joo nyt tuntuu siltä että on pakko purkaa sydäntä täällä missä muilla on samaa kokemusta... onko teille tullu katkeruutta muita kohtaan esim kavereita jotka odottaa vauva tai joku muu tuttu??? oon huomannu että mulle on vaikka en todellakan haluis enkä oo edes muuten sen tyylinen ihminen että se kuuluis mitenkään mun luonteeseen... tää ei oo yhtään kiva juttu.. en tietenkään näytä sitä kenellekkään mutta sisuksissa tuntuu niin pahalle... miten siitä voi päästä eroon??? nyt taitaa olla muutenkin jotenkin henkisesti raskas vaihe tässä kun tuntuu että ei millään vauvaa suoda meille... sitä miettii että mitä niin pahaa on tehny että pitää rankaista näin kovaa.. sit masentaa kun ei saa painoa pois vaikka yrittää kun hoidot ei jatku ennen kun oon tietyn painorajan alla... auttakaa miten te jaksatte...
pakko purkaa
mimbaliini
18979
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Älä välitä. Mulla on aivan samanlaisia ajatuksia. Ulospäin todennäköisesti näyttää siltä, ettei olisi mikään ja sitä yrittää viimeiseen asti esittää urhoollista, vaikka sisällä kiehuisi. Ei sitä tunnemyrskyä todennäköisesti pysty mitenkään sammuttamaan. Parasta on varmaan sallia itselleen kaikki tunteet, koska lapsettomuus on tosi ison surun paikka, eikä sitä voi varmasti kukaan kieltää. Eihän se olisi normaaliakaan, jos ei missään tuntuisi.
Yritä ajatella niin, että nyt olet siinä kohtaa, missä sattuu tosi paljon, mutta se helpottaa vielä. Itse olen huomannut, että aika vuoristorataa nämä tunteet menee. Koittaa vielä sekin päivä jolloin on helpompaa.
Hirveesti mä nyt annan ohjeita, vaikka tosiasiassa olen tällä hetkellä samassa jamassa kuin säkin eli on taas kesän jälkeen paskat fiilikset. Ei auta kuin toivoa, että se vauva vielä suodaan ja kaikki nämä fiilikset jää joskus unholaan.
..tuo mikä sinulla on nyt. Kyyneleet tuli silmiin kun näki vauvoja.Ja kun kaveri kertoili juurta jaksain raskautensa eri vaiheista ja vauvan liikkeistä tuntui se sietämättömältä . Aina ei jaksanut olla tekemisissä hänen kanssaan ja kuulla niitä juttuja.
Nyt kun 7v. yrityksien,hoitojen, keskenmenojen yms. on raskaana aika pitkällä , on tuo tunne väistynyt pois.Kutenkin pelko varjostaa raskautta, mitä jos vielä jokin menee pieleen? Tästä syystä ei vielä osaa nauttia tilanteesta
Kaikenlaisia tunteita tulee ja menee.Mielestäni on tärkeää sallia itselleen kaikki tunteet ja päästä keskustelemaan ihmisten kanssa, joilta saa riittävästi tukea.Kateus ja katkeruus ovat inhottavia tunteita ja minusta on oleellista ettei kuitenkaan vahingoita niiden takia toisia ihmisiä esim. mustamaalaamalla tms. vaan pyrkii todella käsittelemään vaikeat tunteensa.Painonvartijat ainakin auttaa laihdutus projektissa.
SUURIN OSA todella onnistuu lopulta saamaan lapsen.Sisukkuutta kuitenkin tarvitaan.Onnea hoitoihin!
Et usko, miten kovasti olin katkera, kun miehen veli vaimoineen sai heinäkuussa neljännen lapsensa. Meidän "lapsettomuutta" on kestänyt vasta 10 kk, mutta siinä on mielestäni jokainen kuukausi liikaa.
Ja otti myös suunnattomasti päähän, kun yliopistolla yksi ylimielinen tyttö sai lapsen toukokuussa.
