Suomessa yliopisto- ja korkeakouluopiskelu on ilmaista, mutta kouluihin on äärettömän vaikea päästä. Vuosi toisensa perään jotkut pänttäävät vain päästäkseen siihen yhteen ainoaan kouluun, joka heidän unelma-ammattiinsa opettaa. Kuitenkin tarjonnan laajuus on Suomessa olematon - eri painotuksia on turha alkaa etsimään.
Ulkomailla eri painotteisia vaihtoehtoisia oppilaitoksia löytyy yllin kyllin, mutta lukukausimaksut ovatkin naurettavalla tasolla. Mikäli ei mieli opintolainaa, voi yhtä hyvin käyttää Suomalaiseen kouluun hakemiseen tuhraantuvat vuodet ulkomaiseen kouluun pääsemistä varten säästämiseen.
Sitten jos ja kun pääset jossakin joskus opiskelemaan, käytät siihen nuoruudestasi parhaat vuodet, ja sinusta tulee turhantärkeä ja pikkuvanha, luulet kasvaneesi aikuiseksi, ja oikeasti tietäväsi jo jotain elämästä. Muvavuudenhalu tulee tielle ja vahingossa alat lisääntymäänkin, sepä kruunaa nuoren elämäsi avokkeineen, koirineen, omakotitalolainoineen ja käytettyinä ostettuine pienine perheautoineen. Pian huomaat, kuinka entisistä ystävistäsi ei ole kuulunut enää vuosiin, ja kuinka yllättäen joudut työttömäksi, kun opiskelemasi ennen niin lupaava ala ei enää tuotakaan tai miten vaan, pätkätöihin sitä insinööritkin päätyy.
Ja rönsyilystä itse asiaan - millainen olisi elämä sellaisella, joka ei opiskelisi lainkaan? Mitä tapahtuisi, jos kenties loppuelämänsä tai ainakin hyvin pitkään tekisi vain erilaisia töitä?
Ok, vastaatte varmasti, että 'hyvää elämää siivojana hahahaha', mutta oheen toivoisin asiallisia pohdintoja siitä, miksi ihmeessä olisi pakko opiskella jotain, mikä oikeasti ei kiinnosta, tai opiskella jotain kiinnostavaa samalla aikaa ja elämäänsä tuhraten tuntien yhtälailla riskin, ettei siitä kaikesta uhrauksesta huolimatta välttämättä saa/halua jatkaa valitsemallansa alalla?
Ulkomailla eri painotteisia vaihtoehtoisia oppilaitoksia löytyy yllin kyllin, mutta lukukausimaksut ovatkin naurettavalla tasolla. Mikäli ei mieli opintolainaa, voi yhtä hyvin käyttää Suomalaiseen kouluun hakemiseen tuhraantuvat vuodet ulkomaiseen kouluun pääsemistä varten säästämiseen.
Sitten jos ja kun pääset jossakin joskus opiskelemaan, käytät siihen nuoruudestasi parhaat vuodet, ja sinusta tulee turhantärkeä ja pikkuvanha, luulet kasvaneesi aikuiseksi, ja oikeasti tietäväsi jo jotain elämästä. Muvavuudenhalu tulee tielle ja vahingossa alat lisääntymäänkin, sepä kruunaa nuoren elämäsi avokkeineen, koirineen, omakotitalolainoineen ja käytettyinä ostettuine pienine perheautoineen. Pian huomaat, kuinka entisistä ystävistäsi ei ole kuulunut enää vuosiin, ja kuinka yllättäen joudut työttömäksi, kun opiskelemasi ennen niin lupaava ala ei enää tuotakaan tai miten vaan, pätkätöihin sitä insinööritkin päätyy.
Ja rönsyilystä itse asiaan - millainen olisi elämä sellaisella, joka ei opiskelisi lainkaan? Mitä tapahtuisi, jos kenties loppuelämänsä tai ainakin hyvin pitkään tekisi vain erilaisia töitä?
