On syyskuu. Kesän viimeisetkin rippeet haihtuvat varisevien lehtien ja kylmän pohjoistuulen mukana. Armoton kylmyys on tulossa ja minä tunnen sen sisälläni. Olisi helpompaa, jos kylmä olisi vain ulkopuolellani, mutta miksi minun pitää tuntea se sisällänikin? Lasken kahvikuppini työhuoneeni puiselle ikkunalaudalle ja tunnen kuinka kylmän väreet pudistelevat vartaloani. Naputtelen sormillani rullatuolin käsinojaa levottomasti. Odottaminen ei todellakaan ole minun heiniäni. Seinällä raksuttavan kellon äänet tuntuvat vain hidastuvan, mitä pidemmälle aika kuluu.
Nypistelen jakkupukuni hihaa hermostuneesti. Miksen ehtinyt silittää takkia kunnollisemmin?
” Juulia, tässä ovat nämä paperit Korpisten talosta ” ovi heilahtaa ja huoneen poikki kajahtaa elämäniloa täynnä oleva ääni. Sydämeni ehti jo jättää yhden lyönnin välistä, mutta helpottuneena palasi takaisin yksitoikkoiseen rutiiniinsa huomatessaan tulijan olevan apulaiseni Sara. Hieman omaperäinen ihminen, mutta minulle ja toimistolleni kultaakin kalliimpi. ” Katsotko sie nämä nyt vai tuonko ne vasta myöhemmin?”
”Tuo ne myöh…” aloitan, mutta vilkaistessani kelloa huomaan että minulla on vielä 20 minuuttia aikaa. ”Tai itse asiassa, tuo ne nyt vain. Haastatteluunhan on vielä aikaa.”
”Selvä” Sara sanoo ja tulee pöytäni luokse poninhäntä heiluen. Hän vilkaisee ikkunalaudalla olevaa kahvikuppiani ja laittaa kätensä lantiolleen ”Juulia, et kai sinä jännitä sitä haastattelua noin pahasti että jätät kuppisikin ’’väärälle’’ pöydälle?” Hän naurahtaa ja tekee heittomerkit ilmaan käsillään.
”Mitä? Jännitä? Minä? Miksi?” Teeskentelen yllättynyttä, vaikka tiedän itsekin olevani surkea näyttelijä. Naurahdan hermostuneesti. ”En minä jännitä.”
” Voi sinua pientä! Sinähän tässä se haastattelija olet! Hänen se pitäisi jännittää, eikä sinun!” Sara sanoo kuin puhuisi pienelle lapselle. Minähän tässä se vanhempi olen, ainakin kymmenen vuotta, joten eikö minun pitäisi kutsua häntä pikkuiseksi eikä toisinpäin? ” Heitä se jännittäminen nyt pois”
”Hullujako sinä puhut, en minä jännitä” huokaisen ja nojaan tuolissani taaksepäin, hieman vain hermostuttaa, mutta sitä heikkouttahan en Saralle näytä, vaikka hän onkin rakas minulle. ” Voisit mennä vaikka tekemään jotain paperi hommia pöytäsi ääreen.”
” Ahaa, yskä on ymmärretty ” Sara teeskentelee loukkaantunutta, vaikka se sujuukin huonosti. Hänestä vain paistaa hyvä olo ja iloinen mieli niin hyvin että en usko hänen ikinä edes itkeneen, paitsi jos jokin hänelle rakas puu on kaadettu tai jotain vastaavaa. Kunpa minullakin olisi taito ajatella niin optimistisesti.
Saran poistuessa huoneesta vatsani päättää ilmoittaa olemassaolostaan murisemalla ahneesti. Vilkaisen kelloa joka lähestyy uhkaavasti kahta, ja huokaisen helpotuksesta muistaessani laatikossa olevan hätävarani. Juuri tällaisten tilanteiden pelossa olen ’’piilottanut’’ sinne myslipatukan. En uskalla edes vilkaista patukan kalorimäärää, ja heitän patukan kuoren armotta roskakoriin.
