Mikä se aika on millä määritellään että voiko lapsia saada vai ei? Oliko se niin että vuoden yrittämisen jälkeen Pitäisi hankkiutua lääkärin puheille jos lapsen haluaa saada?
Sitten haluaisin myös keskustella teidän tunnoistanne jotka lapsettomuudesta kärsitte.. Siis miltä teistä tuntuu esimerkiksi mennä kylään missä on pieniä lapsia. Tai miltä teistä tuntuu kun miehenne leikkii ja temuaa näiden lasten kanssa? Tunnetteko syyllisyyttä siitä ettette voi antaa hänelle lapsia?
Miltä teistä tuntuu esimerkiksi televisiossa nähdä synnytys..Nostaako se vedet silmiin? Tuntuuko teistä pahalta kävellä leikkipuiston ohi jossa perheet ovat leikkimässä?
Älkää ymmärtäkö väärin,en minäkään aina käy itkemään kun lapsia näen =), mutta jotkut hetket ovat vain vaikeita kestää...?
Sitten haluaisin myös keskustella teidän tunnoistanne jotka lapsettomuudesta kärsitte.. Siis miltä teistä tuntuu esimerkiksi mennä kylään missä on pieniä lapsia. Tai miltä teistä tuntuu kun miehenne leikkii ja temuaa näiden lasten kanssa? Tunnetteko syyllisyyttä siitä ettette voi antaa hänelle lapsia?
Miltä teistä tuntuu esimerkiksi televisiossa nähdä synnytys..Nostaako se vedet silmiin? Tuntuuko teistä pahalta kävellä leikkipuiston ohi jossa perheet ovat leikkimässä?
Älkää ymmärtäkö väärin,en minäkään aina käy itkemään kun lapsia näen =), mutta jotkut hetket ovat vain vaikeita kestää...?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Heippa!
Vuoden yrittämisen jälkeen suositellaan hakeutumaan tutkimuksiin, mutta eihän se suinkaan sitä tarkoita, että ette koskaan saa lapsia. Kannattaa vaan rohkeasti hakeutua lääkärin vastaanotolle.
Kyllä minä pystyn kyläilemään lapsiperheissä, mutta en voi sille mitään, että lähes aina mietin sitä, miksi itse en saa kokea sitä onnea. Kun katselen lapsia äiteineen ulkona, niin toivon kovasti, että minäkin saisin joskus olla heidän asemassaa.
Tunnen katkeruutta siitä, että tämä lapsettomuus on kohdannut juuri minua. Ei voi muuta sanoa, kuin että on tämä niin väärin..
todella väärin..minäkin rakastan lapsia yli kaiken..Minulla on 3 aika pientä 5-7 vuotiasta pikkusisarta ja olen hoitanut heitä aivan pienestä asti ja nähnyt heidän kasvavan ja kehittyvän. Ajattelin aina kuinka ihana olisi seurata oman pikkuisen ensimmäisiä askellus yrityksiä ja kuulostella jokellusta että joko sieltä tuli "äiti" tai "isi".
Olen vielä nuori opiskelija ja ajatellutkin että kun saan tutkintoni loppuun hakeudut koulutukseen johonkin ammattiin missä saan olla lasten kanssa. Ehkä perhepäivähoitajaksi..Eihän se tietenkään ole sama asia, mutta minusta olisi niin ihanaa kun meidänkin suuressa asunnossa tömisisivät pienet jalat, vaikkeivat ne olisikaan omien pikkuisten..
Sen lisäksi että tuntuu että tämä on niin väärin, on riutuvaa tuntea jatk7uva pettymys, kun kuukautisia ei kuulu ja sitten ne alkavatkin vain viikon myöhässä..Se tuntuu todella pahalta..joka kerta on toivonut, että jospa nyt..mutta ei kuitenkaan..
Tämänkin asian kanssa on vain luultavasti opittava elämään ja suhtautumaan asiaan toisella tavoin.Myönteisesti ja uskovasti, että vielä minullakin kerran...
Niinhän se on, että tämän asian kanssa on opittava elämään. Me olemme saaneet semmoisen "tuomion", että minä en voi saada biologisia lapsia :( Olemme päättäneet käyttää luovutettuja munasoluja. Vaikka olenkin jo hyväksynyt tämän asian, hiipii mieleeni ajoittain aivan kamala viha&katkeruus. Miksi tämä on minun kohdalla niin hiton vaikeeta...
Eikä tämä lapsettomuus mahdollisten lapsienkaan myötä katoa mihinkään. Aina sitä tulee muistamaan tämän surun tunteen ja nämä ainaiset pettymykset.
Voimia sinulle!
