Varoitus! Sisältää lähes pelkästään kyökkipsykologiaa!
Miten olla maagi, ellei työstä ja tarkkaile persoonaansa jatkuvasti... Ei mielestäni mitenkään, ja siksi kannattaa avata kaikki mahdolliset solmut kokonaisuudestaan. No, se johdannosta.
Ainakin Freudin jälkeen on mietiskelty sitä että jotta mies olisi mies, hänen on erottava äidistään. Tämä tapahtuu tietysti miehuutta korostamalla. Yh-äitien pojat kaiketi menevät tässä äärimmäisyyksiin, harrastaen rötöstelyä ja retkustelua, noita miehuuden äärilajeja. Onhan äidin mystinen valta sitä suurempi, mitä enemmän on yksinomaan hänen "armoillaan".
Äiti/poika-suhteesta tulkoot tähän kertomaan ne jotka siitä jotain tietävät käytännön tasolla, itse keskityn äiti/tytär-suhteeseen. Mietiskeltyäni kovasti tätä vaalimaani myyttiä omasta miesmäisyydestäni olen fundeerannut että ehkä sen syy on äitisuhteessani. Koska isä jäi melkolailla taustalle ja perheen ulkopuolisia kontakteja ei juurikaan ollut, olin hiostavan symbioottisessa suhteessa äitiini. Nyt on tietysti niin, että naisen pitää yhtälailla erota äidistään kuin miehenkin. Naisella käsittääkseni se voi tapahtua vain PERSOONAN erilaistumisella (siitä murrosiän kriisit, jotka omalta osaltani jäivät näennäisesti väliin, koska olin ns. "kiltti" tyttö). Sukupuoltaanhan ei yleensä voi muuttaa.
Miten nyt sitten olla nainen aivan kuten äitikin on nainen, mutta kuitenkin erillinen, oma persoonallisuutensa? Jos homma kusee, persoonakehitys jää kesken, ja äitisuhde ikäänkuin "päälle". Omalla kohdallani tämä on johtanut siihen että koen olevani altavastaajana kaikissa ihmissuhteissani, tai ainakin niissä jotka koskevat naisia. Tein niin tai näin, olen aina se huonompi, rumempi yms. eli VÄHEMMÄN NAINEN kuin se toinen.
Tällainen jatkuva alemmuuden tunteminen johtaa kiukkuisuuteen, kaunaisuuteen ja ihmispelkoon. Mikäli naiset tuntuvat niin musertavilta ettei heidän kanssaan edes uskalla lähteä ottamaan kisaa, kilpailutilanne siirtyy välille minä/miehet. Kuitenkaan omassa tapauksessani en ole tippaakaan vähempää nainen kuin äitini on, paitsi tietysti sen verran että en ole äiti. Äidillisyys minussa ilmenee näemmä luontorakkautena (aina jokaisen kaadettavan puun puolesta vittuuntumiseen asti) ja tarpeena auttaa niitä jotka ilmaisevat apua tarvitsevansa.
***
Tässä minä taas tyrkytän itseäni kenties? Viaton(?) toivomukseni on, että kun jatkuvasti avoimesti näytän kaikille että joku VOI tutkia itseään - kenties jopa oikeitakin havaintoja tehden - niin mikset siis sinäkin siellä lähtisi tekemään löytöretkeä itseesi?! Kyllä sitä aikaa jää vielä kaikenlaisille riiteille ja rituaaleille ja maagiselle työskentelylle senkin jälkeen, että välillä pysähdyt ja tarkastelet itseäsi edes jonkinsorttisella psykologisella silmällä. Ja kun esittelet löytösi muille, saat tietää oletko täysin joron jäljillä... vai mitä?
SUURIN MYSTEERI OLET SINÄ ITSE.
Miten olla maagi, ellei työstä ja tarkkaile persoonaansa jatkuvasti... Ei mielestäni mitenkään, ja siksi kannattaa avata kaikki mahdolliset solmut kokonaisuudestaan. No, se johdannosta.