Ok, vastaatte varmasti, että 'hyvää elämää siivojana hahahaha', mutta oheen toivoisin asiallisia pohdintoja siitä, miksi ihmeessä olisi pakko opiskella jotain, mikä oikeasti ei kiinnosta, tai opiskella jotain kiinnostavaa samalla aikaa ja elämäänsä tuhraten tuntien yhtälailla riskin, ettei siitä kaikesta uhrauksesta huolimatta välttämättä saa/halua jatkaa valitsemallansa alalla?
Vastaukset 26
Vanhimmat
Ihmiselämähän on täynnä riskejä, jotka voivat realisoitua, ja valintoja, jotka voivat mennä vikaan. Niistä välttyy kokonaan vain se, joka ymmärtää kuolla nuorena.
Muista vain, ettei maailman väestön valtaosalla ole minkäänlaisia mahdollisuuksia hankkia koulutusta. Sinä taas tuskailet, että vaihtoehtoja on liikaa.
Eipä se koulutus kuitenkaan ihan suoraan tarkoita, että elämä olisi yltäkylläinen?
työpaikkaan, jossa vieläkin olen. Ollut jo parikymmentä vuotta. Jos nyt oli samassa tilanteessa hommaisin jonkun tutkinnon. No ei tässäkään kovin huono palkka ole. Työkaverini on filosofian maisteri ja samaa palkkaa saadaan. Olen ajatellut, että jos jään työttömäksi, alan sitten opiskella vanhoilla päivilläni.
Koulutus lisää aina elämässä onnistumisen mahdollisuuksia. Näin ainakin, jos ymmärtää sovittaa koulutuksen tai alan vaativuuden omiin resursseihinsa.
Onnistumisen, missä? Elämässä? Onko jokin koulutus elämässä onnistumisen mittari? Sitten joku päivä kuolen, eikä tittelit merkkaa enää mitään. Siinä vaiheessa saatta kuitenkin merkata kaikki se matkustelu, seikkailu ja sekalainen työkokemus, jota on tullut harrastettua...?
"Näin ainakin, jos ymmärtää sovittaa koulutuksen tai alan vaativuuden omiin resursseihinsa"
Ymmärrettävää... Mutta entä jos en ole koskaan ikinä never ever halunnut tulla miksikään eläinlääkäriksi, ekonomiksi, maailman valtiaaksi? Entä jos minulla on kyllä tiettyjä opiskeluja vaativia satunnaisia haaveita, mutta lapsuuden toiveammattini oli silti Peter Pan?
En väittänytkään, että koulutus olisi elämässä onnistumisen mittari, vaan että koulutus yleensä auttaa ihmistä onnistumaan elämässä.
Lisäksi näytät ajattelevan elämässä onnistumista hyvin ulkokohtaisesti, miten muut arvostavat tekemistäsi ja työuranvalintojasi. Minusta tärkeämpää on, että itse olet elämääsi ja valintoihisi tyytyväinen.
Tosin tämä edellyttää tavallisesti myös ulkoista hyväksyntää, jotta pääset tekemään sellaista, mikä tyydyttää.
Jos nyt oletetaan, että olisin elämääni ja valintoihini tyytyväinen, mikäli pääsisin toteuttamaan luovuuttani juuri media-assistenttina. Sitä minä haluaisin. Sitten joko en kuitenkaan pääse kyseistä ammattia opettavaan laitokseen, tai en vain saa alan töitä, esimerkiksi koulutettujen ylitarjonnan vuoksi.
Tässä vaiheessa saatan vaikka keksiä jonkin uuden ammatin, mikä miellyttäisi, ihan mitä vaan - kaipa tuostakin selviää. Mutta varmasti ottaa pattiin, että opiskelu oli tietotaitoa lukuunottamatta hukattua aikaa - siinäpä täytyy olla aika harvinaisen optimistinen ihminen, jos ei mieli tee vetää hernettä nenään, ja tyytyy vain olemaan onnellinen tähänkin elämän oikkuun!
