Voiko ylpeys viehättää? Minua viehättää ylpeät ihmiset, ja sellaiset vielä enemmän ketkä korostavat sitä vielä oikein osoittaakseen ollakseen ylpeitä ja ylimielisiä. siis ylimieliset ihmiset viehättävät minua.Kai olen hullu mutta jokin ylenpalttisessa itsetietoisuudessa kiehtoo minua.Onko muilla samanlaisia mieltymyksiä?
Outo mieltymys?
Jasmin
222064
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 22
Vanhimmat
Minulla taas on se ongelma, että ihmiset, jotka eivät tunne minua hyvin, luulevat ylpeäksi. Ja sitä en todellakaan ole, enkä tule olemaan. Haluaisin itsekin tietää, mikä minussa sen luulon aiheuttaa, kun itsetuntoni on pikemminkin alhaalla.
Ylpeyttä voin kyllä sietää, vaikkakin sellaisen ihmisen seurassa koen olevani vähän vaivautunut.
Mikä sitten ylpeässä saattaisi viehättää? Ehkäpä sellainen seikka viehättää, että kun saa ylpeän ihmisen huomion kiintymään itseensä tuntuu kuin olisi saanut vähintään kolme ihmistä kerrallaan..:D
Ylimielisiä ihmisiä en siedä ollenkaan, enkä halua olla heidän kanssaan missään tekemisissä. En halua edes tutustua.
Tämä johtuu ehkä omasta ylpeydestäni. Olen liian ylpeä suvaitakseni ylimielistä käytöstä. En edes halua ymmärtää tällaista.
Ylenpalttinen itsetietoisuus on taas sellainen piirre, joka itseänikin kiehtoo. On antoisaa seurata tällaisen ihmisen käyttäytymistä ja löytää se pieni aukko itsetunnossa, joka saa tämän ylenpalttisuuden aikaan....sehän on vain suoja.
Ja kyllä tällaisenkin henkilön huomion saaminen tuntuu vähän niin kuin lottovoitolta. Tulee myös jotenkin turvallinen olo.
Ihmisiä on muuten mukava seurata. Olen aina ollut erittäin kiinnostunut pohtimaan erilaisten toimintatapojen syitä ja seurauksia.
Jasmin, kiitos aloituksestasi!
Olipa mielenkiintoinen kirjoitus.Minuakin kiinnostaa ihmisten toimintatavat ja niiden perimmäiset syyt. Ehkäpä juuri ylimielisyyskin kiehtoo juuri siksi kun en ole löytänyt sellaiselle käytökselle mitään selitystä. Ehkäpä se on itsetunnon kohottamista sillä tavalla että asettaa itsensä muiden yläpuolelle ja kuvittelee sitten vielä olevansa siellä.Ehkä se on jotenkin niin hassua,tällainen toimintapa että se tekee siitä söpön ja kiehtovan kun nainen nostaa nokkaansa tämän vuoksi.En tiedä oliko selitykseni ihan sekava mutta jotain tällaista sekavaa ajattelenkin.
Mielestäni ylpeys itsestään ja saavutuksistaan on ihan hyvä ominaisuus ihmisessä, jos se tulee esille positiivisessa mielessä.
Jokaisella ihmisellä on ylpeyden aiheita ja se on tervettä kunnianhimoa ja itsetuntemusta, rohkeutta parhaimmillaan. Itse olen aina ihaillut vahvoja naisia, jotka sanovat ja tekevät mitä haluavat.
Eri juttu on taas ihmiset, jotka yrittävät päteä kaikessa ja kokevat olevansa muiden yläpuolella ja käyttäytyvät törkeän ylimielisesti muita kohtaan. Mielestäni ylimielisyys sanana tuo liikaa negatiivisia tuntemuksia ihmistä kuvattaessa. Voiko kukaan olla ylimielinen toista kohtaan kohteliaalla tavalla? En kyllä usko. Minusta se ei ole tuollaisenaan hieno piirre. Mikäli ylimielisyys olisi synonyymi sanoille itsevarmuus/määrätietoisuus, niin silloin tilanne olisi jo ihan toisenlainen.
Ylimielisillä ihmisillä on kokemusteni perusteella ollut tapana usein pönkittää omaa itsetuntoaan ja kasvattaa omaa egoaan heikompien kustannuksella.