Ainakin Freudin jälkeen on mietiskelty sitä että jotta mies olisi mies, hänen on erottava äidistään. Tämä tapahtuu tietysti miehuutta korostamalla. Yh-äitien pojat kaiketi menevät tässä äärimmäisyyksiin, harrastaen rötöstelyä ja retkustelua, noita miehuuden äärilajeja. Onhan äidin mystinen valta sitä suurempi, mitä enemmän on yksinomaan hänen "armoillaan".
Äiti/poika-suhteesta tulkoot tähän kertomaan ne jotka siitä jotain tietävät käytännön tasolla, itse keskityn äiti/tytär-suhteeseen. Mietiskeltyäni kovasti tätä vaalimaani myyttiä omasta miesmäisyydestäni olen fundeerannut että ehkä sen syy on äitisuhteessani. Koska isä jäi melkolailla taustalle ja perheen ulkopuolisia kontakteja ei juurikaan ollut, olin hiostavan symbioottisessa suhteessa äitiini. Nyt on tietysti niin, että naisen pitää yhtälailla erota äidistään kuin miehenkin. Naisella käsittääkseni se voi tapahtua vain PERSOONAN erilaistumisella (siitä murrosiän kriisit, jotka omalta osaltani jäivät näennäisesti väliin, koska olin ns. "kiltti" tyttö). Sukupuoltaanhan ei yleensä voi muuttaa.
Miten nyt sitten olla nainen aivan kuten äitikin on nainen, mutta kuitenkin erillinen, oma persoonallisuutensa? Jos homma kusee, persoonakehitys jää kesken, ja äitisuhde ikäänkuin "päälle". Omalla kohdallani tämä on johtanut siihen että koen olevani altavastaajana kaikissa ihmissuhteissani, tai ainakin niissä jotka koskevat naisia. Tein niin tai näin, olen aina se huonompi, rumempi yms. eli VÄHEMMÄN NAINEN kuin se toinen.
Tällainen jatkuva alemmuuden tunteminen johtaa kiukkuisuuteen, kaunaisuuteen ja ihmispelkoon. Mikäli naiset tuntuvat niin musertavilta ettei heidän kanssaan edes uskalla lähteä ottamaan kisaa, kilpailutilanne siirtyy välille minä/miehet. Kuitenkaan omassa tapauksessani en ole tippaakaan vähempää nainen kuin äitini on, paitsi tietysti sen verran että en ole äiti. Äidillisyys minussa ilmenee näemmä luontorakkautena (aina jokaisen kaadettavan puun puolesta vittuuntumiseen asti) ja tarpeena auttaa niitä jotka ilmaisevat apua tarvitsevansa.
***
Tässä minä taas tyrkytän itseäni kenties? Viaton(?) toivomukseni on, että kun jatkuvasti avoimesti näytän kaikille että joku VOI tutkia itseään - kenties jopa oikeitakin havaintoja tehden - niin mikset siis sinäkin siellä lähtisi tekemään löytöretkeä itseesi?! Kyllä sitä aikaa jää vielä kaikenlaisille riiteille ja rituaaleille ja maagiselle työskentelylle senkin jälkeen, että välillä pysähdyt ja tarkastelet itseäsi edes jonkinsorttisella psykologisella silmällä. Ja kun esittelet löytösi muille, saat tietää oletko täysin joron jäljillä... vai mitä?
SUURIN MYSTEERI OLET SINÄ ITSE.
Vastaukset 13
Vanhimmat
No moi taas...löytyy meistä yhteneväisyyksiä tässäkin suhteessa...no ei minun elämäni nyt ihan niinkuin sinun ole kulkenut, mutta sinne päin.
Puhut asiaa ja osaat näemmä loistavasti analysoida tilanteen...minäkin olen hyvä analysoimaan, mutta aina ei ole helppo auttaa itseään. Sitä paitsi ihminen AINA liikaa miettii sitä, että "mitä muutkin tästä ja tuosta ajattelevat"...Se on VAARALLISTA!!!!!!
