Eli siis Otin miehekseni yksinhuoltajan jolla 6 vuotias poika.Rakastuin mieheen ja rakastan vieläkin ihan kauheesti.En vaan tule juttuun pojan kanssa,tuntuu että on jatkuva kiukkuaminen mitään ei osaa tehdä itse tai vaikka osaakin kiukkuaa että ei osaa esim:leivän tekeminen,lasin ottaminen kaapista.ei syö tavan ruokaa mitä teen pitää aina syödä jotain kylmää rasvaista makkaraa,hampurilaisia yms.aamusta iltaan siis kitinää,kiukkua,riehumista.2 vuotta olen yrittänyt etsiä tunteita lasta kohtaan mutta pakko myöntää että tunnen välillä vaan pelkkää vihaa,odotan kauhulla aina niitä hetkiä kun joudun jäämään lapsen kanssa kaksin.Ja tämä on oikeesti kauheeta koska rakastan miestäni todella ja luulin aina olevani hyvin lapsirakas..mitä luulette pystyisinkö jotenkin joskus vuosien päästä alkaisinko tuntemaan lasta kohtaan rakkautta?
Ilkeä äitipuoli
Nimetön
11893
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
otsikko ei ollut sopiva en siis ole lasta kohtaan mitenkään ilkeä tai muuten.Olen salannut kaikilta nämä tunteet.poika siis asuu meillä,äitiä ei hänellä ole ja meillä pieni vauva..
joka päivä... huoh.. näitä provoja riittää...
Ei tää mikää Provo ole,haluisin vaan vinkkejä ja kokemuksia muiltakin jos jollain on/oli sama tilanne.
ei ole mikään feikki
ei rakkauskaan..tietynlaisiin tunteisiin on aina syynsä.
Vaikka olis kuinka "aikuinen"tai miten vanha tahansa,ei kaikkiin ihmisiin vain samanlaista tunnesidettä synny.
Mitä enemmän sitä yrittää väkisin tunteitaan ylläpitää..sitä enemmän se alkaa tökkimään.
Kun kuitenkin voit olla lapselle läsnä,näyttämättä ristiriitaisia tunteitasi hänelle..eikö se jo riitä?Miksi pitäisi olla jotain muuta ja enemmän?
En itsekään rakasta mieheni lapsia,siedän heitä kuitenkin tavallani.
Omat lapseni olen tuntenut aina..kantanut heitä kehossani,eikä sitä tunnetta voi kukaan "toisen lapsi"korvata.
Mieheni nuorempi lapsi saa omalta äidiltään osakseen välinpitämättömyyttä,sekä huutoja..siksi yritän olla lapselle tasapainoinen ja välittävä aikuinen.Isä on lapselle aina isä,olipa hän millainen tahansa.
iso kiitos sinulle!
Miehelläni on kaksi poikaa. Itse olen tottunut kasvamaan tyttöjen parissa. Itselläni 4 siskoa. Lisäksi kaikilla ystävillä tyttöjä.
Minä olin kauhuissaan kun näin mieheni lapset ensimmäistä kertaa. He huusivat, tappelivat oikein nyrkkien kanssa, pissa ei osunut pönttöön, eivät osanneet petata petiä, pessä käsiä, kiittää pöydästä noustessa, syödä oikeaa ruokaa. Tuntui että kaikki oli aivan liikaa minulle. Tuntui että just mieheni lapsissa oli jotain vikana kun eivät oikein osanneet mitä oma-aloitteisesti tehdä. (silloin viisi ja kahdeksan vuotiaat).
Aloin lukemaan netistä ja kyselemään työkavereilta poikien käyttäytymisestä ja pikku hiljaa huomasin että poikalapset ovat kaikki jollain tavoin villimpiä kuin tyttölapset. No piti vain hyväksyä se.
Nyt vuosien kuluessa olen yrittänyt opettaa heille pieniä kotiniksejä, joista heille on vain hyötyä tulevaisuudessa. En vaadi että heidän pitää tehdä äitinsä tykönä niin mutta isän tykönä pitää, koska minä en ala petaamaan 12-vuotiaan petiä ihan periaatteenkaan vuoksi. Kyllä se täytyy jo osata.
