En ihan oikeasti tiedä kuinka 2,5-vuotiaan kamaliin raivareihin tulisi suhtautua. Auttakaa pliis!
Mielestäni tyttö ei saa liikaa periksi, joten raivarit eivät johdu siitä, että hän kuvittelisi niillä saavansa jotain etuja itselleen. En ole koskaan antanut periksi tilanteissa, joissa sanoin EI ja lapsi alkoi kiukuttelemaan. Silti kiukuttelu on koko ajan vain pahentunut ja se muuttuu hetkessä hysteeriseksi raivoamiseksi ja kirkumiseksi. Miten tässä tilanteessa tulisi oikeaoppisesti toimia? Mulla tahtoo itselläkin pinna palaa, kun turhasta kirkuu eikä millään meinaa lopettaa, ja sitten "paiskaan" hänet toiseen huoneeseen yksin kirkumaan. Raihoittuu vasta n. 10min kuluttua, kun on aivan loppu ja kysyn joko riittää? Hän kuiskaa joo ja tulee kuin pikkuenkeli jatkamaan siitä mihin jäätiin. Eikö ole outoa?
Tässä äskeinen raivari esimerkkinä: Olimme käyneet mukavan reissun leikkipuistossa ja kaupassa ja palasimme kotiin. Olin sulkemassa ovea, kun tyttö pyysi auttamaan vetoketjun avaamisessa. Sanoin, että tulen ihan kohta tarkoituksenani ensin sulkea ovi ja asettaa avain kaappiin. Samassa tyttö alkoi kirkua kurkku suorana, että tuu auttamaan. Toistin, että tulen ihan kohta. Sitten hän jo sätki lattialla ja kirkui naama punaisena. Eipä tehnyt enää mieli auttaa ollenkaan ja sanoin, että lopeta kirkuminen ja nouse ylös, niin äiti auttaa. Ei apua ja sitten nostin tytön makuuhuoneeseen ja sanoin, että kun loppuu kirkuminen ja tulet tänne eteiseen, niin autan sitten. Olin niin vihainen, että purin taas ylähuuleni rikki...
Ovatko kaikki 2,5-vuotiaat tuollaisia? Vai onko tyttöni äärimmäisen kärsimätön?
Mielestäni tyttö ei saa liikaa periksi, joten raivarit eivät johdu siitä, että hän kuvittelisi niillä saavansa jotain etuja itselleen. En ole koskaan antanut periksi tilanteissa, joissa sanoin EI ja lapsi alkoi kiukuttelemaan. Silti kiukuttelu on koko ajan vain pahentunut ja se muuttuu hetkessä hysteeriseksi raivoamiseksi ja kirkumiseksi. Miten tässä tilanteessa tulisi oikeaoppisesti toimia? Mulla tahtoo itselläkin pinna palaa, kun turhasta kirkuu eikä millään meinaa lopettaa, ja sitten "paiskaan" hänet toiseen huoneeseen yksin kirkumaan. Raihoittuu vasta n. 10min kuluttua, kun on aivan loppu ja kysyn joko riittää? Hän kuiskaa joo ja tulee kuin pikkuenkeli jatkamaan siitä mihin jäätiin. Eikö ole outoa?
Tässä äskeinen raivari esimerkkinä: Olimme käyneet mukavan reissun leikkipuistossa ja kaupassa ja palasimme kotiin. Olin sulkemassa ovea, kun tyttö pyysi auttamaan vetoketjun avaamisessa. Sanoin, että tulen ihan kohta tarkoituksenani ensin sulkea ovi ja asettaa avain kaappiin. Samassa tyttö alkoi kirkua kurkku suorana, että tuu auttamaan. Toistin, että tulen ihan kohta. Sitten hän jo sätki lattialla ja kirkui naama punaisena. Eipä tehnyt enää mieli auttaa ollenkaan ja sanoin, että lopeta kirkuminen ja nouse ylös, niin äiti auttaa. Ei apua ja sitten nostin tytön makuuhuoneeseen ja sanoin, että kun loppuu kirkuminen ja tulet tänne eteiseen, niin autan sitten. Olin niin vihainen, että purin taas ylähuuleni rikki...