Olen katkera ja suren joka päivä lasta, jota meille ei ole annettu.
mutta muistutan silti sinua, että alle vuosi "lapsettomana" on vielä aivan normaalia. Tänä päivänä lapsen saaminen kelle tahansa terveellekkin kestää kauemmin kuin ennen vanhaan. En halua tällä latistaa sinua, vaan pikemminkin uskon, että ei kannata katkeroitua koska on vielä täysin mahdollista että saatte lapsen ilman hoitoja. Vai onko kenties teillä jo tiedossa syy mahdolliseen pitempäänkin lapsettomuuteen?
Älä myöskään jää suremaan vielä tässä vaiheessa! Se voi olla aivan turhaa.
Nim. 8,5 vuotta lapsettomana (yksi tulokseton ivf hoito takana)
Hei!
Haluaisin kysyä sinulta, että miten ihmeessä olet pärjännyt noin pitkän yrittämisen ja (ilmeisesti) tahattoman lapsettomuuden kanssa? Minulla on takana yritystä liki kaksi kertaa tuo aika ja nyt iän alkaessa tulla "täyteen" alkaa "oikeasti" tulla paineita. Varsinkin kun nykyinen mies on sterilisoitu eikä itsessä edelleenkään ole mitään vikaa... Viime aikoina heränneelle Katkeruudelle ei tunnu voivan mitään, vai oletko sinä voinut?
Sipuli
Muistan hyvin omat ensimmäiset pettymyksen kuutauteni 13-14 vuoden takaa. Jokainen kuukausi todellakin oli ja on yhä edelleen liikaa! Ja kuukautisten alkua "odotti"/pelkäsi kirjaimellisesti sanottuna kello kädessä. Voi niitä kahta kertaa, kun kuukautiset olivat myöhässä noin kaksi viikkoa. Se odotus, jännitys ja lopulta "räjähtävät" kuukautiset...
Yhtä ainutta "pystyvatsaa" ei halunnut nähdä silmissään, onnentarinaa kuulla saati lehtiä selailla. Joka ainoa vauvoihin liittyvä sosiaalinen tilanne oli tosi vaikea. Vain oma mies tiesi, mitä tilanteesta kulman taakse selviäminen saa aikaan: vaimon täydellisen sekoamisen, (onneksi ohimenevästi)!
Sinulla projekti on vielä alussa, minulla biologinen aika alkaa olla lopussa. Yksi neuvo, minkä voisin antaa, on ajoissa kääntyä ammattiavun puoleen niin lapsettomuuden syiden selvittämiseksi kuin keskustelu-/kuunteluavunkin löytymiseksi. Kaksin kumppaneiden ei asian kanssa kannata jäädä, sillä lapsettomuus on kova paikka suhteelle, vahvallekin sellaiselle. Parisuhteessa on monia puolia ja seksuaalisuus vain osa sitä, saati lapsen saanti!
Kateus ja katkeruus ovat tunteita siinä missä ilo ja onnikin, mutta negatiivisten tunteiden tulisi antaa tulla ja mennä. Elämä on huomattavasti helpompaa, kun ei tarvitse hyppiä kadun toiselle puolelle "kiperissä" tilanteissa!
Sipuli
Tiedän, että 10 kuukautta on lyhyt aika, mutta... Silti se tuntuu pitkältä!! Ja eihän tässä tiedä vielä, miten käy. Tavallaan tieto siitä, että vuosikin on vielä ihan normaali aika siihen, että saa lapsen alulle.
Äh, ongelmani on niin vähäpätöinen teihin muihin verrattuna :(
Mutta ehkä halusin vain itsekin kertoa, että näinkin lyhyen ajan takia voi olla katkera niille, jotka saavat lapsen heti kun haluavat.
Kiitos ymmärtämyksestä. Meitä on niin monenlaisia ja itse olen tämmöinen herkkä ja tunteikas ja tunnen aivan KAIKEN niin käsittämättömän vahvasti, niin negatiiviset kuin positiivisetkin tunteet.
ihan on samat fiilikset tääläki. meillä on jo 3 vuotta yritystä takana ja ny ollaan tauolla mun opiskelun takia. tosin eilen taas rupes ottaa aivoon ku oma ukko tulee sanoon et taas sen yks (hulttio)kaveri saa muijansa kans mukulan. ja vielä hyvin tietää kuinka kipee asia se mulle on (sille ittelleen ei pahemmin tunnu olevan). et kyl ottaa taas kuuppaan...
Hei!