Peruskoulun todistukseni oli 8,7, mutta menin suoraan koulusta töihin. Ei ole koskaan kiinnostanut koulussa istuminen. Nyt on yli 20 vuotta työelämää takana, enkä ole katunut valintaani. Ala-asteenkin matematiikalla pärjää tavallisena duunarina, ja kieliä olen oppinut ilman opettajiakin. Ei se opiskelu ole ainoa tie, vaikka niin yleensä tuputetaankin.
Hienoa!
Mutta onnistuukohan laisinkaan sellainen elämäntyyli, johon ei kuulu ajatuskaan noinkin pitkäaikaisesta urasta?
Nimenomaan ongelmahan on se, ettei mulla ole mitään tiettyä juttua mitä tekisin mielelläni tosi pitkään, ellei sitten se, johon sitä mahdottoman vaikeasti saatavaa koulutusta vaaditaan!
Eli voihan tietty käydä niin, että päädyn johonkin duunariammattiin johon jossain vaiheessa totun ja tyydyn ja alan ehkä siitä pitämäänkin, mutta mielellään tässä vaiheessa pitäisin premissinä sitä, etten alkaisi uhraamaan ideologioitani... Suoraan sanoen siis sitä, että pyrkisin aina tekemään sellaista, mistä pidän täysin rinnoin! (Ja realistisesti ottaenhan tämä tulee tarkoittamaan erisorttisia pätkä- ja lyhytaikaisia töitä.)
Olen rakentanut urani pelkästään peruskoulu pohjalta. Olen nykyään esimiestehtävissä isossa ja tunnetussa suomalaisessa yrityksessä. Kovalla työllä ja reippaalla, myyntihenkisellä asenteella olen raivannut itseni asemaan josta voin olla ylpeä. Pärjään vähintäänkin yhtä hyvin kuin lukeneet kollegani. En tosiaankaan suosittele tätä vaihtoehtoa kenellekkään, mutta mahdollisuuksia on aina vaikka mihin. Oma asenne vaikuttaa paljon. Oma etuni on se että tuoreessa muistissa ovat ajat sieltä ns perus duunari tasolta. Se on hyvä "valtti" kun on tekemisissä omien alaistensa kanssa. Nykyään monet valmennukset ja tutkinnotkin ovat käypää tavaraa työ markkinoilla
Totuushan on, että mitä parempi koulutus, sen parempi palkka on keskimäärin. Jos haluat tehdä mielekästä työtä, niin sinun on vain pakko tehtävä töitä sen eteen. Ensinnä on tehtävä töitä sen eteen että pääsee ylipäätään opiskelemaan kyseistä alaa, ja toiseksi on tehtävä töitä että pääsee haluamaansa asemaan. Itse olen sitä mieltä, että mitä aikaisemmin valitsee "helpoimman tien", niin sitä huonommat mahdollisuudet on toteuttaa itseään myöhemmin. Tunnen monia jotka eivät ole jatkaneet lukion/peruskoulun jälkeen, ja duunaritason hommia tekevät. Jos sinulla on mielessä jokin ammatti missä viihtyisit, miksi et tekisi töitä sen eteen?
Aikoinani pääsin lukiosta, nyt olen lähdössä vuodeksi töihin Intiaan, ensi vuonna ehkä Belgiaan... Aion tehdä näitä vuoden pätkätöitä siihen saakka kunnes nuoruuden into sammuu ja jäsenet kuluu ja haluan asettua aloilleni. Eri kulttuurien kohtaaminen opettaa paremmin kuin mikään muu, Afganistanin historian ymmärtää paremmin paikan päällä kuin yliopiston kovalla penkillä. Kieliä oppii paremmin kuuntelemalla elävää keskustelua kuin kärsimällä vanhan professorin verbien taivutus luentoa. Opiskella ehtii koska vaan, elämä saattaa loppua huomenna! Neuvona voisin antaa, että hankippas nopeasti tarjoilijan tai kokin ammatti ammattikoulusta (jos olet entinen lukiolainen onnistuu puolessatoistavuodessa mikäli pidät kiirettä) tai oppisopimuksella niin pääset helposti töihin, minnepäin maailmaa ikinä haluatkin.