Lisäksi olen yrittänyt kotiruokaa heille tarjota ja antanut mahdollisuuden osallistua ruuanlaittoon, jolloin he mieluusti syövät "itselaitettua" ruokaa. Jos he esim. Haluavat kokeilla jotain omasta päästä niin annan heidän sen tehdä.
Minulla meni myös hermot sen kanssa kun pojat koko ajan vinkuivat roskaruokaa ja mikään normaaliruoka ei maistunut. Mieheni antoi periksi kun pyörivät nälässä kun eivät syöneet päivällistä mikä oli tarjolla. Tein ratkaisevan liikkeen ja roskaruokaa ei haettu. Syyttivät minua kun nälässä pietetään ja sanovat siitä äidille. Sanoin että siinäkö sanovat. Käske äidin soittaa minulle. Iltaan asti kiukuttelivat kunnes alkoi kotiruokakin maistumaan. Kun söivät niin en enää maininnut asiasta, että kun oikeaa ruokaa pitää myös syödä. Sen jälkeen olemme joskus silloin tällöin viettäneet juhlahetkiä, jolloin käydään ulkona syömässä.
Toinen ongelma mikä meillä edelleen on niin karkki. Sitä he vetävät vaikka kilokaupalla naamaan kunnes oksentavat. Eivätkä opi huonosta olostaan. Olen asettanut mieheni kanssa karkkipäivän ja he saavat valita 2 eurolla karkkia sinä päivänä. 2:lla eurollakin saa yllättävän paljon karkkia :)
Kun asetimme säännöt karkkien suhteen niin anoppini meinasi pilata koko asian. Kerroin mummolaan mennessä että pojille ei saa antaa karkkia koska eivät syöneet ruokaa, niin mummohan sanoi että mummolassa saa syödä karkkia niin paljon kuin haluaa. Sitten lapset sokerihumalassa pörrässivät ja huusivat kiipeillen pitkin seiniä. Siinä sitten mummi huutaa pojille että pitää käyttäytyä. Sitten puoli vuotta eteenpäin lapset sanovat menevänsä mummolaan (asuu lähellä) koska mummolla on aina karkkia.
Joskus vieläkin nyt nuoremman ollessa 9 vuotias, hän sanoo ruokapöydässä ollessaan että ei osaa aukaista voipurkin kantta tai että ei osaa kaataa maitoa lasiin. Emme mieheni kanssa huomioi näitä kommentteja niin kummasti kuitenkin osaa.
Olen yrittänyt heille sanoa että opetella vain tekemään enemmän, ettei kotonakaan äitiä rasita tuollaisilla pikkuasioilla, jotka osaa kuitenkin tehdä. Heidän äidillään on kuitenkin muutaman kuukauden ikäiset kaksosvauvat hoidettavana. Pojat sanovat usein että miksi pitäisi petata pedit kun äidinkään tykönä ei tarvitse, niin vetoan aina että yllättäkää tekin joskus äiti kun hänen ei tarvitsekkaan petata petiä. Hän on kuitenkin niin monta kertaa yllättänyt jo teidät kun on teidän petit petannut. Yritän näillä lauseilla saada lapset huomaamaan sen että äiti ja isä ei ole heidän orjiaan ja äitikään ei ole velvollinen ikuisesti tekemään kaikkea heidän puolestaan.
Teidän pitää sopia yhteiset pelisäännöt miehesi kanssa. Meillä sovittiin että minun ei tarvitse heti tykätä lapsista ja saan omaa aikaa jos sitä tarvitsen. Kun ärsytyskäyrä nousi liian korkealle niin sain mahdollisuuden mennä omaan sänkyyni lukemaan omiin oloihini tai lähteä vaikka lenkille. Sinulta ei saa vaatia liikoja. Huomaat itse että kiintymys lasta kohtaan kasvaa ajan myötä ja se tulee huomaamattomaksi osaksi arkea.