Siis omalle egolle vaarallista. Siihen ei (melkeinpä koskaan) saisi syyllistyä!! Eivät muut ihmiset saa määritellä sitä, mitä todella olet ja kuinka sinun pitäisi olla!!!
Niin: Olet juuri niin kaunis ja naisellinen, kun itse päätät olla! Kokeilepa. Parantunut itsetunto näkyy ulospäinkin ja turhat kilpailutilanteet vähenevät.:)
Mielestäni analysoimis-harrastuksessa suurin vaara piilee siinä, että jää analysoimisen noidankehään...
Jäinkin miettimään oliko tämänkertaisen kirjoitelmani lopetus vähän turhan narsistinen. Tokihan ihmisen kannattaa muutakin tehdä kuin vain kaivella omaa napaansa. Ja "heureka näinhän tämä saattaakin olla" -fiilikset eivät välttämättä vielä muuta ihmistä siksi tahi täksi.
Mielestäni yksi tärkeimpiä maagin (=spirituaalista kehitystä aktiivisesti harjoittavan, "Suuren Työn" tekijän, itsensä kehittäjän...) tehtäviä on kyllä ilman muuta - varsinkin tässä maassa! - lopettaa heti alkuunsa sen pohtiminen että mitähän ne muut mahtavat ajatella. Emmehän me olemme täällä elämässä muiden mieliksi. Näen jokaisen elävän olennon yhtenä "tienä" jota pitkin maailmankaikkeus tai Jokin tarkastelee itseään, kerää informaatiota ja oppii yrityksen ja erehdyksen kautta. Ei olisi mitään mieltä siinä että kaikki olennot olisivat keskenään identtisiä. Ainakaan jatkuvasti. Eihän Jokin saisi tarvitsemiaan mahdollisimman laajoja ja laadukkaita informaationpätkiä, jos toimittajat toimittaisivat aina vain sen saman toimituksen. Ei mitään uutta ja yllättävää. - Parisuhteetkin näivettyvät juuri uutuuden ja yllätyksen puutteessa!
Mitä sitten taas tulee siihen pitääkö egoa pitää yllä... Se on sitten ihan oma juttunsa. Voisi olla mielenkiintoisenkin keskustelun väärtti, mutta ehkä joskus toiste kun on enemmän sakkia liikenteessä.
Kyökkipsykkaa tosiaan :).
Ei tosiaankaan voi olla "maagi", jos tarkkailee vain omaa persoonaansa eikä katso, näe ja kuule muita, miten maailma toimii.
Kai siinä joidenkin arkkityyppien tasolla on paljonkin perää, että kaikki ihmislapset tarvitsevat sitä 'mieheyttä' itsenäistyäkseen äidistään. Käytännön toteutustavat vaihtelevat, mutta useimmilla, jos hyvin käy, myöhäispuberteetti päättyy siihen, kun saa omia lapsia.
Tämä yleistys on kohtuullisen helppo selittää sillä, että kun tulee vanhemmaksi, oman kokemuksen kautta näkee saman aiemman kokemuksen omissa vanhemmissaan, havaitsee elämän yleisiä lainalaisuuksia ja lakkaa sitä kautta syyttämästä äitiään (ja/tai isäänsä) siitä, mitä itsensä kuvittelee olevan.
Oli perhehistoria mikä tahansa, ei se ketään millään tasolla selitä. Ei oma eikä äidin tai isän persoonallisuus ole mekanistista toistoa tyyliin "kostoa ännänteen sukupolveen". Oma tyyli ja olemus löytyy vasta sitten, kun havaitsee ja tiedostaa nuo mekanismit eikä ole enää niiden vanki. Äiskä ja iskä ja sinä itte voitte jäädä mekanismien vangeiksi, toistaa niitä ikuisesti koskaan ymmärtämättä miten juttu toimii, tai sitten ei, oivallus alkaa siitä, että näkee nuo mekansimit, syyttää niitä, jos jotain tarttee syyttää, eikä samaista mekanismeja ja persoonallisuuksia.