Ihminen, joka ei pidä melua itsestään ja on valmis tilanteessa kuin tilanteessa seisomaan heikompien vieressä, on ihminen, joita minä pidän suuressa arvossa. Henkilö, jolla on "puhtaat jauhot" pussissa ei käyttäydy ylimielisesti...
Mietin tarkoitammeko samaa ominaisuutta ihmisessä, kun käytämme sanaa "ylimielinen" ? Voiko eri ihmiset ymmärtää noinkin selkeän suomenkielen sanan niin erilailla?
Minäkin koen ylimielisyyden negatiivisena. Ylimielinen ihminen pönkittää omaa "erinomaisuuttaan", mahdollisesti väärinkin peruistein esim mollaamalla toisia.
Terve ylpeys ja kunnianhimo taas näkyy mielestäni hyvänä itsetuntemuksena, omien todellisten hyvien puolien ja vahvuuksien esilletuomisena, niin ettei kuitenkaan lyttää muita. Terve ylpeys itsestä ja voimavaroistaan saa ihmisen näyttämään kaikkivoivalta. Minä selviydyn - asenne vaikeankin asian kohdatessa.Ajatus, onpa mielenkiintoinen haaste, saattaa tulla ensimmäiseksi mieleen, kun eteen tulee uusi tilanne. Teveesti itsestään ylpeä ihminen katsoo reilusti silmiin, vaikka joutuukin puhumaan vaikeasta tai negatiiviseksi koettavasta asiasta. Ei peittele mitään eli tulee vaikutelma juuri siitä, että hänellä on "puhtaat jauhot pusissa", niinkuin Hapsu sanoi.
Olkaamme tänään terveesti ylpeitä Naisia ja katsokaamme reilusti ihmisiä silmiin.
..sen ylenpalttisen itsetietoisuuden?
Ymmärrän tämän aloituksen siten, että siinä oli kolme eri asiaa, vai mitä!?
Tuosta ylpeydestä olen samaa mieltä kanssasi, mutta eikö olekin vain pieni ero hyvällä ylpeydellä ja sellaisella, joka menee sinne negatiiviselle puolelle.?
Minäkin olen toisaalta ylpeä ja toisaalta juuri se, joka ei pidä melua itsestään. Eläminen ylpeänä ja vaatimattomana on sellainen yhtälö, että eri ihmiset saavat minusta juuri nuo kaksi kuvaa. Toiset pitävät ylpeänä ja toiset vaatimattomana ja liiankin suvaitsevaisena, kynnysmattona jopa. Tiedostan itse nämä molemmat puolet itsessäni, enkä kummastakaan voi olla kovin ylpeä..:
Non niin ja minun piti taas alkaa puhumaan itsestäni..:( Viime aikoina minulle on sanottu, että olen itsekeskeinen..vielä sekin!
..että eikö vasta kehittyneestä itsetuntemuksesta voi kehittyä ihmiselle tervettä ylpeyttä ja kunnianhimoa?
Ja eikö itsetietoisuus ole sittenkin eri asia kuin ylpeys?
Itsetietoisella ihmisellä on varaa olla vaatimatonkin. Vaatimatonkin ihminen voi katsoa suoraan silmiin, olla rehellinen.
Hmm....sanoilla on niin paljon eri merkityksiä. Me kaikki ymmärrämme ne vähän eri tavalla..
...ja kaikkialla. Esimerkkinä ihminen, joka ei kuule mitä muut puhuvat vaan jatkaa omalla puheenvuorollaan vain siitä mihin aiemmin jäi tai puhuu jopa toisen päälle. Eli ei niin kuin sinä, että osaat olla myös vaatimaton sitä halutessasi.
Niin, kaikissa asioissa on aina se vaara, että menee ns. yli. Siinähän se elämisen mielenkiintoisuus onkin, kun yrittää olla esim kohtelias samaan aikaan kuitenkaan loukkaamatta jotain toista. Vert. sanonta Kun toiselle kumartaa, niin toiselle pyllistää.