Välipalaa mussutellessani aika kiiruhtaakin nopeampaa eteenpäin ja pian ovelta kuuluukin koputus ja Saran ääni, joka ilmoittaa vieraani tulleen. Paniikissa heitän pienen loppupalan patukastani roskiin ja pyyhin suutani. Nousen nopeasti ylös tuolista ja hermostuneesti yritän oikoa istumisesta rypistynyttä pukuani. Ovesta astuu sisään pitkä tumma mies hymy korvissa. Hän aloittaa tervehtimisen, mutta huomatessaan kuka olen, loput sanoista juuttuvat hänen kurkkuunsa.
” H-hei ja tervetuloa ” huomaan änkyttäväni ja punastun. Onnekseni pistän silmälle, että en ole ainut joka on hämmentynyt ja retiisin värinen. Miehen suu on muotoutunut melkein täydelliseksi ympyräksi.
” Juulia? Vau, oletko se todella sinä? ” Mies saa suunsa vihdoin hallintaansa ja alkaa jo hymyilläkin rentoutuneemmin ” En todellakaan olisi uskonut näkeväni sinua täällä”
” Kyllä minä se olen, Markus” hymyilen väkinäisesti ja viiton hänet istumaan pöytäni edessä olevalle tuolille, samalla kun itse hivuttaudun omalle penkilleni ”Siitä onkin aikaa kun viimeksi ollaan nähty”
”No, hemmetti, siitähän on melkein kaheksan vuotta, mutta ei sinussa kyllä vanhenmista huomaa” Markus hymyilee nyt jo taas suu korvissa. Miten olenkaan kaivannut tuota hymyä. ”Mitäs sinulle nykyään kuuluu? Naimissa, perhe, lapsia? Etkös sinä joskus haaveillut myös, mikäs se nyt oli, valkoisesta tiilitalostakin? ”
” Voi luoja, miten sinä voit muistaa tuollaisia asioita, jotka mie olen jo suunnilleen unohtanut? ” Naurahdan ja huomaan Markuksen seuran rentouttaneen minut, kuten ennenkin ”Ei, ei ole lapsia, ei perhettä, ei aviomiesta. Ainoa mitä on on tämä yhtiöni, johon sinä käsittääkseni haluat mukaan.”
”Aa, melkein jo unohdin, minkä takia tulin tänne. En vain yhtään osannut odottaa, että näkisin sinut täällä” sen sanottuaan Markus unohtuu tuijottamaan minua. Hänen tuijotuksensa häiritsee minua ja minä vilkaisen muualle huoneeseen sen toivossa että tuijotus lakkaisi, mutta katsoessani uudestaan Markusta huomaan hänen yhä tuijottavan minua suurilla vihreillä silmillään. Rikon painostavan hiljaisuuden kysymällä Markuksen ansio luetteloa nähtäväksi.
Nypistelen jakkupukuni hihaa hermostuneesti. Miksen ehtinyt silittää takkia kunnollisemmin?
” Juulia, tässä ovat nämä paperit Korpisten talosta ” ovi heilahtaa ja huoneen poikki kajahtaa elämäniloa täynnä oleva ääni. Sydämeni ehti jo jättää yhden lyönnin välistä, mutta helpottuneena palasi takaisin yksitoikkoiseen rutiiniinsa huomatessaan tulijan olevan apulaiseni Sara. Hieman omaperäinen ihminen, mutta minulle ja toimistolleni kultaakin kalliimpi. ” Katsotko sie nämä nyt vai tuonko ne vasta myöhemmin?”
”Tuo ne myöh…” aloitan, mutta vilkaistessani kelloa huomaan että minulla on vielä 20 minuuttia aikaa. ”Tai itse asiassa, tuo ne nyt vain. Haastatteluunhan on vielä aikaa.”