On siis täysin turha yrittää olla erilainen persoona kuin äitisi, äidistäsi erillinen. Olet ollut sitä syntymästäsi lähtien, tai jo aiemmin. Tuonkaltainen itsenäistymisponnistelu on vain yksi mekanismi muitten joukossa.
Menet hakoteille jo siinä, että koitat selittää äitiäsi itsesi kautta ja toisinpäin, ikäänkuin äitisi ei olisi sinusta erillinen persoona. Niin kauan kuin syytät (tai kiität?) äitiäsi siitä, millainen olet, et hyväksy itseäsi ja äitiäsi sellaisina kuin olette.
Eli kukas se sinun äitisi on ja miten hän toimii? Miten teidän välisenne suhde toimii? Ei se ihminen ole pelkästään sinun äitisi. Katsopa kerrankin äitiäsi ja muita yrittämättä tunkea omaa persoonaasi joka väliin ja ole oma itsesi, se joka katsoo tuomitsematta ja arvottamatta ja voi havaita miksi ja miten asiat toimii.
Et voi muuttaa persoonaasi ja historiaasi, et voi vapautua mekanismeistä jotka käyttäytymistäsi ohjaavat, joten älä siis yritä. Et ole sen tärkeämpi tai vähemmän tärkeämpi kuin äitisi, itsesi, tai kukaan muukaan. Älä fiksaudu omaan napaasi vaan pistä se kiertoon.
En käyttäisi sanoja "syyttäminen", "tuomitseminen" jne. Miksi? Siksi että vastuuta omasta itsestä ei voi sysätä kenellekään, ei edes vanhemmille. Kirjoitukseni tarkoitus ei ollutkaan mennä samaan lankaan kuin ever since Freud on menty, eli väittää että KAIKKI on vanhempien syytä. Pahoittelen, etten osaa ilmaista itseäni sellaisella 100 % panoksella että ei jäisi kenellekään epäselvää.
Mielestäni yhtä typerää kuin syyttää vanhempia kaikesta on väittää että he eivät merkitse mitään, että kaikki me olemme ah-niin-teflon-pintaisia ja emme ikinä kerää vaikutelmia MISTÄÄN. Se että tällä palstalla kirjoittavat ihmiset ovat niin persoonansa hurmioissa että kuvittelevat vapautuneensa kaikesta ja kaikista on pelkkää silmänlumetta. Yksikään meistä ei ole vielä täysin päässyt egonsa kommervinkeistä. EI YKSIKÄÄN. Mielestäni tämä on täällä tärkeää tiedostaa, ja siksi kannattaa tutkia myös näitä perusjuttuja joille sinä tässä nyrpistelet nenääsi. ;)
Probleemi piileekin siinä, että missä vaiheessa tiedostaminen jää hedelmättömäksi paikoillaan polkemiseksi ja missä se on vain hyödyllinen harrastus kaiken muun ohella... Aika hassu juttu sinänsä että en oikeastaan kauheasti pohdi nykyisin miten vanhempani ovat vaikuttaneet minuun (koska luulin tässä jonkin aikaa että olen niin erinomaisen erikoinen että he eivät vaikuta), ja kun tulee tällainen heureka-purskahdus Polgarankin juttuja luettua, niin tällä perusteella "olen hakoteillä" jne. No, se on sinun mielipiteesi.
Toisaalta olen vuosikausia (12 v) seurannut vierestä kuinka miehet (naisia kun en juuri tunne) haukkuvat joko äitiään tai isäänsä aivan kuin koko elämä olisi tarkoitus ainakin 40-vuotiaaksi elää katkerana siitä että isä niin ja äiti näin. Ehkäpä minut on sitä kautta sitten aivopesty uskomaan että vanhemmat todella vaikuttavat lapsiinsa.