Ovatko kaikki 2,5-vuotiaat tuollaisia? Vai onko tyttöni äärimmäisen kärsimätön?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Kolmen vuoden kintaalla meidänkin tyttö aloitti nuo "räjähdykset tyhjästä", itkurähjät täysin ilman mitään ymmärrettävää syytä. Kyllä se ihmetytti ensin koska vanhempi ei samanlaisia raivareita ole koskaan saanut. Onlihan se turhauttavaa kantaa kiljuvaa ja potkivaa tyttöä arestiin monta kertaa samasta asiasta mutta ajan myötä tilanne alkoi helpottaa. Tutulta siis kuulostaa...
Vielä jatkan äskeistä kertomusta. Meillä on aina tapana istua olohuoneeseen syömään hedelmävälipalaa aamupäivän ulkoreissun jälkeen. Niinpä nytkin, kun tyttö itkua nieleskellen palasi sieltä makuuhuoneesta, aloimme syömään välipalaa. Hänellä on oma lautasensa, jolle kuorin ja paloittelen hedelmiä, ja yleensä hän jää vielä syömään, kun itse olen valmis ja haen hänen lautasensa myöhemmin ja pyyhin pöydän. Aina sama rutiini.
Nyt olin keittiössä viemässä kuoria roskiin, kun tyttö alkoi kiljumaan, että tuu hakemaan mun lautanen. Uusi raivari oli lähellä. Koska muutenkin olin aikeissa hakea lautasen, niin menin ja hain. Silloin näin hänen voitonriemuisen ilmeensä: äiti teki niinkuin käskin! - ja pahempaa raivaria ei tullut.
Nämä tilanteet mua aina askarruttavat, että jos muutenkin oli aikomukseni tehdä asia, josta lapsi just ennen alkaa kiljumaan, niin mitä sitten pitäisi tehdä? Jos teen niinkuin aioinkin, niin eikö hän sitten kuvittele, että sai tahtonsa läpi kiljumalla?
edessäpäin tuo uhma mutta ehkä voin kommentoida...
Kuulostaa aivan normaalilta. Itse olen ollut aivan kamala tuon ikäisenä. Äitini on kertonut kuinka hänellä oli hermot tiukalla. joskus halusin vaan suoraan ulos(inhosin pukemista), kiukuttelin vaan kun äiti yritti pukea. Siispä laittoi minut alasti parvekkeelle kokeilemaan kuinka kylmä ulkona on. Sen jälkeen annoin kiltisti pukea:D. Joskus ei auta muu kuin pitää päänsä ja purra sitä alahuulta. Mieletäni olet toiminut oikein. Kunhan meille tuo uhma joskus saapuu, meinaan toimia samoin kun sinä. Tyttösi on jo sen ikäinen, että ymmärtää jo juoksuttaa äitiä jos se vaan on mahdollista. Muista myös antaa tytölle valinnan mahdollisuuksia.
Tuohon lautasen hakemiseen antaisin vinkin, että tyttösi voi itse tuoda lautasen keittiöön kunhan on syönyt?? Ei pääse sinua juoksuttamaan. Samoin voi osallistua pöydän pyyhintään??
Kasvaminen itsenäisyyteen vaatii irtiottoa vanhemmista ja sen kokeilua, mitä omalla tahtomisella saa aikaan. Joillakin lapsilla tahtomisen harjoittelu menee ohi huomaamattomammin, joillakin se on hyvin vahvaa tahtomista aamusta iltaan: ”Anna vettä! Ei kun maitoa! Toinen muki! En halua! Ei! Ei!”
Lapsi voi saada valtavia kiukkukohtauksia, jos häntä rajoitetaan tai jos hän ei osaa jotain, mitä haluaisi osata – oman rajallisuuden tajuaminen turhauttaa. Suuria tunteita on vielä vaikea hallita ja kuvailla sanoilla, ja lapsi saattaakin turhautuessaan heittäytyä lattialle, polkea jalkaa, kirkua, huutaa, paiskoa, haukkua vanhempiaan, sätkiä ja kiemurrella. Tätä ei tarvitse pelästyä. Lapsen tunteet ovat myllerryksessä, ja hän tarvitsee rinnalleen turvallisen aikuisen.