Joo, samoilla käsitteillä on eri merkityksiä eri ihmisten päänupeissa. Mun tulkinta:
Jos terveellä ylpeydellä tarkoitetaan omanarvontuntoa, niin minäkin ymmärrän sen lähtevän itsetuntemuksesta. Samasta juuresta muuten voi lähteä alemmuudentunto joillakin osa-alueilla: kun en osaa niin en osaa, en edes opi, mutta se siitä, jossain muissa jutuissa olen ok ja se riittää. Itsensä tunteva omanarvontuntoinen elää levossa sen kanssa, ettei ole ykkönen, ei edes keskinkertainen, elämän kaikissa kymmenottelulajeissa. Omanarvontuntoista usein ihaillaan aidosti.
Ylpeys on jotain etäisempää, ylemmyyteen vivahtavaa, sellaista joka helposti koetaan kopeutena, vaikkei ehkä aina sitä olisi. Ylpeä ei useinkaan vaivaudu iskemään takaisin, ei ole huomaavinaan loukkaajia (vaikka huomaa), ei "alennu". Ylpeän tarkoitus ei ole loukata, saattaa silti helposti loukata siinä ihan vain kommunikoinnin sivutuotteena. Ylpeä on omanarvontuntoinen, mutta omanarvontuntoista ei välttämättä pidetä ylpeänä. Ylpeys voi perustua omiin saavutuksiin tai sitten ei. Joku voi esim. olla itsestään selvän ylpeä synnyttyään tiettyyn sukuun (olematta itse juuri mitään sen kummenpaa). Ylpeää usein vierastetaan. Lienee aika tavallista, että jonkinlainen sosiaalinen kontaktikyvyttömyys sekoitetaan ylpeyteen, vaikka siitä ei ole kysymys, ujo vain yrittää pitää pokkansa.
Ylimielisyys on minusta negatiivista, vinoutunutta kopeaa ylpeyttä, sukua sadismille. Se on oleellinen osa ko. ihmisen puolustusmekanismia. Ylimielinen alentaa tarkoituksella kohteensa, nauttii siitä. Ylimielisyys voi olla hienovaraistakin, silti sen funktio on aina alentaa. Ylimieliseen mieltyvä olisi siis tämän määritelmän mukaan masokismiin taipuvainen, nauttii - lievästi ainakin - alistamisen uhasta, näkee pilkan piikin auringonsäteenä, joka lähtee värisyttävän vahvasta vaikuttajasta, on onnellinen, kun saa huomatuksi tulemisen armon edes vinoilun muodossa.
Hohhoijaa, taas noin pitkä. Kun on kiire, ei ehdi tiivistää.
Mikähän siinä on, kun minä niin usein puhun toisen päälle... En vaan voi itselleni mitään. Kuuntelen kyllä sitä, mitä toinen sanoo, koko ajan, paitsi tietysti silloin, kun olen itse äänessä. Oppisinpa olemaan hiljaa, sillä siitä olisi varmaan minullekin hyötyä. Tiedän loukkaavani toisia tällä käytökselläni, ja olen yrittänyt opetella itsehillintää, mutta turhaan.
Ylpeydestä ensin vielä...
Näkisin niin, että ylpeys on silloin tervettä, kun se ei jatkuvalla syötöllä puske ihmisestä läpi.
Olen minäkin itsestäni, useista onnistumisistani, erittäin ylpeä, mutta se ei tarkoita sitä, että sillä hekumoidaan ja tuodaan osaamisiaan koko ajan esille. Hiljainen ylpeys, omanarvontunne ja tietous omasta pärjäämisestään/onnistumis mahdollisuuksistaan potkii eteenpäin joka hetki ja se vaan on jossain sisimmässä. Sen ei tarvitse näkyä tai kuulua, se on joko osa ihmistä itseään tai se on sinne pikkuhiljaa kasvamassa.
Negatiivisesti esiin tuleva ylpeys on kaikkea muuta kuin tuota itsensä tuntemista. Ihminen, joka on ylpeä silminnähden kaikista tekosistaan peittelemättä sitä yhtään ei ole mielestäni ihan tasoissa itsensä kanssa, vaan hakee/tarvitsee muilta vielä kannustusta ja hyväksymistä. Tässäkin kohtaa heitän kehiin nöyryyden. Ihmisen pitää osata ja pystyä olemaan nöyrä elämän eri tilanteiden edessä ja liian ylpeä ihminen ei siihen pysty vrt. alistu tai ei uskalla.
Niin tämä ylenpalttinen itsetietoisuus?
Itsetietoinen ihminen on aina tutustumisen arvoinen "paketti" siinä tapauksessa, jos se ei ole ylenpalttista itsensä esille työntämistä ja muiden päälle kävelemistä.