”Selvä” Sara sanoo ja tulee pöytäni luokse poninhäntä heiluen. Hän vilkaisee ikkunalaudalla olevaa kahvikuppiani ja laittaa kätensä lantiolleen ”Juulia, et kai sinä jännitä sitä haastattelua noin pahasti että jätät kuppisikin ’’väärälle’’ pöydälle?” Hän naurahtaa ja tekee heittomerkit ilmaan käsillään.
”Mitä? Jännitä? Minä? Miksi?” Teeskentelen yllättynyttä, vaikka tiedän itsekin olevani surkea näyttelijä. Naurahdan hermostuneesti. ”En minä jännitä.”
” Voi sinua pientä! Sinähän tässä se haastattelija olet! Hänen se pitäisi jännittää, eikä sinun!” Sara sanoo kuin puhuisi pienelle lapselle. Minähän tässä se vanhempi olen, ainakin kymmenen vuotta, joten eikö minun pitäisi kutsua häntä pikkuiseksi eikä toisinpäin? ” Heitä se jännittäminen nyt pois”
”Hullujako sinä puhut, en minä jännitä” huokaisen ja nojaan tuolissani taaksepäin, hieman vain hermostuttaa, mutta sitä heikkouttahan en Saralle näytä, vaikka hän onkin rakas minulle. ” Voisit mennä vaikka tekemään jotain paperi hommia pöytäsi ääreen.”
” Ahaa, yskä on ymmärretty ” Sara teeskentelee loukkaantunutta, vaikka se sujuukin huonosti. Hänestä vain paistaa hyvä olo ja iloinen mieli niin hyvin että en usko hänen ikinä edes itkeneen, paitsi jos jokin hänelle rakas puu on kaadettu tai jotain vastaavaa. Kunpa minullakin olisi taito ajatella niin optimistisesti.
Saran poistuessa huoneesta vatsani päättää ilmoittaa olemassaolostaan murisemalla ahneesti. Vilkaisen kelloa joka lähestyy uhkaavasti kahta, ja huokaisen helpotuksesta muistaessani laatikossa olevan hätävarani. Juuri tällaisten tilanteiden pelossa olen ’’piilottanut’’ sinne myslipatukan. En uskalla edes vilkaista patukan kalorimäärää, ja heitän patukan kuoren armotta roskakoriin.
Välipalaa mussutellessani aika kiiruhtaakin nopeampaa eteenpäin ja pian ovelta kuuluukin koputus ja Saran ääni, joka ilmoittaa vieraani tulleen. Paniikissa heitän pienen loppupalan patukastani roskiin ja pyyhin suutani. Nousen nopeasti ylös tuolista ja hermostuneesti yritän oikoa istumisesta rypistynyttä pukuani. Ovesta astuu sisään pitkä tumma mies hymy korvissa. Hän aloittaa tervehtimisen, mutta huomatessaan kuka olen, loput sanoista juuttuvat hänen kurkkuunsa.
” H-hei ja tervetuloa ” huomaan änkyttäväni ja punastun. Onnekseni pistän silmälle, että en ole ainut joka on hämmentynyt ja retiisin värinen. Miehen suu on muotoutunut melkein täydelliseksi ympyräksi.
” Juulia? Vau, oletko se todella sinä? ” Mies saa suunsa vihdoin hallintaansa ja alkaa jo hymyilläkin rentoutuneemmin ” En todellakaan olisi uskonut näkeväni sinua täällä”
” Kyllä minä se olen, Markus” hymyilen väkinäisesti ja viiton hänet istumaan pöytäni edessä olevalle tuolille, samalla kun itse hivuttaudun omalle penkilleni ”Siitä onkin aikaa kun viimeksi ollaan nähty”
”No, hemmetti, siitähän on melkein kaheksan vuotta, mutta ei sinussa kyllä vanhenmista huomaa” Markus hymyilee nyt jo taas suu korvissa. Miten olenkaan kaivannut tuota hymyä. ”Mitäs sinulle nykyään kuuluu? Naimissa, perhe, lapsia? Etkös sinä joskus haaveillut myös, mikäs se nyt oli, valkoisesta tiilitalostakin? ”
” Voi luoja, miten sinä voit muistaa tuollaisia asioita, jotka mie olen jo suunnilleen unohtanut? ” Naurahdan ja huomaan Markuksen seuran rentouttaneen minut, kuten ennenkin ”Ei, ei ole lapsia, ei perhettä, ei aviomiesta. Ainoa mitä on on tämä yhtiöni, johon sinä käsittääkseni haluat mukaan.”
