Sain kuulla potevani neljänkympin kriisiä eräältä ystävältäni. Ja kun mietin tekojani, niin uskonpa ystäväni olevan oikeassa.
Olen lapseton sinkku, joten saan mennä niin kuin haluan ja tehdä mitä haluan.
kriisin Oireita:
- viestitän kaikille kohtaamilleni sinkku miehille olevani kiinnostunut heistä, en välttämättä todellakaan ole
- en keskity mihinkään kunnolla
- en välitä seurauksista
- etsin aina suurempia kiksejä
- mikään ei oikeasti kiinnosta ja hetkauta paljoa
- jossain määrin itsetuhoista käytöstä (tarkoitan, elämän tilanteen tuhoavaa)
- halu tehdä superradikaaleja tekoja, vähempi on tylsää
- varmaan vielä jotain jota en muista / tunnista
Itse nautin tilanteesta ja suunnittelen ennemminkin miten maksimoida nykyinen meno, tuhoamatta kaikkea minkä olen saavuttanut. Tai jos lopputuloksena menetän jotain, niin kenties sitten myös saan jotain. Eipä oikeastaan haittaa, ajattelin katsoa sitten minkälainen olen kun kriisi on ohi. Uskoisin voivani katkaista menon nyt tähän, mutta en halua.
Voisitteko kertoa minkälaisia kokemuksia teillä oli neljänkympin kriisistä.
Muuttuiko teidän elämänne?
Oliko teillä suurta kuohuntaa ja miten selvisitte siitä?
Niin ja oletko nainen vai mies?
Ja jos jotain muuta mieleen tulee, niin kertokaa.
Olen lapseton sinkku, joten saan mennä niin kuin haluan ja tehdä mitä haluan.
kriisin Oireita:
- viestitän kaikille kohtaamilleni sinkku miehille olevani kiinnostunut heistä, en välttämättä todellakaan ole
- en keskity mihinkään kunnolla
- en välitä seurauksista
- etsin aina suurempia kiksejä
- mikään ei oikeasti kiinnosta ja hetkauta paljoa
- jossain määrin itsetuhoista käytöstä (tarkoitan, elämän tilanteen tuhoavaa)
- halu tehdä superradikaaleja tekoja, vähempi on tylsää
- varmaan vielä jotain jota en muista / tunnista
Itse nautin tilanteesta ja suunnittelen ennemminkin miten maksimoida nykyinen meno, tuhoamatta kaikkea minkä olen saavuttanut. Tai jos lopputuloksena menetän jotain, niin kenties sitten myös saan jotain. Eipä oikeastaan haittaa, ajattelin katsoa sitten minkälainen olen kun kriisi on ohi. Uskoisin voivani katkaista menon nyt tähän, mutta en halua.
Voisitteko kertoa minkälaisia kokemuksia teillä oli neljänkympin kriisistä.
Muuttuiko teidän elämänne?
Oliko teillä suurta kuohuntaa ja miten selvisitte siitä?
Niin ja oletko nainen vai mies?
Ja jos jotain muuta mieleen tulee, niin kertokaa.
Vastaukset 21
Vanhimmat
unohdin siis äsken kertoa että..
Olo on ristiriitainen, toisaalta olen onnellinen ja toisaalta tämä tilanne ahdistaa ja masentaa.
Ehkä eniten tuntuu kuitenkin siltä että poden uutta murrosikää ja se on hauskaa.
Helpottaa ajan myötä :). Nyt 42-vuotiaana olo on jo melko normaali. Olen jo päässyt tiettyjen asioiden ohi elämässä, kuten perheen perustamisvietin.
Samalla miesmakuni on muuttunut. Arvostan nykyisin enemmän samankaltaisuutta. Sitä, että toisella on samankaltainen huumorintaju ja samankaltaisia odotuksia.