Sanoisinko että tämä on paras keskustelu Suomi24:n historiassa! Onnitelut osanottajille!
Nyt en osaakaan angstata mitään, vaan hymyillä vaan.
Kuulostaa hyvältä.
Ymmärrän pointin.
Onneksi, kun olen näin vastarannankiiski, voin myös vastustaa muutamia seikkoja:
- Mielekäs työ ei välttämättä ole korkeasti koulutettu työ.
- Haluamani asema kyllä vaatii opiskelua, mutta valmistuttuani en siltikään kutsuisi haaveammattiani 'asemaksi', en, vaikka pääsisinkin jonkin sortin esimieheksi tai yksityisyrittäjäksi. Siksipä opiskeluni eivät edes itsessään saattaisi minua mihinkään 'asemaan', ja tuntuvatkin sellaisen havittelussa turhalta reitiltä.
- Kun kyse olisikin vain siitä, että tekee töitä haluamansa ammatin saadakseen. Mutta ensinnäkin tämä itsestäänselvyys eli se, ettei kouluihin pääsy ole demokraattista eikä reilua. Hyvin pitkälti tuurista kiinni, ja opiskelupaikkaa helposti vaille jäädessään onkin hyvä kyseenalaistaa menettely, jossa näkee vain suunnattomat määrät vaivaa päästäkseen "sitten joskus" kerran päättämäänsä päämäärään, mitä hittoa teen itselläni ne odottamisen vuodet? En ainakaan sitä, mistä itselleni uraa haaveilen! Kamalaa lyhyen elämän haaskausta, non?
Miten niin ei ole demokraattista ja reilua? Koulutukseen pääsy on lähes aina merkki riittävästä älykkyydestä ja viitseliäisyydestä. Tietysti älykkyys on normaalijakautunutta ja puolet väestöstä on väkisinkin mediaaniälykästä tyhmempää. Tosin toinen puoli on mediaaniälykästä fiksumpaa.
Miksi sellaisia pitäisikään kouluttaa, joilla on vain halu päästä koulutukseen mutta ei kykyä saattaa opintoja loppuun?
Yhtä lailla voi esittää kysymyksen 'miksi sellaisia pitäisikään kouluttaa, joilla on vain merkkejä riittävästä älykkyydestä ja viitseliäisyydestä, mutta alalle todella haluavat ja elämää jo nähneet kutsumuksensa tuntevat jäävät alitarjonnan takia vuosi toisensa jälkeen kouluttamatta?'
Ok, mitä väliä, saadaan opiskelupaikat täyteen vasta lukion päättäneitä hikareita jotka eivät tiedä elämästä vielä mitään. Saadaan joukko motivaation puutteesta kärsiviä "ammattilaisia", jotka mahdollisesti vaihtavat alaa myöhemmin - ehkä jo kesken opiskeluiden - ja saattavat palaa ammatissaan loppuun, muuten vain toimittaa kelvotonta palvelua ollessaan aidosti kiinnostumattomia alastaan, ja näin edelleen!
Argumenttisi on muutenkin aika perseinen.
1) Todistaisitko, kuinka suuri prosentuaalinen osa alasta kiinnostuneita on vain kiinnostuksestaan johtuen kykenemättömiä saattamaan opintonsa loppuun.
2) Antaisitko esimerkkejä siitä, miten huolestuttava osa alasta kiinnostuneista opiskelijoista ei löydä keinoja suorittamaan opintojaan erinomaisesti jo niinkin alkeellisen katalyytin kuin motivaationsa ja aidon kiinnostumisensa voimin.