Minulla ahdisti moneen eri otteeseen ja mietin itsekseni että onko tämä mies kaiken tämän päänvaivan arvoinen. Mutta kun ei vaadi itseltäkään sitä että on pakko tykätä lapsesta niin se helpoittaa sopeutumista. Mieheni kuitenkin on sen arvoinen ja en antaisi häntä missään tilanteessa pois. Lapsi ei ole meidän välissämme vaan hän on meidän vieressämme osana pakettia.
tuntuu lohduttavalta että muitakin on suhtkoht samassa tilanteessa kuin minä. Juu,olen kyllä yrittänyt tuota ruokajuttua, opettaa pissimään pönttöön, keräämään vaatteet lattialta, opettamaan imuroimaan (mikä osoittautuikin ainoaksi mieluisaksi kotityöksi)ja siivoamaan omat jälkensä,mutta jaksan aikani ja sitten ollaan taas samassa tilanteessa,lapsi kun asuu saman katon alla.Ruokapöytään on jopa nukahdettu kun olen sanonut että pöydästä ei nousta ennenkuin lautanen tyhjä,tai se syö siitä jonkun verran sanoo että maha on ihan täynnä, huokasen, annan periksi, menee puoli tuntia ja on jääkaapilla kaivelemassa "parempaa",viikonloput on kaikista kauheampia käy mummulassa yökylässä ja siellä sitten menuna onkin limu ja karkit ja niitä kun on vedetty vuorokausi niin sitten on niin sokeritokkurassa ja kiukkua riittää:( olen yrittänyt mainita et ei sille tarvitsisi antaa niin paljon karkkia,vähempikin riittäisi ja sitten kun on vielä isot säkit mukana kotiinkin asti,minkä sille voin olenko julma ja otan ne pois ja sanon et nyt riittää..?:) voisin kuvitella lapsen ilmeen tai sen kirkuvan huudon ja anopin ilmeen :) kaupasta ei olisi pakko ostaa ihan kaikkea mitä lapsi haluaa (isovanhemmilla on siis tapana vielä valittaa miten paljon rahaa mennyt).ruoka ei siis maistu piitkään aikaan ja se taas tarkottaa kauheeta kiukkua kun verensokeri laskee ja nousee.ja sieltä sitten tulee kivat tappamisjutut bonuksena kun lapselle luetaan ja annetaan katsella alibi-lehtiä.Mainitsin asiasta ja siitähän sitä vasta sota meinasi anopin kanssa alkaa.On vaikea rueta opettamaan ja pitämään kuria näissä asioissa kun koko ikänsä on saanut elää ja tehdä kaikkee tollasta.Äitinsä ja mummot lellineet ihan tajuttomasti ja en haluasi et jos siitä kunnollinen mies tulee isona,et sanoisi et minä olen ollut jotenkin julma häntä kohtaan lapsena kun olen pakottanut siivoomaan jälkensä ja syömään ruokansa mitä varmaan jokainen äiti omalle lapselle tekee mutta kun olen vaan "äitipuoli" niin kuuluuko se "käskeminen ja kurinpitäminen" minulle?.Mies on kanssani ihan samaa mieltä tästä kaikesta,mutta ei sekään jaksa pitää yllä kuria loputtomiin. työpäivän jälkeen ymmärrän hyvin että on helpompi vaientaa lapsi antamalla sen tehdä mitä haluaa,pitkän ja uuvuttavan päivän jälkeen.ihan vaan siksi että lopettaisi ihan vaan hetkeksi kitinän.Vaikee tilanne on osaa ajatella..Otan mielelläni neuvoja vastaan..
aloita kaikki miehestäsi. Käske hänen sanoa omalle äidilleen mikä on sallittua hänen lapsilleen ja mikä ei. minuakaan ei kuunneltu ennen kuin mieheni sanoi äidilleen. Anoppi mökötti jonku aikaa mutta hänen on vain hyväksyttävä asiat.
Minun piti unohtaa ajatus että olen vain äitipuoli. Minä saan komentaa mieheni lapsia, sillä he ovat minunkin katon alla ja minun katon alla on minun ja mieheni säännöt. Äidin tykönä on eriasia. Huomasin että elämäni helpotti huomattavasti kun en edes yrittänyt olla lasten kanssa samoilla ehdoilla kun heidän äitinsä. Äidin periaatteet ja tavat ovat niin paljon erilaiset kuin omani, joten en pystynyt siihen. Lapset hyväksyvät sen kyllä jos tulee muutoksia tapoihin. Sinä voit opettaa miehesi pojan omille tavoillesi, koska äiti ei ole kuvioissa ja lapsi tulee olemaan osa koko loppuelämääsi.
