisään niiden lämmin kirpeä tuoksu.



Liisan kasvoilla näkyivät elämän tekemät painanteet. Hänen silmissään paloi yhä niin nuoruuden into kuin näkyivät myös jo eletyn elämän koettelemukset, mutta lähes aina hänen ilmeessään oli myös yhä uteliasta ja lähes lapsekasta leikkisyyttä. Rauhallisin elein hän ohjaili elämää ympärillään, mutta joskus epätoivon hetkellä hän tulistui kuin härkä. Hänen silmänsä paloivat ja tumman veren puna hehkui hänen katseessaan kun hän nopein elein ojensi maailmaa ympärillään.
Mutta jos jouduit Liisan vihan kohteeksi olit myös hänelle rakas, sillä hän ei tuhlannut energiaansa muihin kuin rakkaimpiinsa. Suurimman vihankin hetkellä tiesit että noihin rosoisiin käsiin kätkeytyy kaikki maailman rakastava hellyys ja anteeksianto. Kun vihan purkaus viimein oli ohi, ja pöly laskeutui pöydän pinnalle, hiljaisuudesta kumpusi esiin tunne kuin laulu joka tuudittaa lapsosen uneen.

Elämää talossa ei juuri voinut kuvata sanoilla leppoisa ja rauhallinen. Toisinaan päivät olivat seesteisiä ja suorastaan arkoina ne tuntuivat lipuvan ohitseni. Joskus talon täytti musiikki, joskus surumielinen puheen sorina ja silloin tällöin taloon kerääntyi naisia jotka eivät pitäneet tapanaan järjestäytyä ompeluseuroiksi. Silloin odotettavissa saattoi olla mitä vaan. Tanssia pihanurmikolla, salaattia boolimaljassa, helmeileviä viinilaseja portailla ja kypsiä naisia korjailemassa hillittyä meikkiään poikain kamarin peilissä.
Liisa huolehti tasa-arvoisesti kaikista vieraistaan, eikä jättänyt huomiotta kukkamekkoista koirankasvattajaa joka tiesi kaiken myös ihmisen psyykkisistä resursseista ja niiden erilaisiin aktiviteetteihin kohdentamisen tärkeydestä. Liisan ystävät olivat hänen rakkaitaan ja hänen rakkaimpansa olivat hänen ystäviään. Liisalle oli olemassa vain yhdenlaisia ystäviä – aitoja ja oikeita.

Aikamiespoikien kamarissa oli vuoroin sekaista ja selkeää, resuisia paitoja lepäili tuolien karmeilla ja virttyneitä housuja ja villapaitoja roikkui nauloissa. Tupakkalaatikoita risteili pöydillä siellä täällä ja joskus joku tyhjä pullo eksyi pöydänjalan viereen, mutta useimmiten ne jäivät avoimesti pöydälle.
Ja eräänä keväänä hyvin varhain, kun ulkona oli vielä pakkasen viileää, ilmestyi kamarin ikkunaruutujen taa tummia suuria perhosia. Oli tullut aika. Minä olin kuopus, nuoruuden levottomuus oli saanut minut kiinnostumaan metsien takaisista maista ja kaupungeista, minä keräsin reppuuni välttämättömimmän.

Sateisen yön jälkeen maantie oli märkä eikä askelistani noussut edes pölypilveä kertomaan että olin mennyt.