Minulla tuo vaihe oli pahimmillaan varmaankin ennen neljääkymppiä. En olisi uskonut, että vakuuttelen miehelle, että seksi on ihan normaalia kanssakäymistä ;). Hmm.. mies oli ihan mukava, mutta ei kiinnostava. Sen jälkeen opin ymmärtämään paremmin vonkaavia miehiä :).
Oma kauteni päättyi kaikkeen ikävään, siis ei ikäkriisiin, vaan elämän vastoinkäymisiin. Luultavasti nämä vastoinkäymiset muuttivat minua eniten. Huomaan, että hyvin harva asia pääsee läpi muurin aiheuttaen tunnekuohuja.
Nauti ja tee kaikkea hullua! Se kuuluu ikään..
Minulla heitti elämä oikein kunnolla häränpyllyä. En koskaan kuvitellut eroavani hyvästä parisuhteestani, ja kuinkas kävikään...olen eronnut, itsenäinen, rakastunut, uuden työpaikan omaava, elämästä nauttiva...
Minuakin viehättää parusuhteessa samankaltaisuus, yhdessä tekeminen ja miehekäs mies.
"Helpottaa ajan myötä :). Nyt 42-vuotiaana olo on jo melko normaali."
Ihana kuulla että joku muukin on kärsinyt ja nauttinut samasta vaivasta. :)
"Minuakin viehättää parusuhteessa samankaltaisuus, yhdessä tekeminen ja miehekäs mies."
Taidan olla vielä toistaiseksi vaiheessa 'minua viehättää mies'. ;)
vaan oireet viittaavat tautiin nimeltä itsekkyys. Se ei riipu iästä, vaan yleensä vaivaa kantajaansa läpi elämän. "Minä ekaksi minä heti mulle heti kaikki tänne nyt..."
sit onkin aika olla itsekäs, eikä toisten kynnysmatto...
Tollasta n :30 v ja siihen lisättynä
hirveet riidat äitini kanssa .
Hei,en tiedä laitanko oikealle otsikolle tätä mutta voisiko joku valaista että en aivan sekoa,olemme mieheni kanssa ollut 10v yhdessä ja meillä on kolme lasta joka jonkin verran vaikuttaa seksielämäämme (en mielestäni ole pihtaillut) ja siten ettei aivan ja milloin vain ole mahdollista sekstailla,tämä johti siihen että mies oli omiin nimiinsä ostanut silikooni seksilelun eli tekopillun jolla itseään viihdyttänyt,olenko liian ankara siitä kun mies jäi tästä kiinni kun löysin kyseisen jutun matkarepusta(ukko paljon pois kotoa "töiden"takia)ja luonnollisesti haukuin hänet pystyyn järkytykseni vuoksi,onko tämä niin yleistä ja tavallista ettei olisi tarvinut loukkaantua,kiitos jos joku viitsisi vastata,en kaipaa enempää nöyryytystä vaan mielipidettä asiaan.
Oletko miettinyt, mikä olisi se toinen vaihtoehto silloin, kun miehesi on työmatkan vuoksi muualla kuin kotona?
En omalla kohdallani tunnista 30, 40 tai mitään muutakaan ikäkriisiä. Vuodet ovat kuluneet ja kuluvat eläen ja niihin mahtuu monenlaista... kivaa ja ikävää. Mitään erityisiä irtiottoja arjesta, elämästä tai itsestäni en ole kaivannut.
Ehkäpä olen tasainen realisti. Ainakin arki on minulle todellista elämää - jokaiseen päivään mahtuu hyviä hetkiä ja yllätyksiä. Jokaisessa päivässä on jotain, mihin olen tyytyväinen.
"Vain elämää, ei sen enempää - eikä vähempää"
Miehenä ajattelen ehkä tässä iässä jo enemmän yläpäällä.Mutta kriisinä pidän itselläni sitä
turhauttavaa tunnetta ettei ole saanut aikaan
mitään pysyvää.Sitä sitten vaan antaa massan
viedä ja elämänhiekka valuu sormienvälistä.
