Sabie hyppäsi laiturilta kylmään veteen, mutta ei päässytkään pintaan. Hänen lihaksensa lamautuivat, ja hän saattoi vain katsella loittonevaa valoa.
Joan katsoi huolissaan veteen. Se oli kylmää; Sabien olisi pitänyt nousta jo pintaan. Hän aikoi jo hypätä laiturilta Katien ja Shannonin kanssa, mutta yhtäkkiä ilmasta syöksähti jotain, mikä iskeytyi voimalla veteen nostattaen pärskeitä usean metrin korkeuteen pimenevään iltaan. Hetken kuluttua Sabie alkoi ilmestyä pintaan tummasta vedestä. Lopulta hän näkyi puoliksi; niin näkyi myös mies, joka kannatteli häntä pinnalla.
Henkeään haukkoen Joan astui askelen likemmäs. - Are you okay? hän kuuli miehen kysyvän Sabielta.
- Don´t worry, A, Sabie sanoi ja hymähti. - What could kill me? I´ll be allright.
Mies hymyili hieman ja auttoi Katrin laiturille. Hän tuli laiturille itsekin, ja sekunnin kuluttua laiturin päähän ilmaantui väreilevä aukko. - See you, mustahiuksinen mies sanoi ja käveli aukkoon. Sitten häntä ei enää näkynyt.
Sabie katsoi hieman haikeana miehen perään. Sitten hän säpsähti ja kääntyi katsomaan Joania ja tämän serkkuja. - I can... Tai siis, mä voin selittää, hän sanoi purren huultaan vaivautuneena. - Tai ei oo sitä miltä näytti... Tai oikeestaan oli.
Katie katsoi Sabieen silmät selällään. - Parempi olla hyvä selitys, hän mutisi järkyttyneenä. - Tota ei niin hevillä selitetäkään. Etenkään sitä aukkoa.
Joan kuitenkin oli jo ehtinyt yhdistellä asioita mielessään. Vaikka ratkaisu oli mahdoton hänen mielestään, se oli ainoa, minkä hän löysi. - Oliks toi? hän kysyi ja nyökkäsi neuvottomana siihen suuntaan, missä aukko oli ollut. - Siis voiks se olla... Arska, hän viimein puuskahti ja katsoi syyttävänä Sabieta.
Tämä ei kuitenkaan hymyillyt. - Oli, Sabie vastasi lyhyesti ja sitoi puoleen selkään asti ulottuvat hiuksensa ponihännälle kumilenkillä, joka oli ollut hänen ranteessaan. - Se oli Artemis.
Viisi- ja kuusitoistavuotiaat naisenalut olivat pitkään hiljaa. Heidät säikäytti pöllön huuto. - Ehkä meidän pitäis mennä sisälle, Shannon ehdotti ja hieroi käsivarsiaan. - Tääl alkaa tulee kylmä.
He kulkivat vaitonaisena jonona saunakämppään ja asettuivat pedeilleen istuskelemaan. - Voisitsä nyt sitten selittää? Katie kysyi edelleen hieman säikähtäneenä suljettuaan oven.
Sabie huokaisi hiljaa. - Tää kaikki alkoi muutama vuos sitten, kun mä rupesin lukee Salvatoren kirjoja. Mä hullaannuin niihin, ja luin kaikki. Jotenkin mä uskoin ymmärtäväni sitä maailmaa. Tuntevani sen.
Hän oli hetken hiljaa. - Mä melkein saatoin sanoa sitä paikkaa kodikseni. Tietämättä että just se se oli. Jotain vuos sitten mä sain melkein sydärin, kun mä tulin huoneeseeni ja siellä olikin joku mua oottamassa. Artemis. Se vei mut Maailmanselälle ja näytti mulle Jarlaxlen kanssa sen, mikä oli totta; mä olen kotoisin sieltä.
- Kuka sä olet, Joan sanoi hiljaa. - Mä kun luulin tuntevani sut.
Sabie katsahti häneen hieman murheellisena. - Niin mäkin luulin, mutta en tuntenutkaan. Tosin nyt mä tunnen, ja tiedän itseni.
Sabie nousi epäröiden seisomaan. - Jos mä voin tehdä tän jutun, ilman ette säikähdätte... Hän katsoi neuvottomana Joaniin.
- Anna mennä, tämä sanoi ja hymyili rohkaisevasti.
Sabie henkäisi syvään, asettui keskelle lattiaa ja kohotti kätensä ylös. Hän supisi hiljaa sanoja, jotka ainoastaan Joan tunsi. Eikä hänkään tiennyt niiden merkitystä; ainoastaan kielen, jolla ne lausuttiin.
Sabie hoki niitä yhä uudestaan, kunnes kolmannen kerran jälkeen hänen ääriviivansa sumenivat, ja hänet ympäröi jonkinlainen sumu. Katie haukkoi henkeään ja perääntyi sängyllään aivan seinään kiinni. Sitten sumu hälveni, ja Sabien ääriviivat selkeytyivät.
Hän oli muutaman sentin pidempi, ja paljon hoikempi. Sabien hiukset olivat muuttuneet valkoisiksi, ja hänen ihonsa tummunut mustaksi. Joan tuijotti häntä silmät suurina. - Drow, hän kuiskasi hiljaa.
**************************************************
Palautetta, pliis.