Kuten tuossa aiemmin totesin älykkyyden jakaumasta, niin se ei ole demokraattista. Toisaalta samasta jakaumasta johtuu se, että valtaosa ihmisistä kuuluu älykkyydeltään keskikastiin. Siten kaikki koulutus on tarkoituksella mitoitettu siten, että sen läpäisevät kaikki mediaaniälykkyydellä, kun vain on hiemankaan viitseliäisyyttä. Todella fiksut taas voivat helposti tehdä opintojensa lisäksi paljon muutakin.
Ihmettelen tilannetta, että jollakin on motivaatio ja todella palava halu päästä jonkin alan koulutukseen, mutta tämä ei kuitenkaan kanna niin pitkälle, että haluaisi valmistautua koulutuksen pääsykokeisiin riittävän perusteellisesti. Miten tämä motivaatio ja halu voisi sitten viedä läpi itse koulutuksesta?
Myönnän kyllä, että on sellaisia suosikkialoja, joissa pääsykoe on koulutuksen vaikein osuus. Yleensä kuitenkin koulutukseen kuin koulutukseen pääsee, kun huolellisesti selvittää pääsykokeen vaatimukset ja valmistautuu niihin sen mukaisesti. Ei siinä muuta tarvita.
Ne motivaation puutteeseen lopettaneet opiskelijat ovat kokemukseni mukaan niitä, jotka eivät ole päässeet haluamaansa koulukseen, vaan ovat joutuneet tyytymään toiseksi kai kolmanneksi parhaaseen vaihtoehtoon. Harvoin esimerkiksi yliopiston perustutkintotasolla kenenkään kyvyt pääsevät loppumaan, ne on jo testattu hakukelpoisuusvaatimuksilla.
Tietysti on ihmisiä, joiden mielestä on hienoa päästä opiskelemaan jollekin vaikeapääsyiselle alalle, vaikka ala ei oikeasti kiinnostakaan. Näitä on kuitenkin erittäin harvassa ja heillä voi olla ongelmia esimerkiksi läheissuhteidensa tai itsetuntonsa kanssa.
Itseäni kiinnostaisi biologia / ekologia / luonnontutkimus yms. Näitä tutkijoita kait valmistuu lähinnä yliopistoista ja pääsykokeiden kysymykset jo vaikuttavat aivan liian vaikeilta. Pitäisi tietää ja muistaa kaikki kaikesta.
Itselläni on lukiosta pääsystä mennyt 4 vuotta. Sillä välin olen käynyt vaikka mitä ihmekursseja ja tehnyt paljon pätkätöitäkin, kuukauden mittaisia. Jos haluaisin lukea pääsykokeisiin, joutuisin lukemaan kaikki lukion biologian kirjat ja muistamaan ne suunnilleen ulkoa. Enhän minä niitä asioita enää muista eivätkä ne silloin kiinnostaneetkaan ja numerotkin oli mitä oli.
Enkä haluaisi tyytyä vain johonkin perus duuni hommaan mihin vituttaa joka päivä mennä. :P
Jätät joko tahallaan tai vahingossa huomioimatta tärkeimmän opiskelemaan pääsyn seikan - älykkyys ja vaivannäkö ei siihen liity pätkääkään, vaan kyse on nimenomaan hakijoiden valtavasta määrästä verrattuna rajallisiin opiskelupaikkoihin tarjolla kunakin vuonna. Tällöin on itsestäänselvyys, että sisään pääsijät ovat enemmänkin niitä - kuten asian esität - 'todella fiksuja', kuin niitä, jotka ovat motivaationsa turvin nähneet vaivaa, ja 'keskikastin älykkyydellään' sisäistäneet pääsykokeisiin vaadittavan tietomäärän. Yrität turhaan osoittaa, että vain laiskuuteni ja mahdollisesti rajalliset älynlahjani ovat ainoat syyt opiskelupaikatta jäämiseeni.