>Tämä yleistys on kohtuullisen helppo selittää sillä, että kun tulee vanhemmaksi, oman kokemuksen kautta näkee saman aiemman kokemuksen omissa vanhemmissaan, havaitsee elämän yleisiä lainalaisuuksia ja lakkaa sitä kautta syyttämästä äitiään (ja/tai isäänsä) siitä, mitä itsensä kuvittelee olevan.
Antaa vanhemmilleen anteeksi näiden puutteet koska huomaa itse olevansa yhtä puutteellinen?
Oletko vanhempi, eli oletko kokenut tuon?
(Huom. kirjoitus sisältää kärjistyksiä, ei välttämättä yksi yhteen sinun viestiisi vastaamista!)
Laaskepa huviksesi montako erilaista puolustusmekanismia vastauksestasi tunnistat :P.
Se erkkikalista, nyt asiaan. Eipä tässä suurta erimielisyyttä löydy, ei tämä nyt niin monimutkaista ole. Totta kai olemme myös menneisyytemme tuotteita, ja vanhempien ja muun sosiaalisen kasvuympäristön merkitystä on vaikea liioitella. Ja mitä huonommin menneisyyttään ymmärtää, sitä heikommat eväät on tunnistaa sieltä kumpuavia mekanistisia käyttäytymismalleja ja tarvittaessa vapautua toistamasta haitallisia sellaisia tulevaisuudessa, suhteessa itseensä ja ympäristöön. Ainoa tärkeä kysymys, jonka koitin esittää ja jonka taas sivuutit kokonaan, on miten menneisyyttään voisi oppia ymmärtämään. Ei ainakaan pelkästään omaan napaan tuijottelemalla, vaan myös katsomalla aidon uteliaasti muita ihmisiä ihtiään eikä vain muita suhteessa sinuun, miten he sinua määrittelevät. Tarkkailemalla miten ihmiset toimivat, mitkä toiveet ja pelot heidän käyttäytymistään ohjaavat. Miten kaikki muutkin ovat yhtä naurettavia kuin sinä ja minä. Topun suositteli jossain Desmond Morrisin kirjaa 'Alaston apina', ja samaa suosittelen itsekin.
>>> Antaa vanhemmilleen anteeksi näiden puutteet koska huomaa itse olevansa yhtä puutteellinen?
Oletko vanhempi, eli oletko kokenut tuon? >>>
Jep, ja jotain sinnepäin. Eli vanhemmuuden kokeminen omalla osallaan auttaa ymmärtämään ja jopa symppaamaan omia vanhempiaan. Näkemään itsensä toisessa taas uudesta näkökulmasta ja niin pois päin. Eiköhän tämä ole aika itsestäänselvää?
Yleis-inhimilliseltä tasolta katsoen on helppo ymmärtää kenen tahansa puuttellisuutta, mutta entä jos olet jonkun yhden tai parin ihmisen "vallan" alla koko pienen ikäsi?
Omalta kohdaltani katson päässeeni vähällä. Kun vertailen tietämieni ja tuntemieni ihmisten kokemuksia omista vanhemmistaan, olen riemusta ratketa miltä kaikelta olen välttynyt.
Se että itse osoittautuisi yhtä paskaksi ihmiseksi vanhempana kuin mitä omat vanhemmat ovat olleet, ei mielestäni välttämättä johda automaattiseen ymmärrykseen omia vanhempia kohtaan. Ja jos se vanhemmuus tekisi niin kauhean autuaaksi ja viisaaksi, niin miksi sitten niitä viisaita ja autuaita vanhempia saa oikein kissojen ja koirien kanssa etsiä? Sitähän voi tulla vaikka katkeraksi: miksi teit minut, kun en kykene olemaan yhtään parempi kuin sinä...?