Vanhemman haasteellinen, mutta tärkeä tehtävä on vakuuttaa, että lapsi on kiukkupäisenäkin hänelle rakas eikä maailma hajoa kiukkuun. Vanhemman tehtävä on myös pitää rauhallisesti ja määrätietoisesti kiinni järkevistä ja perustelluista rajoista. Näin hän auttaa lastaan rakentamaan totuudenmukaista kuvaa itsestään ja kyvyistään sekä myös siitä, mikä on yleisesti hyväksyttävää ja oikein.
Kiihkein tahtomisen ja itsenäistymisen harjoittelu helpottaa useilla lapsilla 3-vuotispäivän tienoilla tai viimeistään 4–5-vuotiaana, ja lapsi on entistä kypsempi ja valmiimpi uusiin haasteisiin.
Uhmaiästä ihan mielettömän paljon tekstiä ja apua ihan konkreettisia esimerkkejä:
http://vanhemmat.mll.fi/tukea_ja_taitoa_tilanteesta_toiseen/lapsi_kiukkuaa_ja_uhmaa.php
Vinkkejä uhmaikäisen kanssa elämiseen
Alle on koottu vinkkejä siitä, kuinka kohdata, lieventää ja ehkäistä pienen lapsen uhmakohtauksia. Katso, olisiko joistain näistä apua teidän perheessänne!
1. Pieni lapsi tarvitsee aikuisen vastuunottoa ja päätösten tekoa. Aikuinen päättää esim., milloin mennään nukkumaan, syödään ja lähdetään ulos tai neuvolaan. Ota lapsi tarvittaessa syliin ja pue haalari päälle. Lapsella ei ole turvallinen olo, jos hänelle sysätään liikaa valtaa ja vastuuta.
2. Aikuisen asettamissa rajoissa lapsi voi tehdä pienempiä päätöksiä. Mahdollisuus käyttää omaa tahtoa vähentää uhmaamisen tarvetta. Anna lapselle mahdollisuus valita kahdesta vaihtoehdosta, jotka molemmat ovat turvallisia tai sopivia. Anna kiitosta onnistuneesta valinnasta.
3. Vaarallisia asioita kuten kuuman kannun kylkeä tai terävää veistä, voi kokeilla yhdessä vanhemman kanssa, ja jutella, miksi ne ovat vaarallisia.
4. Pienet lapset eivät pysty vastaanottamaan ja ymmärtämään pitkiä perusteluja. Lapsen kehitystaso huomioiden voit kertoa, miksi jokin asia on tietyllä tavalla.
5. Lapsen on vaikea ottaa vastaan pitkiä ja monimutkaisia käskyjä ja kehotuksia. Pilko ne pienempiin osiin. Vältä epämääräisiä käskyjä, kuten ”Käyttäydy kunnolla.” Kerro sen sijaan konkreettisesti mitä toivot lapsen tekevän: ”Syö voileipä pöydän ääressä.”
6. Älä kysy lapselta asioita, joita hän ei voi päättää, vaan kerro kuinka asia on. Kerro: ”Nyt on aika lähteä kotiin puistosta” sen sijaan, että kysyt ”Lähdetäänkö jo kotiin puistosta?” Protestikiukkua voi vähentää, kun asia kerrotaan hyvissä ajoin: ”Laske vielä kolme kertaa mäestä, sitten me lähdemme kotiin.”
7. Lapsen vaikeat tunteet nostavat helposti pintaan myös vastaavat tunteet vanhemmassa; kiukkuun tulee vastattua kiukulla. Tilanteet sujuvat kuitenkin yleensä parhaiten, kun pysyt rauhallisena. Vanhemman varmuus ja rauhallisuus rauhoittavat lastakin.
8. Älä uhkaa uhmassa taistelevaa lasta hylkäämisellä.