Nämä on näitä kasvatusperiaatteita. Lapsi on jo sen ikäinen että tajuaa kyllä kun hänelle puhutaan. Jos jotain määräät niin pysy siinä. Älä missääntapauksessa anna periksi omalle määräyksellesi. Jos sen kerran antaa periksi niin lapsi tietää sen että kiukuttelemalla saa periksi mitä vaan.
Olen itse kaupassa töissä ja monesti ärsyttää vanhemmat jotka tulevat kauppaan. Heidän penskansa aloittaa huudon kun tulee sisälle ja kassalla vanhemmat tiuskasevat lapselle että ota vittu sitten. ole hiljaa. Luulevatko he tosissaan että lapsi on hiljaa seuraavalla kauppareissulla.
Tiedän tunteen kun tuntuu kokoajan että sinä vaan kiellät ja tulee huono äitipuolifiilis. Mutta ajan myötä olen huomannut että lapset kunnioittavat minun mielipidettäni todella paljon. Kun pysyy vahvana niin ajan myötä saa kunnioitusta. Muistutan kuitenkin lapsille että olen vain äitipuoli. Me pidämme yhdessä hauskaa ja he kertovat minulle asioita joita eivät kertoisi omille vanhemmilleen. Esim. vanhempi kertoi kokeilleensa tupakanpolttoa. Selitin hänelle tupakasta ja omista kokeiluistani ja kiinnijäämisistään ja lisäksi sen että kerron isälle tästä tai hän saa itse kertoa. Hän pyysikin että olisin mukana kun isälle kerrotaan. Hän vain halusi kertoa minulle ensin ennen kuin uskaltaa kertoa isälleen. Käyn poikien kanssa kalassa keskenään, tehdään eväät yhdessä, katsotaan huonosti tehtyjä leffoja, yhteisiä "seikkailuretkiä" esim. Sodanaikaisiin punkkereihin ja otetaan kirja mukaan jossa kerrotaan sen aikaisesta sodasta.
Lapset ovat kertoneet minulle että eivät äidin kanssa tee sellaisia asioita. Mutta mielestäni se on äitipuolena olemisen etuoikeus. Eli saan olla lapsille kaveri ja samalla isän puoliso johon voi luottaa. Minä en ole lapsille vanhempi mutta olen heille ihminen jota isä rakastaa ja olen osa heidän elämäänsä.
Kiva lukea aikuisen, tasapainoisen naisen kirjoitus.
menee usein se pieleen että "uusvanhempi" ei uskalla laittaa rajoja lapsille. tuntee itsensä hyvin epävarmaksi omassa roolissaan.
keskusteleminen aikuisten kanssa keskenään on hyvin tärkeää. aikuiset päättävät yhdessä siitä mistä toinen saa päättää.
normaaleista arkiasioista saa mielestäni paikalla oleva aikuinen päättää. voispa olla ihan paikallaankin laittaa säännöt paperille.
minun mielestä myös voi kieltää lapsilta liiallisen karkkien syömisen vaikka mummolassakin. senkin voisi vaikka kirjoittaa niihin yhteisiin sääntöihin.
jos joka jäsen perheessä haroittaa eri suuntiin niin silloin ei tule onnistunutta kakkua.
lapsetkin ymmärtävät puhumalla ja keskustelemalla että kaikilla on mukavempaa kun pidetään säännöistä kiinni. sitten kannattaa myös kysellä lapsilta että mitä he vuorostaan pitävät tärkeänä? mennä yhdessä kalaan? huvipuistoon? lukea kirjoja?
jos lapsi tietää jo etukäteen että ei tarvitse kun pikkusen vinkua niin joku jo antaa periksi niin se on ymmärrettävää että tekevät sen.
lapsilla täytyy olla kuitenkin selvät ja pitävät rajat. turvallisuus lapselle muodostuu hyvin paljon niistä. myöskin että lasta kehutaan ja arvostetaan ja mielipiteitä kuunnellaan.