- Laskepa huviksesi edelleen montako mekanismia tästä löydät. NYT ei ole tarkoituskaan esittää mitään jeesustelijaa... :)
Kumpi on parempi:
a) Olet mies ja tajuat miehuutesi vaikkapa noin 3-vuotiaana. Sen jälkeen elämä on yhtä ja samaa pötköä, kun olet jämähtänyt miehuuteesi lapsena, ja tulet aina pysymään lapsena. Isyys ei muuta sinua, koska sinun tarvitsee vain siittää ollaksesi isä. Et välttämättä edes tiedä olevasi isä.
b) Olet nainen ja tajuat naiseutesi vaikkapa 25-vuotiaana kun sinusta tulee äiti. Sen jälkeen jämähdät siihen ikään. Jos sinusta ei tullut äitiä, et koskaan tule muuttumaan siitä mitä olit lapsena.
(On vähän kiire ettei nyt ehdi tässä enempää heittää herjaa... Repikää tästä.)
Näinä aikoina ilmeisesti läpikäyn jonkinlaista karharttista kautta, kun minulla on tarve ottaa ns. vaikeita asioita esille ja kysellä miksi minkään pitäisi olla "itsestäänselvää". Aiemmin syksyn mittaan hakkasin päätäni uskovaisuuden peruskallioon, ja tajusin vihdoin ettei minun tarvitse agitoitua siitä että joku nyt tosiaankin tykkää olla lääpällään kristinuskoon ja elätellä harhoja siitä kuinka Jeesus-kerholaisuus pelastaa (miltä???) yms.
Seuraava issue näemmä on se, että yritän selvittää miten irtautua siitä ällötunteesta mitä ihmisten lisääntymisjutut aiheuttavat. Lähipiirini antaman informaation perusteella olen päätynyt siihen yltiö-idealistiseen kantaan että kenen tahansa ei saisi päästä tekemään lapsia. En henkilökohtaisesti tiedä yhtäkään tapausta, jossa lapsen tekeminen olisi tehnyt ihmisestä viisaan ja vastuullisen. Paremminkin päinvastoin, varsinkin kun miehistä on kyse. Lapsen syntymä saattaa näemmä saada miehen taantumaan itsekin vauva-asteelle? Naisten puolelta lasten tekeminen sensijaan näyttää olevan pahimmanlaatuista itsekkyyttä. Kun ikää alkaa kertyä ja kuolema tulee mieleen, huutavat geenit että me haluamme säilyä. Niinkö? Vai tuleeko pintaan halu alistaa täydellisesti joku lapsiraiska, halu "kasvattaa" (aivopestä) joku viaton ihmistaimi ajattelemaan kuten tuleva vanhempi itse tekee?
Korostan todellakin sitä että minulla on vain huonoja esimerkkejä lähipiirissäni. Ja koska kaiketi tyhjät tynnyrit kolisevat eniten, helposti tuntuu siltä että hyviä vanhempia, äiti- ja isähahmoja saa täikammalla etsiä. Tulee myös sellaisia hullunkurisia ajatuksia mieleen että mitenkäs esim. Hitlerin vanhemmat, oliko hyvä juttu että hekin tekivät lapsen? (No olihan se, koska Hitlerin avulla saatiin vähän ihmislajia harvennettua!)
Luulen että vanhemmuuteen päädytään voimakkaiden tunneperäisten syiden nojalla, sillä älyllisesti en pysty käsittämään miksi nykyisessä maailmantilanteessa (6 miljardia nutipäätä) kukaan voisi järkisyihin vedoten lisääntyä. Tässä tulee nyt sitten se lopullinen niitti: minulta NE tunteet puuttuvat. Siksi äitiys ja tietysti isyyskin ovat minulle niin kumma juttu, että ihmetellen katselen sitä kuin marsilaista konsanaan.
Hörhöskenessä tavanomaista on kuvitella olevansa itse niin erinomaisen spirituaalisesti kehittynyt, että oma lapsikin on automaattisesti puolijumala. Tapaisipa kerrankin ihmisen, joka ei joko halua tuhota lapsensa elämää TAI kuvittele saaneensa aikaan maailman upeimman yli-ihmisen alun!