Joan katsoi huolissaan veteen. Se oli kylmää; Sabien olisi pitänyt nousta jo pintaan. Hän aikoi jo hypätä laiturilta Katien ja Shannonin kanssa, mutta yhtäkkiä ilmasta syöksähti jotain, mikä iskeytyi voimalla veteen nostattaen pärskeitä usean metrin korkeuteen pimenevään iltaan. Hetken kuluttua Sabie alkoi ilmestyä pintaan tummasta vedestä. Lopulta hän näkyi puoliksi; niin näkyi myös mies, joka kannatteli häntä pinnalla.
Henkeään haukkoen Joan astui askelen likemmäs. - Are you okay? hän kuuli miehen kysyvän Sabielta.
- Don´t worry, A, Sabie sanoi ja hymähti. - What could kill me? I´ll be allright.
Mies hymyili hieman ja auttoi Katrin laiturille. Hän tuli laiturille itsekin, ja sekunnin kuluttua laiturin päähän ilmaantui väreilevä aukko. - See you, mustahiuksinen mies sanoi ja käveli aukkoon. Sitten häntä ei enää näkynyt.
Sabie katsoi hieman haikeana miehen perään. Sitten hän säpsähti ja kääntyi katsomaan Joania ja tämän serkkuja. - I can... Tai siis, mä voin selittää, hän sanoi purren huultaan vaivautuneena. - Tai ei oo sitä miltä näytti... Tai oikeestaan oli.
Katie katsoi Sabieen silmät selällään. - Parempi olla hyvä selitys, hän mutisi järkyttyneenä. - Tota ei niin hevillä selitetäkään. Etenkään sitä aukkoa.
Joan kuitenkin oli jo ehtinyt yhdistellä asioita mielessään. Vaikka ratkaisu oli mahdoton hänen mielestään, se oli ainoa, minkä hän löysi. - Oliks toi? hän kysyi ja nyökkäsi neuvottomana siihen suuntaan, missä aukko oli ollut. - Siis voiks se olla... Arska, hän viimein puuskahti ja katsoi syyttävänä Sabieta.
Tämä ei kuitenkaan hymyillyt. - Oli, Sabie vastasi lyhyesti ja sitoi puoleen selkään asti ulottuvat hiuksensa ponihännälle kumilenkillä, joka oli ollut hänen ranteessaan. - Se oli Artemis.
Viisi- ja kuusitoistavuotiaat naisenalut olivat pitkään hiljaa. Heidät säikäytti pöllön huuto. - Ehkä meidän pitäis mennä sisälle, Shannon ehdotti ja hieroi käsivarsiaan. - Tääl alkaa tulee kylmä.
He kulkivat vaitonaisena jonona saunakämppään ja asettuivat pedeilleen istuskelemaan. - Voisitsä nyt sitten selittää? Katie kysyi edelleen hieman säikähtäneenä suljettuaan oven.
Sabie huokaisi hiljaa. - Tää kaikki alkoi muutama vuos sitten, kun mä rupesin lukee Salvatoren kirjoja. Mä hullaannuin niihin, ja luin kaikki. Jotenkin mä uskoin ymmärtäväni sitä maailmaa. Tuntevani sen.
Hän oli hetken hiljaa. - Mä melkein saatoin sanoa sitä paikkaa kodikseni. Tietämättä että just se se oli. Jotain vuos sitten mä sain melkein sydärin, kun mä tulin huoneeseeni ja siellä olikin joku mua oottamassa. Artemis. Se vei mut Maailmanselälle ja näytti mulle Jarlaxlen kanssa sen, mikä oli totta; mä olen kotoisin sieltä.
- Kuka sä olet, Joan sanoi hiljaa. - Mä kun luulin tuntevani sut.
Sabie katsahti häneen hieman murheellisena. - Niin mäkin luulin, mutta en tuntenutkaan. Tosin nyt mä tunnen, ja tiedän itseni.
Sabie nousi epäröiden seisomaan. - Jos mä voin tehdä tän jutun, ilman ette säikähdätte... Hän katsoi neuvottomana Joaniin.
- Anna mennä, tämä sanoi ja hymyili rohkaisevasti.
Sabie henkäisi syvään, asettui keskelle lattiaa ja kohotti kätensä ylös. Hän supisi hiljaa sanoja, jotka ainoastaan Joan tunsi. Eikä hänkään tiennyt niiden merkitystä; ainoastaan kielen, jolla ne lausuttiin.
Sabie hoki niitä yhä uudestaan, kunnes kolmannen kerran jälkeen hänen ääriviivansa sumenivat, ja hänet ympäröi jonkinlainen sumu. Katie haukkoi henkeään ja perääntyi sängyllään aivan seinään kiinni. Sitten sumu hälveni, ja Sabien ääriviivat selkeytyivät.
Hän oli muutaman sentin pidempi, ja paljon hoikempi. Sabien hiukset olivat muuttuneet valkoisiksi, ja hänen ihonsa tummunut mustaksi. Joan tuijotti häntä silmät suurina. - Drow, hän kuiskasi hiljaa.
**************************************************
Palautetta, pliis.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Juonellisesti kirjoitelma oli turha, se tarkoittaa taas sitä, etten itse ainakaan löytänyt viritelmästä minkäänlaista teemaa tai merkitystä. Kaikki oli uskomattoman tavanomaista. En kuitenkaan mene arvostelemaan kykyäsi tuottaa tekstiä, kyky jonkinlaiseen oikeinkirjoitukseen on jo erittäin tärkeä ja kertoo paljon. Minä en myöskään sano, että sinusta tulee kirjailija, sehän on luonnollisestikin erityisen epätodennäköistä, mutta ehkäpä iän myötä saavutat jonkinlaisen ymmärryksen. Tämä ymmärrys taas mahdollisesti auttaa sinua eteenpäin.