me tehtiin aina nuorena kloppina käpylehmiä ja leikittiin niillä.ei ollut oikein muuhun varaa 50-luvun savossa, köyhääkin köyhemmässä suvussa.
laitettiin pikkupikku jalat ja tökättiin häntäkin taakse sojottamaan. pää tehtiin piemennästä kävystä. -ja meillä oli poijaat hauskaa...
oliko teillä oma "käpylehmä" ,ilmainen lelu jos rahaa ei ollut? elämämme kohokohta oli kun kaatopaikalta löytyi 3 pientä pyörää, jostain kärrystä varmaankin.teimme mäkiauton jolla laskimme vuorotellen alas joenrantaan. eipä olleet häävit huvimme, isosta onnemme kiinni.
nyt on mäkiauto vaihtunut rollaattoriin ja ikää 64 vuotta.mutta oi niitä aikoja...
laitettiin pikkupikku jalat ja tökättiin häntäkin taakse sojottamaan. pää tehtiin piemennästä kävystä. -ja meillä oli poijaat hauskaa...
oliko teillä oma "käpylehmä" ,ilmainen lelu jos rahaa ei ollut? elämämme kohokohta oli kun kaatopaikalta löytyi 3 pientä pyörää, jostain kärrystä varmaankin.teimme mäkiauton jolla laskimme vuorotellen alas joenrantaan. eipä olleet häävit huvimme, isosta onnemme kiinni.
nyt on mäkiauto vaihtunut rollaattoriin ja ikää 64 vuotta.mutta oi niitä aikoja...
Vastaukset 5
Vanhimmat
Käpylehmiä oli minunkin nuoruuden aikaan, mutta ne oli enempi likkojen hommia.
Tuohon aikaan, muistanet, ostettiin naulat puisissa 10 kilon laatikoissa, niihin kun sahattiin pöllinpäästä hyrrät rattaiksi, niin johan syntyi kempsuja, joilla sora kulki.
Ojamiehiltä oli jäänyt takorautainen varsipoikkinen raskas lapio, sillä naulalaatikko täytettiin soralla ja kiskottiin vähän matkaa ja kipattiin tieksi. Näin syntyi mäntykankaalle parinsadanmetrin tieverkosto, joka herättää ihan kunnioitusta, se ei ilman hikeä ja työtä ole hetkessä syntynyt.
Myöhempinä vuosina noita jälkiä ajeltiin polkypyörällä ja jopa mopolla, eikä ne sieltä vuosikymmenten aikana ole mihinkään kadonneet, sillä ne on tämänpäivän nuorillekkin nähtävänä.
Joskus sekaanuttiin likkojenkin leikkipaikalle, sinne syntyi savesta leipomalla tulisija helloineen ja piipuinneen. Ihan toimiava laitos, jossa saattoi tulitella ja jopa purkissa vettä kiehuttaa.
Lastenvaunun pyöristä sitten syntyikin jo ihan melkein mitävain vauhtipelejä, niitä vain ei tahtonut maaseutuolosuhteissa olla.
Tuskin monessakaan taloudessa lastenvaunuja ei koskaan ollutkaan.
Ei me itseasiassa köyhiä ja varattomia oltu, mutta kenenkään mieleen ei tullut hankkia leikkivälineitä kaupasta.
Joskus jotain leluja saatiin joululahjana, kuten jonkun käsistään kätevän tekemiä puuhevosia, kätkyjä, tuuliväkkäröitä, kelkkoja ja sen semmoista.
Olen seurannut omien lasteni lelunpaljoutta.
Kertakäyttöistä ilmanaikaista muovikrääsää lattian täydeltä, eikä he vaikuta yhtään onnellisemmalta, kuin me aikoinaan, pikemminkin päinvastoin, kauppareissulla vaatii äitiään ostamaan lisää, joka sekään ei kiinnosta kuin korkeintaan muutaman minutin, kun muuttuu entisten kaltaiseksi ongelmajätteeksi.
Tulipa tuosta kirjoituksestasi mieleeni tyttäreni.
Hän tykkäsi kerätä keittiön laatikostani purkin kansia ja esim. yskänlääkepullojen mittapurkkeja leikeihinsä kahvikupeiksi ja aseteiksi. Sitä hommaa katsoessani ajattelin ettei nyt niin köyhiä olla ettei lapselle vois kunnon leikkiastiat hommata ja niinpä ostin hänelle semmoiset. Leikkipä ei enään kiinnostanutkaan, leikin idea olikin juuri siinä että sai itse keksiä välineet. Tämä tapahtui 70-luvun lopulla.
Osuit naulankantaan leikin ideaa ajatellessasi:
omatekemä se antaa suurimman tyydytyksen ja siinähän se mielikuvituskin pääsee oikeuksiin.
Mutta joitain tarveaineita täytyy olla saatavilla
sehän on selvä ja siinä me aikuiset voimme olla apuna, ehkä jokin leikinaihe voisi myös antaa vauhtia omatoimisuuteen.
Vanhaan aikaan oli lapsia huomattavasti enemmän, esim. kaupunkioloissa oli kaverieta eri-ikäisiä ja niin pienemmät oppivat suuremmilta leikkejä ja peljä huomattavasti helpommin kuin nykyisin.
Siksi on nykyaikuisten hyvä pikkuisen ohjailla
leikkejä alkuun, mutta ei liiaksi sotkeutua puuhailuun.
Jospa kokeilemmekin, että menemme lasten kanssa metsään keräämään käpyjä, sekä oksia ja yhdessä mietimme mitä niistä voisi tehdä.... annamme lapsen itse päättää.... ehkä vähän johdattelemme.
Pöllin päästä sahaamme hyrriä, niihin reikä ja pienellä opastuksella siitä auto.
Pellon ojasta muutama sankollinen savea ja opastetaan muotoiluvietti aluilleen.
Jätetään markkinavoimien luomukset barbit ja hiimannit marketin hyllyyn.
Vältetään hankkimasta mitään kaupallista krääsää, voisi olla ihan mielenkiintoinen nähdä, vieläkö tämänpäivän lapsilla on luovaa mielikuvitusta.
Kuvittele, tämä ei maksa mitään.
Oli ne pojat aikoja. Muistan kun joku pelle piäkaupungista tuli ja kysyi, että miksi käpylehmälläni oli kaksi häntää. MIKÄ PELLE! toinen uloke oli tietysti ulkona roikkuva peräsuoli. Mutta kyllä sitä täällä savossa selvittiin puutteestakin. isossa perheessä ei housujakaan riittänyt kaikille vaan se oli sääntö, että yks lahje per naama. Säästösyistä talotkin oli matalia joten kyykkyssä piti kävellä.
Ja se oli pojat vauhtia kun laskettiin mäkiautolla. Minä toimin yleensä puskurina kun viiletimme kaatopaikan mäkeä ylös ja alas. Pari kertaa jäi peräsuolikin renkaan väliin ja kyllä teki gutaa. Mutta en nyt ehdi enempää muistelemaan kun pitää rientää kyykkykävelyä työväentalolle hanuria soittamaan.