Ehkä joku kaunis päivä opin ymmärtämään lapsia hankkineita siinä missä kuvittelen nykyisin ymmärtäväni uskovaisiakin. Ihmiset tarvitsevat ilmeisesti lohtua ja tukea, tunteen siitä etteivät ole yksin... Vaikka se minusta on luovuttamista ja menemistä siitä missä aita on matalimmillaan, niin ehkäpä minä vain olen täydellisen kyvytön ymmärtään tätä juttua! Ehkä minä olen väärässä kun minusta tuntuu että jos ihminen huomaa ettei hänestä ikinä tule yhtään mitään, hän menee ja tekee lapsen jotta edes jotain tulee tehtyä...
Minä en tosiaankaan tajua tätä juttua. Yhtä vähän tajuaa umpikuuro maailman meteliä.
Mielestäni olet turhan agressiivinen asian suhteen. Itse en tunne ketää joka kuvittelisi lapsensa olevan vähintään puolijumala. Minulla on lapsi.
Ei alkanut geenit huutamaan. Enkä kaivannut omaa lelua jota rakastaa. Me vain jätimme sattumalle vähän pelivaraa.
Eli lasta ei meillä hankittu vaan se tuli :)
Eikä siinä mielestäni ole mitään noloa, vaan luonnollista on että asiat vaan tapahtuvat omalla painollaan.
Mielestäni minä ja lapsen isä olemme hyviä vanhempia. Meillä ei ole lapsellemme mitään tavoitteita. Tai toiveita siitä että hän täyttäisi kesken jääneitä haaveitamme. Olemme vastuuntuntoisia ja huolehdimme lapsen perusturvasta niin hyvin kuin mahdollista. Miksi lapsen syntymälle pitäisi olla kauheasti perusteluita. Eikö se ole luonnollinen jatkumo, merkki ihmisen biologisesta puolesta?
Ei meillä suomessa tila lopu. Vaikka maailma on ihmisiä pullollaan. Täällä taitaa ennemmin olla niin päin että ihmiset loppuvat.
Sitten puhuit jostina naiseuden täydellistymästä lapsen syntymä kautta. Ei minulle ainakaan käynyt niin. Olen aivan yhtä nainen kuin ennenkin, en yhtään enempää. Elämässäni vain on jotain sen entisen lisäksi nyt lapsen myötä. Ja tottakai se on muuttanut konkreettista arkieloa, mutta ihmisenä en tunne muuttuneeni.
Se että tuttavapiirisi on millainen on, on poissa meidän muiden vaikutuspiiristä. Ei se tarkoita että muu maailma olisi samankaltaista sakkia. Sen taisit tietää itsekkin.¨
Ja mitä haluun aivopestä lapsraasu tulee, niin ihmistähän ei voi loputtomiin muokata ulkopuolelta. Ja itse en halua aivopestä ketään. Haluan antaa lapselleni sellaiset eväät maailmaan että hän pystyy itse valitsemaan myöhemmin omat näkökantansa. Totta kai pyrin opettamaan joitain arvoja kuten väkivallattomuutta yms. Ja siinä en näe mitään pahaa. Sanoit toivovasi tapaavasi ihmisen joka ei halua tuhota lapsensa elämää. Miksi sinusta tuntuu siltä? En tunne ketään joka tietentahtoen asettaisi lapsensa elon tielle turhia esteitä. Vaan pikemminkin toisin päin.
No niin. Siin kaikki minun osaltani.
>Sitten puhuit jostina naiseuden täydellistymästä lapsen syntymä kautta. Ei minulle ainakaan käynyt niin. Olen aivan yhtä nainen kuin ennenkin, en yhtään enempää. Elämässäni vain on jotain sen entisen lisäksi nyt lapsen myötä. Ja tottakai se on muuttanut konkreettista arkieloa, mutta ihmisenä en tunne muuttuneeni.