Ja jälleen kerran angstailuni varsinainen pointti ei ollut kouluun pääsyn vaikeus, joka on nyt kiistatta todettu erisuuntaisin argumentein, vaan se, mitä hyvää ja pahaa voi odottaa, mikäli en opiskelisikaan koskaan.
Ymmärrän tuskan.
Jokaiseen henkilökohtaiseen on vain kaksi ratkaisumallia, jotka kuuluvat yksinkertaisuudessaan näin:
Joko hyväksyt asian sellaisenaan kuin se on,
tai teet asialle jotain.
Ja Suomeksi:
Joko lakkaat nurisemasta, ettet pääse haluamallesi alalle koska sitä ja tätä, vaan ymmärrät että näin nyt on, ja keskität voimavarasi johonkin muuhun, esimerkiksi opiskelematta olemiseen, tai toisen alan löytämiseen...
...Tai teet kaiken sen mitä vaaditaan haluamaasi lopputulokseen pääsemiseen, eli tässä tapauksessa 'kaikkien lukion biologian kirjojen muistamiseen suunnilleen ulkoa'.
Jos asiaa miettii vähänkään hereillä, huomaa, ettei ole mitään muita vaihtoehtoja. Aina päädytään jompaan kumpaan näistä johtopäätöksistä.
Niin, ja tämähän ei mitenkään liittynyt minuun, heh. Seuraan toki omaa neuvoani ja siksi tälläkin hetkellä kuljen kohti valitsemaani päämäärää, mutta tulin tänne kyselemään teidän mielipiteitänne. Eri juttuja on kiva kuulla.
Vai on hakijoita valtava määrä paikkoihin verrattuna? Tilanne on Suomessa juuri päinvastainen, koulutuspaikkoja on aivan liikaa hakijoihin verrattuna, ja niiden määrää leikataan lähivuosina varmasti merkittävästi.
Tietysti on muotialoja, joihin jokaisen kynnelle kykenevän "täytyy" pyrkiä. Sen vielä ymmärrän, että hakeudutaan aloille, jotka työllistävät hyvin tai antavat muuten mahdollisuuden hyvään työuraan. Mutta kun hakeudutaan kilvan aloille, jotka eivät tee kumpaakaan; tiedossa valtaosalle on parhaimmillaankin vain lyhytkestoisia pätkätöitä. En ymmärrä, ehkä olen jo liian vanha seuraamaan nuorten ajatuskulkuja.
Valinta opiskeluistasi on aivan omasi. Muista kuitenkin, että ihmisen elämäntilanne nuorena on toinen kuin vanhempana: työllistyminen vanhempana on etenkin kouluttamattomana vaikeaa, talouden syklit koettelevat kovemmin ikäihmisiä ja yleensäkin työssä jaksaminen on vanhempana vaikeampaa, sillä vanhuus ei tule kenellekään vaivoitta. Lisäksi palkkauksellakin on jotakin merkitystä elämän sujumiselle, vaikka palkkatyöllä Suomessa tuskin rikastuu. Nuorena harva näitä näkökohtia ajattelee.
Jos kuitenkin päätät olla opiskelematta, niin tee samalla päätös siitä, ettet koskaan valita - ainakaan ääneen - päätöksesi seurauksista. Olen itse jo kuullut tarpeeksi kitinöitä tyyliin "voi kun silloin nuorena ei älynnyt opiskella tosissaan" tai "kyllä minäkin olisin silloin, mutta…".
Ohhoh! Nyt meni jo ihan metsään! Asiallisia mielipiteitä tohon loppuun, mutta hei... Enhän minä puhunut tässä siitä, että 'pääsisinpä kouluun'. Puhun siitä, että 'pääsisinpä juuri siihen kouluun, jossa opetetaan unelma-alaani'.
En siis tiedustele tässä - kuten en mitään tiedustellut alkuperäisessä kirjoituksessanikaan - miten voi olla näin hiton vaikeaa päästä ylipäätään kouluun ja ammattiin. Kyse oli nimenomaan siitä, että minun omalle haluamalleni alalle on jumalaton tunku!