”Aa, melkein jo unohdin, minkä takia tulin tänne. En vain yhtään osannut odottaa, että näkisin sinut täällä” sen sanottuaan Markus unohtuu tuijottamaan minua. Hänen tuijotuksensa häiritsee minua ja minä vilkaisen muualle huoneeseen sen toivossa että tuijotus lakkaisi, mutta katsoessani uudestaan Markusta huomaan hänen yhä tuijottavan minua suurilla vihreillä silmillään. Rikon painostavan hiljaisuuden kysymällä Markuksen ansio luetteloa nähtäväksi.
Vastaukset 6
Vanhimmat
että jatkanko? :D
tarvitaan, tai jotkut tarvii, mutta ehkä toi tarina kaipaisi jotain lisää.
vielä kesken :D
tässä tekstissä ilmenee sitä mistä aiemmin joku kyseli eli liikaa selittämistä. joutavan sälän kautta pyritään luomaan tunnelmaa ja viemään tarinaa eteenpäin. lukijaa eivät kiinnosta sormennaputtelut, oven heilahdukset, äänten kajahtelut ja ihmisten istuutumiset.
mutta älä suotta murehdi, luulen että aika moni on aloittanut kirjoittamisensa tuohon tapaan. täytyisi tunnistaa jutustaan TARINA ja keskittyä siihen. mikä on TARINAN kannalta olennaista? mitä tästä tekstistä jää jäljelle jos riisut kaiken epäolennaisen? nainen joka ensin jännittää tapaamista ja sitten tapaa. voitko luoda jännityksen juuttumatta siihen millaista materiaalia on ikkunalauta tai onko jakku ryppyinen vai ei? voitko tapaamisen hetkellä antaa henkilöiden puhua jotakin kiinnostavaa? dialogisi saattaa olla realistinen, mutta kyse ei ole poliisin tutkintapöytäkirjasta vaan kirjallisuudesta; ei sovi olla tylsä.
lue hyvää kirjallisuutta, oikeita maailmankirjallisuuden helmiä. jos et välitä kokonaan lukea niin ota käteesi ja tutki jotakin satunnaista kappaletta; katso miten kirjailija vie asiaa eteenpäin, mitä sanoo ja miten.
moitteiden jälkeen pari lohdutuksen sanaa. kirjoitat kaikesta huolimatta mukavan vuolaasti. tekstin tuottaminen on tärkeää jos meinaa kirjoittaa. suosittelen sinulle ryhtymistä jonkun paikallislehden avustajaksi. jos on viksu ja ehtiväinen toimitusväki niin saatat oppia lehtityössä napakkuutta ja tarinaan keskittymistä kun neuvovat miten juttuja kirjoitetaan. suosittelen myös nyyhkysarjoihin kirjoittamista, nyyrikkiä on täällä kutsuttu kirjoittajan oppisopimuskoulutukseksi ja sinne olen itsekin kirjoitellut. (tällä hetkellä olen aikakauslehden toimittaja mutta kirjaa en ole julkaissut joten varauksella voit halutessasi suhtautua neuvoihini.)
pari sanaa vielä TARINASTA. kuulostat nuorelta henkilöltä ja mietin onko tarinasi aihe liian vaikea, onko sinulla kokemusta esimiehen työstä ja monen vuoden takaisen rakastetun kohtaamisesta? varmin tapa tuottaa hyvää tekstiä on kirjoittaa siitä mistä tietää. juu, on näitä waltareita jotka kirjoittavat muinaisesta egyptistä, mutta meille tavallisille tallaajille voi olla hyväksi olla vaatimatta mielikuvitukseltamme liikaa. kokeneemmallekin ihmiselle voi valitsemasi aihe olla vaativa, siinä liikuskellaan tunteiden ja psykologian piirissä ja ulkoiset tapahtumat voivat olla vähäisiä: silloin on vaara sortua kuvailemaan kaikenlaisia toisaikaisia jorinoita.