Ymmärrän sinua hyvin. Minulla takana kaksi suhdetta ja yli 10 vuotta tahatonta lapsettomuutta. Vain harva tietää tilanteeni ja sen "vakavuuden". Nykyisellä miehellä on lapsia aiemmasta liitostaan eikä ymmärrystä heru häneltä sen enempää kuin aiemmassakaan suhteessa... Tutkitusti olisin kykenevä lapsia saamaan, miesvalinnat vain ovat menneet "tässä suhteessa" pieleen: ensin huono sperma, sitten sterilisoitu yksilö.
Olen äärimmäisen katkera omasta tilanteestani. En hyväksy tätä mitenkään. Miksi mieheni on tehnyt jonkun muun kanssa lapsia, mutta ei suo minulle samaa onnea? Miten voin iloita ystävien/tuttavien lapsista/lapsenlapsista, kun itselläni ei ole niihin mahdollisuutta (paitsi härskisti tekemällä jonkun viattoman kanssa ja yksin elättämällä...)?
Kukaan, joka ei ole kokenut lapsettomuutta itse(!), ei voi lapsettoman tunneskaalaa tuntea. Minä olen kertonut tilanteestani ilman tunnepurkauksia arviolta kahdellesadalle minulta lastenhankinnasta urkkineelle (sosiaalisen luonteeni ja työni puolesta olen tilanteisiin joutunut) - eikä yksikään ole asiallisesti vain jäänyt kuuntelijaksi. Aina on ollut viisas ajatus vastassa: sinä olet vielä nuori (mitä sitten, jos mies ei kerran voi saada enää?), vaihda miestä (onko asiallinen ajatus muuten onnellisessa suhteessa elävälle), onko sinut tutkittu/hoidettu (minut?) jne.
Voi Rakas Ystävä. Vaikka en harras rukoilija olekaan, rukoilen puolestasi, jos sallit. En nimittäin toivo omieni kaltaisia katkeria tunteita kenellekään. Kunpa itse voisi jotenkin oman tilanteensa hyväksyä, saisi ehkä voimia toisten silmien avaamiseen nasevilla vastauksilla. Kysymyksiähän tässä maailmassa (niin sisäisessä kuin ulkoisessa) riittää; vastauksia vain on hyvin vähän... Uskon tietyn avoimuuden auttavan. Ala itkeä keskellä "tilannetta" ja avaa silmättömien silmät. Et voi menettää "enempää" kuin mitä lapseton on menettänyt (ja tuo sekin tiettäväksi). Rakasta itseäsi. Ole vahva. Ansaitset hyvän, sosiaalisen ja avoimen elämän, lapsella tai ilman.
Sipuli
Kerrot että suhteesi on onnellinen ja toisaalta olet katkera kun mies ei hanki kanssasi lasta.Kumpi sinulle on tärkeämpi nykyinen parisuhde vai lapsi?
Kiitos, %%%!
Rakkaus tietenkin. Enhän tässä muuten olisi.
Ja mieheni muuten on suostuvainen hankkimaan lapsen jollakin muulla kuin perinteisellä keinolla - hänethän on sterilisoitu... ja myöhemmin hän ymmärtänyt sen suureksi virheeksi minun kannaltani ajateltuna.
Mutta se, että onko minulla oikeutta tuota lasta/lapsia haluta, kun toinen ei selkeästikään halua, hänellähän on jo omansa hankittuna? Miten yhdistää rakkaus mieheen ja halu lapsee/iin, kun yhtälö ei ole muotoa 1+1=2 vaan 1+0=0...
Ja niin epätoivoinen en ole, ettäkö säälistä (siis hänen sääliessä minua) lapsia tekisin, vaan rakkaudesta. Meillä siis on keskinäistä rakkautta, siitä ei ole epäilystäkään, mutta mieheni ei halua lisää lapsia kuin säälistä minua kohtaan. Lähtökohta ei ole mielestäni näin oikea, sillä mielestäni lapsella tulisi lähtökohtaisesti olla kaksi rakastavaa vanhempaa, jollei asiaan ole jokin muu tekijä vaikuttanut, kuten toisen vanhemman kuolema tms.
