Lopeta juokseminen kaatuneiden puistojen lävitse, kyllä sinä tiedät että niitä on loputtomiin niin kuin on niitä kaatavia myrskyjäkin - vihreänä viiltävät kattoja irti ja raastavat puita juuriltaan, lyövät maata, ihmisiä ja eläimiä suruttomalla kädellään.
Raivo on nyt laskeutunut ja minä juoksen puistossa verenmaku suussa. kylkeäni pistää ja itken kuin lapsi. kaikki on kaatunut, mitään ei ole enää pystyssä. Rakenne, unelma, rakkaus - kaikki tiessään...olet kuin alaston, häväisty, mitätön ihminen.
Puiston rauta-aita on kuitenkin kuhmuineen ja pylväineen niin kuin ennenkin, esto, rajaus luonnon ja bulevardin välillä.
Mä en näe ketään, kaikki ovat kadonneet myrskyn raivoon, käpertyneet kellareihin tai tempautuneet tuuliin joka riepottelee heitä pitkin seiniä tai viskaa aina merelle asti hukkumaan.
Mä olen vähän naivi. Tukka sotkussa ja silmillä litimärissä bootseissa ja märältä nahalta, kuolemalta haisevassa nahkatakissa seison lätäkössä ja katson riutuvaa kaupunkia edessäni.
Se on saanut siipeensä ja raakkuu kuin yliajettu varis pientareella. Myrskynvihreä taivas ajelehtii oman tempperamenttinsä perässä valjuna huntuna. Korviini kantautuu etäistä helikopterin jytinää. Jossain ulvoo koira.
Taitavat selvitä kaikesta, ehkä minäkin jos löydän kotiin ymäripyöressä kaupungissa, mantereelta toiselle, merin ylitse ja alitse, yhtyvät loputtomaksi sokkeloksi etsiä reunaa, laitaa tai loppua - uloimmaista rajaa.
Seison sitten missä tahansa, jonkun mielestä seison jossain muualla kuin ihmisyyden laidalla. Toisin sanoen: sinun mielestäsi kaiken keskipisteessä, ja sitähän minä en voi ymmärtää.
Maa aukeaa jalkojeni alla ja minä putoan itseeni käsittämättömän hetken verran, huimaava tyhjyys aukeaa allani ja näen millaista on irrallisuuden ja siteettömyyden huumaavat tekijät, yksinäisyys, mitättömyys ja voimattomuus.
Sukellan jalat edellä harmaaseen pimeyteen nähden kaiken elämän seinämillä vilistävän tajuntaani karkuun. Putoan ja putoan. Alan kadota. Hävitä.
Kurkustani kuristuu käsittämätön kurlutus joka muuttuu hirvittäväksi huudoksi kaiken pimentyessä käsissä valuvaksi yöksi.
Jotain kuolee pois. Katoaa muistoksi jonkin matkan päähän - minä istun maassa ja itken kuin lapsi.
Jumalani, miksi minutkin hylkäsit.
Raivo on nyt laskeutunut ja minä juoksen puistossa verenmaku suussa. kylkeäni pistää ja itken kuin lapsi. kaikki on kaatunut, mitään ei ole enää pystyssä. Rakenne, unelma, rakkaus - kaikki tiessään...olet kuin alaston, häväisty, mitätön ihminen.
Puiston rauta-aita on kuitenkin kuhmuineen ja pylväineen niin kuin ennenkin, esto, rajaus luonnon ja bulevardin välillä.
Mä en näe ketään, kaikki ovat kadonneet myrskyn raivoon, käpertyneet kellareihin tai tempautuneet tuuliin joka riepottelee heitä pitkin seiniä tai viskaa aina merelle asti hukkumaan.
Mä olen vähän naivi. Tukka sotkussa ja silmillä litimärissä bootseissa ja märältä nahalta, kuolemalta haisevassa nahkatakissa seison lätäkössä ja katson riutuvaa kaupunkia edessäni.
Se on saanut siipeensä ja raakkuu kuin yliajettu varis pientareella. Myrskynvihreä taivas ajelehtii oman tempperamenttinsä perässä valjuna huntuna. Korviini kantautuu etäistä helikopterin jytinää. Jossain ulvoo koira.