eli keksaise tarina jossa tapahtuu ulkoisesti enemmän niin syntyy ehkä luontevammin sellaista kerrottavaa, joka liittyy tarinaan ja vie sitä eteenpäin!
toivottavasti et pahoittanut mieltäsi tästä kritiikistä. uskon että sinusta voi tulla hyvä kirjoittaja kun vain kovasti kirjoittelet. palautteisiin ei kannata fakkiutua, eli arvioi pääasiassa itse omia tekstejäsi. saat niihin etäisyyttää kun laitat muutamiksi viikoiksi syrjään.
pieni, hölmöltä kuulostava vinkki, joka saattaa paljastaa tekstistäsi jotain: asettele se wordin sivulle samannäköiseksi kuin oikea kirjan sivu olisi. eli 11 fontti, ykkösen riviväli, ensimmäisen rivin sisennys 0,5, kaksi palstaa ja paperin suunta vaaka. tulosta ja lue kuin kirjaa. itse huomaan oman tekstini kökköydet paljon helpommin valmiin "kirjan" sivuilta kuin harvaan ladotusta käsikirjoituksesta.
tsemppiä!
1. Tavoite
- Miksi kirjoitat tekstin
- Kenelle haluat kirjoittaa
- Mitä haluat tarinalla kertoa
Onko tavoite selkeä?
2. Periaate
- Yksinkertainen ja selkeä päämäärä synnyttää mutkikkaan ja älykkään juonen.
3. Päämäärä
- Näe ennalta lopputulos. Kuvittele lukevasi valmista novellia.
4. Selkeät tavoitteet
- Sivumäärä
- Päivä jolloin teksti on valmis.
5. Anna ideoille siivet
- Kerää ideat talteen
- Pidä aina kynä ja paperi saatavilla
- Perusta ideakansioita
6. Mind map = ajatuskartta.
7. Ensimmäisellä kirjoituskerralla
- Älä tuomitse
- Älä kritisoi
- Panosta määrään, älä laatuun
Paljonko suunnittelua on tarpeeksi
- Niin paljon että ajatus keriytyy kasaan.
Näytä älä kerro. On syyskuu. Kesän viimeisetkin rippeet haihtuvat varisevien lehtien ja kylmän pohjoistuulen mukana. = Puuskittainen tuuli repii värikkäät lehdet mukaansa.
Kohta:
Armoton kylmyys on tulossa ja minä tunnen sen sisälläni. Olisi helpompaa, jos kylmä olisi vain ulkopuolellani, mutta miksi minun pitää tuntea se sisällänikin?
On selittelyä. Ihminen, sinäkään et ajattele noin ;)
Istu ikkunan luona rullatuolissa ja tunne kylmyys sisälläsi? Missä se tuntuu?
Ehkä tältä? Sormeni ovat kohmeessa, tuleva talvi kohmettaa veren kaikkialla suonissani. Onkohan kukaan toinen vaihtolämpöinen?
ja sitten...
Naputtelen sormillani rullatuolin käsinojaa levottomasti.
Jos naputtelet rullatuolin käsinojaa, lukija tietää sinun olevan hermostunut tai levoton, sitä ei tarvitse enää toistamiseen kertoa.
Näin saat tekstistä sujuvamman. Toivotan mukavia hetkiä tarinoiden parissa.
Kivaa olis, että jatkat kirjoittamista. Perusälykkönä tahkoan aina kaikki tekstit läpi. Nyt aamuyön viinissä: tiivistä, tee kappalejaot, mieti kappaleen alut ja loput... Sinä, minä ja sielunkaverit ymmärtää ajatuksen tasolla, mutta onhan lukijoita muitakin...