Itsetietoisuus ja itsensä tunteminen voi olla hyvää tai huonoa. Hyvin usein täälläkin hyökitään ihmisen mielipiteitä vastaan, koska ne liikaa eroavat omasta ajatusmaailmasta. Mutta eikö juuri kaikkinainen itsetietämys perustu jokaisen ihmisen omiin tuntemuksiin ja tietämykseen, kokemuksiin? Eikö silloin ole väärin edes arvostella toisen ihmisen tietämystä. Kuka voi toiselle sanoa, että hän on väärässä, jos hän puhuu ainoastaan omista tunteistaan tai arvomaailmastaan?
On ihmisiä, jotka rakastavat kuulla omaa ääntänsä ja mielipiteitään ja mieluimmin silloin kun paikalla on mahdollisimman monta kuulijaa. Olisiko se sitä ylenpalttista itsetietoisuutta? Mielestäni ei ole kyllä sekään, joten oikeastaan näin kauan asiaa pyörittäessäni tässä ja nyt en saanut vastausta aikaan kysymykseesi.
Ilmeisesti jäin seikkailemaan oman itsetuntemukseni/ tietämykseni välimaastoon ja herättelin vain omassa päässäni ajatuksia. Ehkä niistä opin jotain ja tällä tavoin lisäsin edes piirun verran omaa itsetuntemustani vai oliko se itsetietämys....
..kenties niin innostunut ja malttamaton sanomaan oman mielipiteesi jossain keskustelussa, että tahtomattasi puhut toisen päälle.?
Tottakai minullekin käy niin, kun oikein mielenkiintoinen tai kuohuttava aihe on esillä.
Luulen että nämä jutut ovat enempi oppimiskysymyksiä itsehillinnän harjoittamisessa kuin että olisivat sitä, ettei toisen mielipiteet kiinnosta tai ettemme arvostaisi kanssaihmisiämme.
Ylimielisyydellä mikä juuri minua viehättää on se minkä näen ylimielisyyden tarkoitusperänä.Ei ihminen oikeasti ole ylimielinen, hän tekee itsestään jnkin tähden sellaisen.Esim.kokee jonkin sosiaalisen vaaran uhkaavan,tulee loukatuksi yms.Eli lähinnä ylimieliset reaktiot minkä ihminen tekee puollustusmekanismina, viehättää minua. Ja jos näen ihmisen kävelevän nokkapystyssä ravinrolassa elehtien ylimielisesti,kiinnostukseni herää ja haluaisin tutustua hänen minäänsä.Mielestäni ylimielisyys on jonkinlainen defenssi. Ylpeyden ja itsetietoisuuden ihannoinnin taisitte ymmärtää paremmin...;)
..ylimielisyys voi olla myöskin suojamekanismi, mutta voi se olla myös sellainen ominaisuus, että ihminen ihan oikeasti kokee olevansa niin paljon parempi muita, että hän voi suhtautua ylimielisesti.
Eikös ylimielisyys ole toisten ihmisten vähättelyä ja ylitse kävelyä?
Minä en ainakaan enää nykyään jaksaisi lähteä tutustumaan tuollaiseen ihmiseen, koska se tietää montaa vaikeutta ennen kuin päästään sinne ihmisen sisimpään, jos sinne päästään koskaan. Voi olla ettei tällaisen ihmisen sisältäkään löydy sitä tavallista ihmistä, jota ehkä sinäkin etsit.
Ylimielisyys on mielestäni yksi luonnehäiriön merkki.
Tietenkin baarissa ylimielisesti elehtivä ihminen on eri asia ja hän ehkäpä jo aamulla näyttääkin ihan erilaiselta..:)
Kyllä minä pikkuisen varottelisin sinua hakeutumasta tieten tahtoen vaikeuksiin vai onko sinulla kenties hyviä kokemuksia tällaisista ylimielisistä ihmisistä.?
Oma kokemukseni on ihan nuoruusvuosiltani, kun ihastua rätkäytin ylimieliseen naiseen. Kiinnostuin hänestä juuri hänen käytöksensä takia ja halusin nähdä, mitä on kivisydämen takana. Kului vuosia ja kaikki helvetin tulet olivat irti ja minä niin kuohuksissa, että vannoin etten ikinä, ikinä enää sotkeudu tällaiseen.