Toki on lukemattomia aloja, joilla kärsitään valtavasta alitarjonnasta. En kuitenkaan halua lääkäriksi. Tämän nyt vielä väännettyäni rautalangasta lienee pointtini selvä, ja ongelma on yhä olemassa.
Ei riipu myöskään opiskelijaksi pyrkivästä itsestään, mikäli kiinnostava ala sattuu olemaan "muotiala", ja opiskelemaan pääsy näin entisestään vaikeutuu.
Pyrit ilmeisesti suosittelemaan allekirjoittanutta kouluttautumaan mihin tahansa työvoimapulasta kärsivään ammattiin siksi, että a) tekisin maallemme hyvää b) saisin sen pirun ammatin ja lakkaisin valittamasta c) on naurettavaa edes elätellä jotain toiveita unelma-ammatista silloin, kun paikkoja kuitenkin on vapaana, ihmisiä työttömänä, onnettomia luusereita vapaalla jalalla yhtä lailla valittamassa valinnanvaikeuksia ja muita nuoruuteen yleisesti liitettäviä mielenoikkuja.
Päästiin tuossa lopussa kuitenkin takaisin asiaan, ja erittäin varteenotettava huomio nimenomaan tuo, että vanhana voi aika lailla kaduttaa. Pistetään tuokin korvan taakse.
Voin tässä paljastaa sen, että ihmisen koulutuksen ja sen, mitä hän työkseen tekee, ei eräitä auktorisoituja aloja lukuun ottamatta tarvitse olla yhteneviä. Töissä riittää, että siellä tarvittavat asiat osaa. Ei työnantaja palkkaa ihmistä tämän sinisten silmien tähden, eikä edes siksi, että ihmisellä on todistus jostakin suoritetusta tutkinnosta, vaan että työntekijä osaa tarvittavat tehtävät ja pystyy oppimaan helposti lisää.
Tästä minulla on omakohtaista kokemusta. Koko työelämäni ajan olen toiminut tehtävissä, joihin minulla ei varsinaisesti ole ollut koulutusta. Tietysti minulla on koulutus, joka on jollakin tavoin sivunnut noita aloja, ja olen aina itse hankkinut tehtävissä tarvittavan erityisosaamisen.
Tuossa tuli mieleeni, että jos et enää ole varsinaisessa nuorisoasteiässä, niin useimpia aloja voi opiskella myös oppisopimuksella. Tuo asia kannattaa ainakin tarkistaa, koska se avaa uuden koulutusväylän. Tosin oppisopimuskoulutuksessakin taidetaan vaatia jonkinlainen alkutasotesti, jotta koulutuksen rakenne ja sisältö voidaan määrittää, pelkkä halu ei tälläkään väylällä riitä.
Kyllä, olen vanhempi kuin valtaosa korkeampaan koulutukseen hakijoista. Olen itsekin tähänastisissa työsuhteissani huomannut, että tutkintoa enemmän onnistumiseen vaikuttavat muut henkilökohtaiset tekijät. Ja siksi olenkin ollut tähän asti melko rohkaistunut mahdollisuuksistani "onnistua elämässä".
Yllättävää mutta riemastuttavaa tietää, että yksi "hyödytön" tutkinto ei tuki etenevän tietä. Kannattaisi varmasti panostaa alaa sivuavien kurssien ja tutkintojen etsintään. En itse asiassa pysty muistamaan, miksi lopetinkaan oppisopimuskoulutuksen mahdollisuuden tutkimisen. Täytyy palata asiaan, suuret kiitokset muistutuksesta!
Voisitko tarkentaa minne olet hakemassa, kun kuitenkin painotat kokoajan vaikeaa sisäänpääsyä?
Vaikea sisäänpääsy on niin monella alalla. Itse kysymykseen oma uravalintani ei liity. Sen verran suostun vihjaamaan, että ala on mainittu "muotiala", ja sivuaa lääketieteellisiä aspekteja.