9. Ihaile lasta ja anna kiitosta hyvistä hetkistä ja uusista taidoista.
10. Arjen rutiinit, kiireetön yhdessäolo ja hellyys luovat hyviä raameja päivään.
11. Kun raivokohtaus yllättää, muista, että ne ovat osa kehitysvaihetta, eikä kyse ole häiriöstä, lapsen tahallisesta ilkeydestä tai huonosta vanhemmuudestasi.
12. Kaupassa voit antaa lapsesi huutaa ostoskärryssä, ja hoitaa ostoksesi loppuun. Totea lapsellesi, että tätä taitaa kovasti harmittaa. Älä piittaa muiden tuijotuksista, vaan sano itsellesi rauhallisesti: ”Olenpa minä hyvä ja viisaasti lapseni kasvua tukeva vanhempi!”
Joissain tapauksissa joudut ehkä kävelemään rauhallisesti lapsi kainalossa kaupasta ulos, mutta silloinkin voit kiitellä itseäsi. Muiden ihmisten arvostelut ja ihmettelevät katseet voi jättää omaan arvoonsa, kun joutuu taltuttamaan uhmakohtausta julkisella paikalla.
13. Uhmakohtauksessa lapsi on suurten tunteiden vallassa. Älä vähättele tai pilkkaa tunteita. Voit sanoittaa niitä lapsen avuksi: ”Näen, että olet tosi vihainen.” Konkreettinen turva ja rajat eli aikuisen rauhallinen ja tiukka syliote voivat rauhoittaa. Etenkin jos lapsi vahingoittaa itseään, muita tai tavaroita, tarvitaan sanojen lisäksi kiinnipitämistä, jotta lapsi rauhoittuu.
14. Huumori, luovuus, kekseliäisyys, leikki, sadut ja mielikuvitus ovat hyviä avuja kasvattajalle. Huumori ei kuitenkaan saa olla lasta pilkkaavaa: naura lapsen kanssa, älä lapselle.
15. Voit ehdottaa hienotunteisesti yhdessä tekemistä, kun lapsi haluaa tehdä jotain, joka on vielä liian vaativaa. Painavasta mehukannusta voidaan pitää kiinni yhdessä ja kaataa mukiin mehua tai taltuttaa vikuroiva sukkahousun lahje jalan mentäväksi.
16. Järjestä koti sellaiseksi, että siellä voi leikkiä ilman, että koko ajan täytyy kieltää tai varoa jotain.
17. Jos oma pinna kiristyy liikaa, voi olla hyvä laittaa lapsi hetkeksi jäähylle vaikkapa omaan huoneeseen tai vetäytyä itse sivummalle ja rauhoittaa omat tunteet. Itseään tai esineitä vahingoittavaa lasta ei kuitenkaan voi jättää yksikseen.
18. Alkavan kiukun hetkellä lapsen huomion voi suunnata uuteen asiaan. Voit myös alkaa kaikessa rauhassa puuhata jotain mielenkiintoista ja katsoa, lähtisikö lapsi mukaan. Voit myös tehdä jotain yllättävää, vaikka kuperkeikan, ja saada lapsen unohtamaan kiukkuolon.
19. Moite, uhkailu ja rangaistukset eivät ole rakentavia aseita uhman kohtaamiseen.
20. Keskustelkaa tilanteesta raivokohtauksen jälkeen rauhassa. Lapsi voi olla uupunut, surullinen ja kokea syyllisyyttä. Yhteinen mukava tekeminen ja sylittely auttavat ymmärtämään, että kaikki on taas hyvin, ja lapsi on vanhemmalle edelleen rakas.
21. Lapselle voi kertoa, mitä seurausta yhteisten tärkeiden sääntöjen rikkomisesta on. Esim. näin:
a. ”Sormia ei saa työntää maitolasiin. Siitä tulee iso sotku, kun maito roiskuu pöydälle. Äitiä harmittaa, kun äidin aika menee siivoamiseen eikä aikaa jää hauskemmille puuhille. Juo maitoa lasin reunasta. Katsohan näin.”