Taitavat selvitä kaikesta, ehkä minäkin jos löydän kotiin ymäripyöressä kaupungissa, mantereelta toiselle, merin ylitse ja alitse, yhtyvät loputtomaksi sokkeloksi etsiä reunaa, laitaa tai loppua - uloimmaista rajaa.
Seison sitten missä tahansa, jonkun mielestä seison jossain muualla kuin ihmisyyden laidalla. Toisin sanoen: sinun mielestäsi kaiken keskipisteessä, ja sitähän minä en voi ymmärtää.
Maa aukeaa jalkojeni alla ja minä putoan itseeni käsittämättömän hetken verran, huimaava tyhjyys aukeaa allani ja näen millaista on irrallisuuden ja siteettömyyden huumaavat tekijät, yksinäisyys, mitättömyys ja voimattomuus.
Sukellan jalat edellä harmaaseen pimeyteen nähden kaiken elämän seinämillä vilistävän tajuntaani karkuun. Putoan ja putoan. Alan kadota. Hävitä.
Kurkustani kuristuu käsittämätön kurlutus joka muuttuu hirvittäväksi huudoksi kaiken pimentyessä käsissä valuvaksi yöksi.
Jotain kuolee pois. Katoaa muistoksi jonkin matkan päähän - minä istun maassa ja itken kuin lapsi.
Jumalani, miksi minutkin hylkäsit.
Vastaukset 7
Vanhimmat
"minä juoksen puistossa verenmaku suussa"
Suussani.
"Mä olen vähän naivi."
Minä tai mä. Ei molempia. En oikein ymmärtänyt mitä edes tuo "olen vähän naivi" tarkoittaa. Pitäisikö sen olla naiivi?
tempperamenttinsä -> temperamenttinsa
ymäripyöressä kaupungissa!
Lukisit nyt edes kerran tekstisi läpi, ettei se olisi täynnä typeriä virheitä. Melkein puolet pilkuistakin puuttuu.
Sisällöstäkään en pitänyt yhtään.
Mä pomppasin aamulla sängystäni ylö kauhuissani, juoksin koneelle ja kirjoitin heti kaiken putkeen ylös.
Lukematta, ajattelematta.
Uni oli niin kuvaamattoman vahva, että mä halusin sen pelastaa...miksi tänne?
"kirjoitin heti kaiken putkeen ylös.
Lukematta, ajattelematta. "
No siltä kieltämättä vaikuttikin. Järjetöntä sanojen sekamelskaa.
Mutta osaatko vastata omaan kysymykseesi; miksi laitoit sen tänne?
C on samaa mieltä kuin edellinen C. Kyllä tässä kielellisesti on paljon notkeaa tyylittelyä. Viimeinen lause on kummallinen. Ei palvele minusta hyvin missään tarkoituksessa. Sitten tuo persoonan vaihtuminen kesken tekstin aiheuttaa hämmennystä ja sekasortoa.
Mutta niin urputtaisin minäkin, jos niin ei olisi jo tehty.
Minä taasen urputan nyt siitä, etten tajunnut mitään. Luin toisen kerran enkä tajunnut mitään. Aloin lukea kolmatta kertaa ja ajattelin sitten narsistisesti: "perkelettäkös tässä; jos minä en kerralla tajua, niin tuskinpa moni muukaan" ja lopetin.
Olikohan tässä mitään mieltä?
Sanot uni - kuulostaa selittelyltä.
Jos tästä irrottaa yhdenkään yksittäisen virkkeen, niin pidän siitä; hyvin niitä pyörittelet, kuten tavallista. Mutta kokonaisuudesta en juurikaan.
Tätä kuvaamaan on olemassa sana: pupellusta.
Kaveri suree sitä, että naisen kanssa on suhde loppu.
Raivo, paha mieli ja elämä sekaisin. Ihan selkee juttu.
Kyllä se siitä.
Okei, en ymmärtänyt juonta...
Alku oli vielä jotenkin järjellä selitettävissä mutta loppu; tipahdin rymisten ulos junasta...
Ja tuo mä persoonan käyttö ärsytti...
Mitä ihmeen unia sinä oikein näet?
Voitat näemmä minutkin...