Tämä ei kuitenkaan ole minun ideani, että nainen olisi nainen vasta tehtyään lapsen, vaan ihmettelin Topun ja Babyloksen käsitystä. Tuolla Luonnonuskonnot-osastollahan heillä on lisää juttuja tästä ajatuksesta, että nainen täydellistyy vasta lapsen tehtyään.
http://keskustelu.suomi24.fi/show.cgi?category=1000000000000003&conference=1500000000000153&posting=22000000001338512
Itselleni on ihan sama olenko nainen jonkun toisen mielestä, tai olenko nainen vai mies vai ufo. Se mitä - valitettavasti ehkä aggressiivisestikin? - kannatan on se että ei ole olemassa yleispätevää patenttiratkaisua että miten sitä pitää ihmisen elää. Heille joille on "sattumalta" tullut lapsia se tuntuu olevan jotenkin niin tuikitärkeää että kaikki muutkin niitä tekevät. Se on ihan sama juttu kuin että Jeesus-fani tuputtaa kaikille Jeesusta.
Suhtaudun joskus vähän angstisesti siihen että niin monessa asiassa saa tuntea olevansa erilainen ja joukosta poikkeava. Mutta kuten jossain matkan varrella mainitsinkin, etsin juuri näinä aikoina tasapainoa jossa vapautuneesti voin kokea että me kaikki saamme olla kukin mitä olemme. Ettei minun tarvitse pelätä teitä lapsekkaita ajatellen "ne jyrää minut", eikä teidän lapsekkaiden tarvitse häiriintyä siitä että lapsettomiakin on olemassa. Sukupuuttoonhan meikäläiset kuolevat anyway. ;)
Ei minua ainakaan haittaa jos muut ei hanki lapsia. Ei lasten hankkiminen ole elämän tarkoitaus. (tietääkseni?)
Olen sitä mieltä että ihmisten pitäisi löytää oma tiensä ja tasapainonsa vaikka silloin joutuisivatkin luopumaan jostain tutusta ja tyyppillisestä. Vaikka lasten hankinnasta.
En usko että kukaan lapsellinen sua nyt haluaa jyrätä mitenkään...
Tsemppiä angsteista ylipässyyn :)
Niinpä niin...ja kamalinta on se naivius, kun kersa syntyy, että "MINUN Liisani osaa sitä ja tätä..." ja "MINUN Liisani oppi jo x-vuotiaana lukemaan" ja "MINUN Liisani on maaa-iiii-llllman KAUNEIN, PARAS ja ÄLYKÄS..."
Jne, jne...
Ärsyttävää naivismia ja ällöilyä...ja varsinkin kun kaikki pyörii juuri tuon Minun-jutun ympärillä. Eli aivan kuten sanoit, kun ei muuta saada aikaiseksi, niin kersa sitten perseestä ulos ja äkkiä...(näin kuvainnollisesti):)
Ja kuinka moni lisääntyy vain siksi, kun "kaikki muutkin hankkivat perheen..." Niin pitäähän minunkin, muuten olen (taas) avuton luuseri, joka ei saa edes kersaa aikaiseksi.
Motiiveja on monia ja monet ovat todellakin AIVAN PERSEESTÄ - aivan kuten niin ja niin monet ns. "vanhemmat", jotka siis itse käyttäytyvät kuin pahaset kersat, eli lapsille tulee lapsia...
Juu, että "menkää ja lisääntykää..." Paskan marjat! Meitä on jo aivaaaaaaaaan liiiiiiiikaaaaaaaa tällä paska-planeetalla!!!!!!!!!!!!!!!!!
Ja kommentoin vielä omaan viestiini, että ällöttävää on myös se, kun joutuu noiden "MEGA-MOTHEREIDEN" saartamaksi...
...tana, itse on ainoa lapseton ja ympärillä olevat juntit hokevat, että "Vittu - toi yksi on niin TYHMÄ, että se hanki lapsia..."
TYHMÄ??? Pikemminkin järkevä ja vastuuntuntoinen, kun ei TUOTA tälle planeetalle lisää kärsiviä ihmisiä...
Koska maapallo on PASKAINEN planeetta. Ei edes tarvitse ajatella globaalisti...kyllä kurjuutta mahtuu tarpeeksi Suomeenkin.