Tämäkin nainen aina sanoi, että ei hän ole sellainen ja kuitenkin aina jatkoi samaan malliin. Kun sitten mielettömän monen vuoden kuluttua hän viimeisen kerran taas sanoi, ettei ole sellainen ja etten haluakaan häneen tutustua, niin sanoin, että tiedän jo kaiken, mitä haluankin. Ja lopuksi kehotin häntä etsimään itselleen toisen seuralaisen.
Se oli elämäni järkevin teko!!
Ei se päälle puhuminen aina mielenkiinosta johdu, joskus toisinkin päin. En jaksa kuunnella loputtoman seikkaperäisiä kertomuksia, vaan vaihdan mieluummin puheenaihetta, tai ainakin tuon keskusteluun mukaan eriäviä näkökantoja tai jotakin uutta, itseäni piristävää, tai muuten vain samankaltaisia omia kokemuksia. Toisesta se on varmasti hyvinkin loukkaavaa, olen huomannut sen heidän ilmeistään ja käytöksestään. Joskus olen myöhemmin katunut sitä, kun ei tullut taaskaan kuunneltua toista ihmistä riittävästi. Jää mietityttämään, että mitähän toinen ei sitten saanutkaan sanottua, mitä hän olisi kertonut... Uteliaisuus herää jälkikäteen. Joskus voi kysellä asiasta lisää myöhemmin, mutta aina se ei ole mahdollista. Ihmiset puhuvat paljon, aiheet vaihtuu, ei kaikkea edes muista tai ennätä sanomaan muutenkaan. Johonkin väliin sitä vaan haluaa omankin mielipiteensä saada. Joskus mietin, onko sillä niin väliä vastapuolellekaan, mitä minä ajattelen. Jos joku loukkaantuu siitä, että minäkin avaan suuni, ei hän varmaan arvosta minuakaan. Toisinkin päin voi olla. En jaksa aina vastata minulle esitettyihin kysymyksiin enkä kommentteihin. Sitä ei vaan kehtaa ottaa kantaa syystä tai toisesta. Eiköhän se hiljaisuuskin käy vastauksesta. Ehkä minä silloin kuuntelen... en tiedä, mitä minun pitäisi tai kannattaisi sanoa. En tiedä, pitäisikö vaan ahkerammin yrittää jaksaa vaivautua vastaamaan. Ei kai vastaamattomuus nyt ylpeydestäkään johdu, vaan joskus myös arkuudesta. Jos ei jotakin tiedä jostakin asiasta, niin mitä järkeä sitä on ruveta kaikille kuuluttamaan. Vai voisikohan tällaisessa tilanteessa esittää lisä- tai vastakysymyksiä? Kaikki aiheet eivät välttämättä edes kiinnosta samalla tavalla kaikkia.
Minunkin on vaikea kuunnella hiljaa, kun jollain on tapana pitää puolen tunnin esitelmiä kierrellen ja kaarrellen ihan jokapäiväisistä asioista :(
Toisaalta maltan lypsää ja lypsää vastausta toiselta, jos keskustelunaihe todella kiinnostaa minua.
Tällaisia me olemme..:D
Ehkäpä se luonnehäiriö minussa kiehtookin ; mutta luonnehäiriöiä ei tulisi tuomita tai pitää pahana.Jokainen on sisimmissään hyvä.Kerrot Jennifer kokemustasi,se on vai yksi kokemus.Jokainen ihminen on erilainen.Älä yleistä, ystäväni.
..tuo luonnevika on ihan sairaus. Ei siinä minun yleistämisiä tarvita..:)
Ajattelin vaan kertoa kokemukseni ja samalla varoitella, että elämää voi elää helpommalla kaavalla tai sitten ihan jumalattoman vaikealla.
Sinä päätät, minkä valitset ;)
Kyllähän jokainen saa tykätä millaisista ihmisistä haluaa, siitä vaan, ei siinä mitään. Ei se meitä ihmisiä enää sen hullummaksi tai tyhmemmäksi tee.
Kiitos!!!!Näin se on!!!ISO KIITOS JA PUSU!SINÄ YMMÄRRÄT!
Ylpeys käy lankeemuksen edellä.
..lankeamista loveen tarkoitat? :) Ei hullumpi ajatus. Taidankin alkaa tänään ylpeäksi..