Jos on hyvä hetki, voi antaa jatkoidean: ”Ruoan jälkeen voidaan maalata sormiväreillä, jos sinusta on kiva lotrata. Olisiko se mukavaa?”
b. Sormien työntäminen maitoon jatkuu…
Lasta katsotaan silmiin ja varmistetaan, että saadaan huomio ja sanotaan jämäkästi mutta ystävällisesti, ei huutamalla: ”Sormia ei saa työntää maitolasiin. Äiti ottaa maidon pois, jos vielä työnnät sormet lasiin.” Jos lapsi lopettaa sotkemisen ja juo lasista, häntä kiitetään. Asiasta ei tehdä suurta numeroa.
c. Sormien työntäminen maitoon jatkuu…
Juomalasi otetaan rauhallisesti sivuun ja lapselle kerrotaan, että hän saa kokeilla hieman myöhemmin onnistuuko juominen.
d. Lapsi saa raivokohtauksen ja alkaa huutaa …
Vanhempi pysyy rauhallisena ja kertoo lapselle: ”Sinua harmittaa, kun et saa nyt maitoa. Saat kokeilla juomista, kunhan olet ensin syönyt kolme lusikallista.”
Jos lapsi ei ole suuren raivon vallassa, hän saattaa sopeutua syömään ruokaansa jonkin matkaa ja saa sitten kokeilla juomista uudestaan. Hienosta juomisesta voi antaa kiitosta.
Suuren raivon iskiessä tavaroiden ja ruoan heittely estetään, lapsi otetaan syliin.
Lapsi saattaa heittäytyä lattialle huutamaan. Vanhempi voi kertoa, että hän jatkaa syömistään, ja lapsi on tervetullut pöytään, kun hänestä tuntuu, että hän haluaa jatkaa syömistä. Vanhempi voi syödä ja antaa lapsen huutaa; vanhempi on kuitenkin saatavilla ja valmis sylittelemään ja sopimaan, kun lapsi haluaa.
Syötyään vanhempi voi ottaa huutavan lapsen lattialta syliinsä, istua mukavaan tuoliin, pidellä lasta sylissä varmoin mutta hellin ottein, vaikka lapsi rimpuilisi, ja jutella rauhoittavasti: ”Sinulle tuli iso harmi. Niitä joskus tulee, se ei ole vaarallista. Istutaan tässä yhdessä rauhassa, kyllä paha mieli vähitellen häviää.” Rauhoittumisen jälkeen voidaan palata pöytään syömään ruoka loppuun. Edelleenkään sormia ei saa työntää maitoon.
Näistä vinkeistä on varmasti apua monelle!
Itse huomaan että eniten parannettavaa olisi siinä, ettei lapsen tunteita saisi vähätellä ja siinä, ettei itse menisi mukaan kiukkuun. Uhmakohtauksen tullessa saatan tiuskaista, että eihän tuossa nyt ollut syytä hermostua...
uhmaa meilläkin ilmassa milloin mistäkin asiasta. Välillä tulee vain katsottua tai sanottua väärin, niin siitä se alkaa, kohtaus. Kokemuksesta tiedän että menee ohi jossain vaiheessa. Isompi tytöistä uhmasi kovasti myös 2-3 vuotisena. Joskus uhmakohtaukset olivat niin rajuja että satutti itseään. Raivosi lattialla ja hakkasi päätään lattiaan tai repi hiuksia niin että tuppoja lähti. Olivat tosi pelottavia ja joskus mietinkin onko normaalia. Kun oli niin raivon vallassa ettei puhe mennyt perille jne. Näihin kohtauksiin auttoi holding eli tyttö otettiin tiukasti syliin ettei päässyt satuttamaan itseään ja pidettiin niin kauan sylissä että kohtaus meni ohi. Joskus istuttiin näin puolikin tuntia. Nyt tyttö on normaalisti käyttäytyvä ekaluokkalainen. Aikansa kutakin, pienenä on pienet murheet, isona isommat. Jospa murrosikä olisi sitten tulevaisuudessa helpompi kun pienenä uhmaa ja kokeilee rajojaan.
Milloin sulla on aikaa näitä väliaikatiedotuksia antaa? Jos se lapsi kilpailee huomiosta sun läppärisi kanssa, ei ole ihme, että kiljuu.
Sori, mutta tällaista on vaikka miten paljon!