Olen kohtalotoverisi! Meitä ei kyllä ole diagnosoitu lapsettomiksi...vielä. Sillä tutkimuksissa emme ole käyneet, sillä kait joku filosofi on sanonut, että tieto lisää tuskaa ja itse voisin lisätä, että toivossa on hyvä elää! Tahdon vastata kysymyksiisi, sillä tahdon jakaa ajatukseni teidän kanssanne surusilmä ja lapseton ja sinun kanssa, joka tätä luet.
Ensin vastaan , että vuoden jälkeen täytyisi mennä testeihin, meillä tasan 3 vuotta yritetty. Ensi kuukausina ajattelin, että eipä voi mitään, ei vain tärppää. Kuukaudet kuluivat ja kuluivat, vähitellen turruin ja turruin ja ehkä aloin mielessäni inhota vauvoja, noita rääkyviä otuksia. Edelleen vedän kylmää roolia; en siedä lapsia, en tahdo lapsia, olen liian itsekäs saamaan lapsia, sanon, sillä olenhan jo siinä iässä, että minun olisi saatava lapsia, minulle vihjaillaan lapsuudenkodissanikin, että olisipa ihanaa, Ja minä vain vastaan, että EI! lapset ei kuulu minun elämään! Mutta samalla sydän pakahtuu tuskasta! Minä rakastan vauvoja, antaisin vaikka mitä vauvasta! Haluaisin antaa lapsenlapsen kahteen sukuu. Mutta minun on pakko vetää roolia, että perheeni ei näkisi sitä suunnatonta tuskaa, joka iskee jo vauvoista puhuttaessa. En halua, että he tietävät tietävät miten kärsin, sillä tämä tuska siirtyisi heille! Edes omalle miehelleni en voi todellisia tunteitani näyttää, sillä en tahdo hänen tietävän miten kärsin, sillä hän jaksaa uskoa huomiseen. Minä vain en enää kovin kauan jaksa! Pelkään mitä appivanhemmat sanoisivat kun saisivat tietää. En enää olisi se hyvä miniä "hienosta suvusta" vaan pelkkä lapseton paska!
Ai miltä tuntuu mennä kylään taloon, jossa on lapsia! Voi hyvän tähen! Sydän repiääpi! Ystävälläni on pieni tyttö ja toinen syntyy maaliskuussa. Ja hän vain valittaa huonoa elämäänsä maha pitkällä. Enpä siellä paljon käy enää. Hän on ainoa meidän lisäksi, joka tietää lapsettomuudestamme. Olen sanonut, että vaihtaisin taloudellisesti erittäin hyvän elämämme hänen köyhään elämäänsä ( en hänelle puhu rahasta, mutta hän tietää hyvän taloudellisen tilanteemme ), siis vaihtaisin elämäni hänen elämäänsä vaikka heti! Ja sitä valitusta vain jatkuu ja jatkuu! Miksei hän tajua miltä minusta se valitus tuntuu! Ja minun eläinteni nimetkin on hänen mielestään valittu aivan väärin! HÄN olisi halunnut ne antaa omille lapsilleen! Voi kirosana! En kai minä siltä märisijältä ala kysellä eläinteni nimille lupaa! Miten jotkut voi olla tuommoisia? Itsekin hän on 2 vuotta joutunut kokemaan lapsettomuutta! Voiko tuommoiset asiat sitten unohtua; miltä tuntuu pelätä lapsettomuutta?
Miltä tuntuu, ku mies temuaa lasten kanssa? V`=``` ttaa! Mitä tässä kaunistelleen? Miksi tuntisin syyllisyyttä? Vika voi olla hänenki!
Jaa, että synnytys telkkarissa! Olen märissy ja kahtonu Frendejä. Ei sitä voi itkemättä kahtua! HUOM! Huomaatte varmaan , että sävyni on muuttunut aggressiiviseksi. Eikö lapsettomilla ole oikeutta purkaa tunteitaan?
Mikä on leikkipuisto? Näin pienellä paikkakunnalla ei semmoisia tunneta, eihän täällä pääse lääkäriinkään läääkäripulan takia, No tietenkin, jos pää roikuu kainalossa.. =)
Minä olen TODELLA katkera!!"!!!!!! Miten jotakin näin kammottavaa voi sattua "juuri minulle"? Elämä muutenkin sieltä ( kirjoittaisin mistä, mutta " sheriffi " poistaisi viestini! Miksi Jumala ei vastaa niihin itkunsekaisiin rukouksiin? MIKSI JUURI MINÄ? MIKSI EI SE HUUMEIDENKÄYTTÄJÄ, JOKA TEKEE ABORTIN? MIKSI MINÄ, JOLLA OLISI TARJOTTAVAA? MIKSI JUURI MINÄ, JOKA OLIN USKOVAINEN, MUTTA USKONI ON MELKEIN MENETETTY? Rukoilkaa uskovaiset ja muut meidän lapsettomien puolesta, sillä voimat ei riitä! Minä en jaksa enää ja pallo on hukassa!
