Joku otti tuolla alempana esille tämän ikiaikaisen teeman, ja mielestäni se on sen väärtti että pitää saada oma otsake sille!
Siis, onko rakkautta olemassa maagikon näkökulmasta?
***
Vaikka en tiedä että olenko maagikko vai en, niin...
Oma fiilikseni on: miksei. Nuorena minullakin oli ajatus, että ei mitään rakkautta ole, se on pelkkää kaunistelua siitä että kaksi yksilöä iskee genitaalinsa sisäkkäin (tai miten nyt milloinkin). Tai sitten se on sitä, että nainen tai mies itsekkäästi menee ja lisääntyy, ja kuvittelee voivansa aivopestä jälkeläisensä ajattelemaan samoin asioista - että kysymys onkin VALLASTA toisen ihmisen yli!
Hyi. En minä voi pitää rakkautena kuin sellaista ehdotonta tunnetta, jossa ei kertakaikkiaan sotkeuduta mihinkään eikä kehenkään pätkän vertaa. Ei pyritä muuttamaan ja muokkamaan, ei vaadita, toivota, edellytetä... Tällaisen tunteen minä koen ollessani luonnon parissa. Pitkälti kysymys lienee esteettisestä nautinnosta, kun visuaalisena ihmisenä ahmin silmilläni luontoa, ja sitten tietysti myös haistan sen... Ja onhan siellä ne kuuloon liittyvät juttunsakin. Kun oikein uppoudun luontokokemukseen, koen että oma esiin tullut rakkauteni tulee minulle takaisin luonnosta, ikäänkuin kysymys olisi kaiusta. En voi siis sanoa varmasti onko palaava rakkaus jonkin "olennon" aikaansaannoksia (ehkäpä joku kokee niin, ja hänen luontonsa on sitten henkiolentojen kansoittama?) - se eräänlainen persoonanomainen henkilökohtaisuus mitä tunnen, voi hyvin olla minusta itsestäni lähtöisin.
Rakkaudentapaista tunnetta koen myös uppoutuessani idealistisiin sanoihin kuin vapaus, oikeudenmukaisuus jne. Minulle rakkaus on sitä todellisempaa, mitä abstraktimmista asioista on kysymys(?) Jos vain on jotain, mitä en voi pidellä käsissäni, en voi ottaa ja kuluttaa... Jotain joka vain tulee ja menee oman tahtonsa mukaan ja joka on niin täydellisen olemassaoleva täysin ilman minuakin, se on jotain mitä voin vain rakastaa. Lainausmerkeillä ("rakastaa") tai ilman (rakastaa).
Luulenpa että missä ihminen lähtee takertumaan asioihin, sieltä rakkaus häviää.
Ajoittain hyvinkin syvästi depressiivisenä ihmisenä rakkaus ei ole todellakaan mikään yleinen ilmiö tai itsestäänselvyys elämässäni. Aina ilmaantuessaan se on kuin aurinko, jonka edestä paksut pilvet väistyvät. Joskus tuntuu että oma rupinen minä hajoaa, kun ei kestä sitä että sinulla on meneillään synkistelykausi, ja sitten yhtäkkiä näet jotain pienen pientä ja mieletön kauneus täyttää pään, ja se purskauttaa taas esille rakkauden... No, on minulle jo sanottu että tämä on pelkkää maanisuutta tämä että välillä TUNTUU VAAN NIIN SAATANAN HYVÄLLE! =D
Oli mitä oli. Minulle se on rakkautta.
Siis, onko rakkautta olemassa maagikon näkökulmasta?
***
Vaikka en tiedä että olenko maagikko vai en, niin...
Oma fiilikseni on: miksei. Nuorena minullakin oli ajatus, että ei mitään rakkautta ole, se on pelkkää kaunistelua siitä että kaksi yksilöä iskee genitaalinsa sisäkkäin (tai miten nyt milloinkin). Tai sitten se on sitä, että nainen tai mies itsekkäästi menee ja lisääntyy, ja kuvittelee voivansa aivopestä jälkeläisensä ajattelemaan samoin asioista - että kysymys onkin VALLASTA toisen ihmisen yli!
Hyi. En minä voi pitää rakkautena kuin sellaista ehdotonta tunnetta, jossa ei kertakaikkiaan sotkeuduta mihinkään eikä kehenkään pätkän vertaa. Ei pyritä muuttamaan ja muokkamaan, ei vaadita, toivota, edellytetä... Tällaisen tunteen minä koen ollessani luonnon parissa. Pitkälti kysymys lienee esteettisestä nautinnosta, kun visuaalisena ihmisenä ahmin silmilläni luontoa, ja sitten tietysti myös haistan sen... Ja onhan siellä ne kuuloon liittyvät juttunsakin. Kun oikein uppoudun luontokokemukseen, koen että oma esiin tullut rakkauteni tulee minulle takaisin luonnosta, ikäänkuin kysymys olisi kaiusta. En voi siis sanoa varmasti onko palaava rakkaus jonkin "olennon" aikaansaannoksia (ehkäpä joku kokee niin, ja hänen luontonsa on sitten henkiolentojen kansoittama?) - se eräänlainen persoonanomainen henkilökohtaisuus mitä tunnen, voi hyvin olla minusta itsestäni lähtöisin.
Rakkaudentapaista tunnetta koen myös uppoutuessani idealistisiin sanoihin kuin vapaus, oikeudenmukaisuus jne. Minulle rakkaus on sitä todellisempaa, mitä abstraktimmista asioista on kysymys(?) Jos vain on jotain, mitä en voi pidellä käsissäni, en voi ottaa ja kuluttaa... Jotain joka vain tulee ja menee oman tahtonsa mukaan ja joka on niin täydellisen olemassaoleva täysin ilman minuakin, se on jotain mitä voin vain rakastaa. Lainausmerkeillä ("rakastaa") tai ilman (rakastaa).
Luulenpa että missä ihminen lähtee takertumaan asioihin, sieltä rakkaus häviää.
Ajoittain hyvinkin syvästi depressiivisenä ihmisenä rakkaus ei ole todellakaan mikään yleinen ilmiö tai itsestäänselvyys elämässäni. Aina ilmaantuessaan se on kuin aurinko, jonka edestä paksut pilvet väistyvät. Joskus tuntuu että oma rupinen minä hajoaa, kun ei kestä sitä että sinulla on meneillään synkistelykausi, ja sitten yhtäkkiä näet jotain pienen pientä ja mieletön kauneus täyttää pään, ja se purskauttaa taas esille rakkauden... No, on minulle jo sanottu että tämä on pelkkää maanisuutta tämä että välillä TUNTUU VAAN NIIN SAATANAN HYVÄLLE! =D
Oli mitä oli. Minulle se on rakkautta.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Rakkaus on minulle erittäin tärkeä asia joka on olemassa ja jota olen kokenut.
Mielestäni rakkaus on oikeastaan puolet kaikesta siitä mitä on. Tai ehkä neljäsosa...
Se onkin sitten vaikeaa sanoa mitä se rakkaus on. Ei sitä ainakaan näin extempore ole helppo selittää. Olemukseni ja käyttäytymiseni sosiaalisissa tilanteissa kertonee paljon enemmän siitä minkälainen suhde todellisuuteen mielestäni vastaa käsitystäni rakkaudesta.
En viitsi nyt vanhoja fraaseja heitellä...