Tällaisin miettein,
Sipuli
Joskus niistä ihanteistaan joutuu tinkimään.Jos miehesi kuitenkin olisi kanssasi valmis hankkimaan lapsen, niin kannattaisiko kuitenkin arvostaa itseään ja tavoitella asiaa mikä itselle keskeisen tärkeää?Ulkopuolinen parisuhde terapeutti voisi myös auttaa, ainakin minä yrittäisin ammattilaisen kanssa selvittää tilannetta.
%%%, kiva kun olet aktiivinen keskustelija!
Arvaapa, millaisia neuvoja olen terveydenhuollon ammattilaisilta tilanteessani saanut! Tässä muutamia esimerkkejä:
- Gynekologi: "Olet vielä nuori (nyt 37v.), sinulla on monta hedelmällistä vuotta edessä, ehkä vaihdat vielä miestä." (ei oikein iske, olemme nimittäin "nuori ja yhteisestä lapsettomuudestamme huolimatta onnellinen pari")
- Terapeutti: "Ei lapsi ole tärkeä. Tunnen monta lapsetonta onnellista ihmistä. Opit vielä suhtautumaan tilanteeseesi toisin. Ja onhan sinulla miehen lapset!" (joskus ajattelee, että helpompaa tämän asian tasapuolisuuden kannalta olisi, jos ei olisi...)
- Lääkäri: "Sinulla on jo ikää ja olet varmasti itsenäinen ja ilman omaa lastakin pärjäävä ihminen. Kannattaisiko kuitenkin keskittyä työhön ja itsesi kehittämiseen lapsen hankkimisen sijaan? Tai voisithan kenties hoitaa sisarten ja ystävien lapsia. Huomaisit, miten hienoa on, kun on rauha maassa heidän lähdettyään!"
Kokemukseni ammattiavusta ei ole mitenkään houkuttelevaa näiden selvästikin persoonan värittämien neuvojen näkökulmasta tarkasteltuna.
Tiedätkö sinä, mistä instanssista löytää avoimesti ja asiallisesti mutkikkaaseen lapsettomuuskuvioon suhtautuvia "auttajia"? Kaipaisin todellakin jonkun, joka osaisi miettiä asiaa paitsi fyysiseltä ja psyykkiseltä, myös eettiseltä kannalta, sekä osaisi auttaa luovan ratkaisun löytymisessä.
Sipuli
Käykääpä täällä. simpukka-yhdistys.fi
Minulla ei ole tiedossa lapsettomuuden hoitoon erikoistunutta terapeuttia.Mieleeni kuitenkin tulee edelleen että jos tekisit lapsen miehesi kanssa niin olisiko siinä jotain niin poikkeuksellista?Käsittääkseni ylipäätään koko hommaan moni mies ryhtyy vain koska vaimo sitä haluaa.Mikset ala yrittää lasta, koska miehesikin on jo näyttänyt vihreää valoa?Mitä erityisesti pelkäät siinä jos saisitte lapsen miehesi kanssa, tähän tilanteeseen?Jotkut hankkivat lapsia vaikka on perheväkivaltaa, alkoholismia, pettämistä ym.mikäli mm.edellämainitut rankemmat ongelmat puuttuvat ja kumppani olisi muuten ihan kelpo isäksi, niin mikä ettei?Miehelläsi on lapset tehty, mutta sinulla ei.Hän olisi kuitenkin sinun takiasi valmis vielä ryhtymään projektiin, näin ymmärsin.Kyllä sitä yhden lapsen jaksaa hoitaa vaikka päävastuun joutuisi kantamaan yksin.Kukaan terapeutti ei voi tehdä päätöksiä puolestasi, mutta sinun on mahdollista saada tukea, mitä sitten valitsetkin.
En halua esiintyä minään tietäjänä, koska tässä omassakin elämässä on ollut todellakin miettimistä.Minulle henk. koht. lapsen saaminen on kyllä ollut niin voimakas tarve, että sen takia olen ollut valmis menemään vaikka läpi harmaan kiven, sikäli kun siitä jotain hyötyä asialle on.Meille se lopulta pitkien hoitojen jälkeen onnistui.Jokaisella kuitenkin täysin yksilöllinen tilanne ja se mikä sopii yhdelle voi olla ettei toimi toiselle.
Toivon kaikkea hyvää palstan lukijoille ja lasta yrittäville onnistumista!