Sitä paitsi, näin meidän kesken, olen varmaankin alkoholisoitumassa. Se viina muka poistaa tuskaa..
... todella ilmenee se tuska mitä sinä sisälläsi kannat. Et saisi kyllä kasata kaikkea omille harteillesi!! Sinun täytyisi yrittää saada puhuttua jollekkulle pahasta olostasi..
Sanoi, ettet tiedä kummasta lapsettomuus johtuu. Oletko siis ajatellut että minkälaisia tunteita miehesi sisällä myllertää. Hänelläkin täytyy olla pahaolo. Hän voi käydä läpi aivan samoja tunteita kuin sinäkin ja hän myös siis luultavasti ymmärtäisi sinun pahaa oloasi. Teillä molemmilla on varmasti samanlaisia pelkoja ja niistä puhuminen helpottaisi. Kertoisitte toisillenne ettei se tee sinusta yhtään huonompaa vaikket olisikaan kykenevä lasta saamaan luonnon menetelmillä..
On ikävää ettei ystäväsi tajua sinua tukea...
Sinun ei kannattaisi luopua uskostasi. Sinun tilanteessasi Jumala saattaa olla juuri se suurin voima joka auttaa jaksamaan. Älä siis rakas kohtalotoveri luovuta.. On muistettava olla kiitollinen myös siitä mitä meillä on..
Tahtoisin vielä lisätä omasta tilanteestani sen verran, että minä olen varma että lapsettomuus johtuu minusta. Avomiehelläni on suloinen tytär (jota tosin en koskaan ole nähnyt kuin valokuvista) ja toinenkin lapsi jossain. Eli minulla on lisänä vielä se, että jos hän haluaakin joskus enemmän lapsia niin minä olen se huono osapuoli, huonompi kuin hänen entisensä, joka ei lasta voi antaakkaan..
Oletteko te miettinyt adoptiota? Minä olen miettinyt sitä 14 vuotiaasta asti vaikken tietenkään vielä silloin tiennyt etten lapsia voi saada. Nyt vaivaa outo syyllisyys siitä, että olen ajatellut sellaista. Ikäänkuin se olisi oma vikani..
Sellainen kummi toimintakin saattaisi tuoda edes jotenkin paremman olon.. Siis tarkoitan niitä missä ollaan yhteydessä ulkomaalaisiin lapsiin ja autetaan heitä rahaallisesti. Tarkoitan vain sitä että ollaanhan siinäkin kiinteästi seuraamassa lapsen kehitystä ja osana hänen elämää... Jotkuthan jopa tapaavat näitä lapsia...
JOkaisen meidän on kuitenkin löydettävä se asia minkä avulla jaksaa jatkaa eteenpäin ja minkä avulla jaksaa toivoa...
(vihje: Se EI ole viina!!!!)
On ihanaa huomata,että muillakin on samanlaisia tunteita ja vaikeaa. Itse elän tällä hetkellä sitä aikaa, ettei mikään muu ole mielessä kuin vauvat ja se, etten minä niitä saa. Ei ole sanottu, ettenkö niitä koskaan saisi, mutta sen verran tutkimuksia on tehty, että tiedän ettei se ihan helppoa tule olemaan.
Alussa kerroin muutamille ystäville sekä äidilleni yrityksistämme saada lapsia. Nyt kaduttaa! Olisi pitänyt pitää asia omana tietona, siis vain minun ja mieheni välisenä. Ystäväni saavat lapsia ja hokevat, et kyllä sääki sit joskus. Ei kiinnosta kuulla, et sit joskus!! Milloin se joskus on?!? Äitiini olen eniten kyllästynyt. Ystävällisesti kans vain hokee, et kyllä te vielä saatte lapsen. Lakkaa ajattelemasta asiaa. Mielelläni lakkaisin ajattelemasta. Olisin niiiin onnellinen, kun menisi edes päivä, ettei asia kävisi mielessäni.
Välillä olen todella katkera! Niin katkera, et sitä on vaikea sanoiksi pukea. Silti vielä pieni toivo yrittää elää!
Itsekin olen apua rukoillut, mutta turhaan, ainakin siltä tuntuu.
Voimia teille kaikille. On ihanaa huomata, että muillakin on samanlaisia tunteita, huomata, etten ehkä kuitenkaan ole yksin! Voimia teille kaikille! Muistetaan toinen toistamme rukouksissamme!!
..voimia myös sinulle!! Tule ihmeessä kertomaan meille sitten kun itse tulet raskaaksi.. Se varmasti antaisi meille toivoa..
Mutta nyt muistetaan kuitenkin kaikki toivoa toistemme puolesta..
Tänä aamuna tuli taas pettymys..=(
Mutta on taas jaksettava rukoilla enemmän..=)