Olin reilu viikko sitten vatsan alueen leikkauksessa, jonka piti olla ihan rutiinijuttu.
Mönkäänhän se meni, ja parin päivän sijasta olinkin teholla 5 vuorokautta ja 3 osastolla.
Oli kuulemma ollut enää minuuteista kiinni että selvisin.
Pointti tässä on se, että musta tuntuu että mun pitäis tuntea jotain "SUURTA".
Mitä se suuri sit olis, onkin jo vaikee kysymys.
Uskonnollinen herätys tyyliin ristinmerkkejä joka toinen minuutti? Kumarruksia Allahille? Kiittä meren- maan- tai auringonjumalaa?
Tehdä täydellinen muodonmuutos, alkaa vegaaniks ja ollakäyttämättä mitään elävää organismia?
MUTTA...
Mä en ole kokenut minkäänlaista suurta tai pientä "herätystä". Mun sisällä asuu vaan joku iso levottomuus.
Kiitollinen ja onnellinen mä tietenkin olen, mutta....?
Ehkä aika rauhoitaa ja tasoittaa sisäistä turhautumista ja levottomuutta?
Kun olen yrittänyt jutella fiiliksistäni perheelleni tai ystävilleni, niin kukaan ei oikein ymmärrä mistä on kysymys.
Pitäis olla vaan tyytyväinen etten kuollut, mitä mä tietenkin olen.
Ehkä tän ymmärtää joku saman kokenut?
Piti vaan saada puhua ja yrittää selkiyttää itselleni asiaa.
Voihan käydä niin hyvin, että saan joltain jonkun viisaan vinkin saada mielenrauhaa :)
Mönkäänhän se meni, ja parin päivän sijasta olinkin teholla 5 vuorokautta ja 3 osastolla.
Oli kuulemma ollut enää minuuteista kiinni että selvisin.
Pointti tässä on se, että musta tuntuu että mun pitäis tuntea jotain "SUURTA".
Mitä se suuri sit olis, onkin jo vaikee kysymys.
Uskonnollinen herätys tyyliin ristinmerkkejä joka toinen minuutti? Kumarruksia Allahille? Kiittä meren- maan- tai auringonjumalaa?
Tehdä täydellinen muodonmuutos, alkaa vegaaniks ja ollakäyttämättä mitään elävää organismia?
MUTTA...
Mä en ole kokenut minkäänlaista suurta tai pientä "herätystä". Mun sisällä asuu vaan joku iso levottomuus.
Kiitollinen ja onnellinen mä tietenkin olen, mutta....?
Ehkä aika rauhoitaa ja tasoittaa sisäistä turhautumista ja levottomuutta?
Kun olen yrittänyt jutella fiiliksistäni perheelleni tai ystävilleni, niin kukaan ei oikein ymmärrä mistä on kysymys.
Pitäis olla vaan tyytyväinen etten kuollut, mitä mä tietenkin olen.
Ehkä tän ymmärtää joku saman kokenut?
Piti vaan saada puhua ja yrittää selkiyttää itselleni asiaa.
Voihan käydä niin hyvin, että saan joltain jonkun viisaan vinkin saada mielenrauhaa :)
Vastaukset 6
Vanhimmat
Hei,
Siunausta loppuelämääsi.
t:mira-ley ;)
Aika rankka kokemus. Voisin kuvitella että siitä jää enempi mieleen se, kuinka lähellä hengenlähtö oli, kuin se että pelastuit. On varmaan turvaton olo kun kuolema hipaisee noin kuin kirkkaalta taivaalta, varoittamatta.. Uskoisin että se kiitollisuus ja elämän ylistys vielä tulee kunhan se ensi-shokki menee ohi.
Multa et saa mielenrauhaa, sen saa kun hyväksyy oman tilanteensa :)
Miltä kuuluisi tuntua?
Kaikille on tuttuja lausahdukset: "ei tunnu yhtään joululta/ lomalta/ 40 vuotiaalta/ ...../ täpärästi pelastuneelta"
Kukaan ei voi määritellä miltä sinusta kuuluisi tuntea. Kokemus on sinun ja myös tunne on sinun. Tunteesi on sinulle ainoa oikea tapa tuntea kokemasi jälkeen.
Mielestäni levottomuus on aika inhimillinen tunne tilanteessasi.
Kunnioita tunnettasi, se ohjaa sinua selviytymisessäsi eteenpäin.
tai ottaisi.. sun ei vaan ollut aika vielä lähteä. Ehkä sulla on vielä joku juttu oivaltamatta, tai aloittamatta, kun matkasi jatkuu.
Suurten tunteitten kokeminen tulnee joskus myöhemmin sellaisessa tilanteessa, kun olet huiki onnellinen ja muistat, että se olisi jäänyt kokematta, jos lähtö olisi tullut aiemmin.
Miten sä voisitkaan nyt tuntea itsesi paljon muuta kuin toipilaaksi? Luulen ma, ettei teho-osastoreissun jälkeen kovin hehkeässä kunnossa ole maailman suuruuksia miettimään. Voimaa vaan toipumiseen; ehkä elämä antaa sulle vielä jotain niin suurta, että sä olet onnellinen että olet elossa.
Jo olen neljä vuotta sinnitellyt syövän kanssa.
Elän normaalisti, niinkuin ennenkin.
Jos kuolema on tullakseen, se tulee.
Tietysti läheisen ( sisko, veli) kanssa olisi
hyvä jutella ja purkaa paineita.
empaattisia ajatuksia.
Sairaus ja kuoleman lähellä käyminen ovat stressaavia kokemuksia, kuka voisi väittää vastaan?
Olen kokenut läheisen ihmisen kokemukset tältä pohjalta ja tiedän, ettei onni ole elää vaan tulla toimeen sekalaisten tunteiden kanssa.
Tunnetilaan tietenkin voi vaikuttaa henkilön elämänvire ennen tapahtumaa, mutta kannattaisin sellaista järjestelmää, missä potilaat saatettaisiin sairaalasta keveimmillä askelilla ulos. Surun,ilon sekavassa mielessä ei sinisessä jätepussissa tuodut vaatteet tuskin ketään kannusta astumaan tervein mielin pääovesta ulos.
Tehokkuus ja kiire vie järjestelmiltä ihmisarvon ja se on surullista tämän päivän, meidän kotimaassakin tapahtuvaa. Murhe sekin.