Luulenpa että kriisin vastakohta tässä voisi olla masennus. Jos minulle ei olisi tullut tätä kriisiä, saattaisin olla masentunut.
Ero näillä kahdella lienee se että minä en alistu kohtalooni vaan toimin. Mikä ikinä sitten onkin lopputulos niin se kelpaa minulle, sillä olenhan sen itse saanut aikaan. Myönnän kyllä että minulla tämä toiminta meni saman tien tolpan nokkaan asti, mutta aion nauttia siitä. ;)
Ehkä siis sinunkin kannattaisi miettiä voitko muuttaa asioita, sen sijaan että alistut kohtaloosi.
neljänkympin kriisiä. Olen alkanut tosissani pohtimaan elämääni, koska elän rakkaudettomassa liitossa, mihin en ole tyytyväinen. Sisälläni kuohuaa, koska haluaisin tehdä tilanteelle jotain, mutta en uskalla. Kumppanin kanssa ei voi keskustella, ei tästä, eikä mistään muustakaan. No, ehkä lapsista sentään. Pelkäsin aikoinaan, että lapsistani tulee tunneköyhiä, koska he eivät näe vanhempiensa osoittavan hellyyttä toisiaan kohtaan. En kuitenkaan ole huolissani tästä enää. Jotain muutosta haluaisin elämääni ja tilannetta ei helpota yhtään se, että olen mennyt ihastumaan toiseen mieheen. Liekö tämä ihastukseni saanut koko kriisin aikaiseksi, mene ja tiedä!
Oletko ajatellut että voisit miehesi kanssa mennä keskustelmaan jonnekkin parisuhdeterapiaan tai jotain. Se tuskin auttaa että petät miestäsi.
miestäni. Parisuhdeterapiaankaan emme tule menemään, koska en voisi enää rakastua uudelleen mieheeni.
Minä aloin miettimään elämääni siinä 40:n hujakoilla. Mietinnässä oli avioliitto sekä työ. Mietin tarkasti mitä elämältä haluan ja elänkö sitä elämää jota haluan vielä yli puolet elämästäni elää. Tein hyvin ratkaisevia muutoksia: irtisanouduin työstäni ja vaihdoin täysin uuteen ammattiin. Palkka paljon pienempi mutta vihdoinkin koin tekeväni tarpeellista työtä. Avioliitto pysyi kasassa koska rakastin miestäni ja minulla oli aivan ihana perhe ja koti. Perhe kasvoikin vielä yhdellä lapsella tuon kriisini jälkeen. Nyt sitten olenkin työssäni viihtyvä, keski-ikäinen, kolmen melko pienen lapsen yh-äiti. Nyt sitten odottelen sitä 50:n villitystä.
Itse toivon että oma viidenkympinvillitys tulee olemaan yhtä hauska kuin tämä neljänkympinkriisi. :)
Minä myös heräsin miettimään elämääni ja sitä mitä haluan tehdä loppuelämäni. Työssä ei ole vikaa ja sinkku olen jo valmiiksi, joten muutan tässä elämääni sitten muilta osin tai yritän ainakin.
En ole kokenut mitään kriisiä, ainakaan omasta mielestäni...
Sellaisen pohdiskeluvaiheen olen käynyt läpi, miettinyt elämääni. Olen ollut melko tyytyväinen olotilaani aina. Ainoa seikka jonka olen muuttanut pohdinnan tuloksena on se että osaan ja pystyn nykyisin sanomaan : EI.
Ei ole toisten mieliksi lähdettävä kapakkaan kun ei itse halua, ei tarvitse ammattitaitoaan käyttää vapaa-aikanaan kun ei itse halua. Ei tarvitse vastailla puhelimeen keskellä yötä kun ei halua. Ei lomalla tarvitse matkustella kun ei halua...ym
Miksi se ennen olikin niin vaikeaa kieltäytyä vaikka itse ei todellakaan tahtonut?
Kas kummaa, samoja oireita yhdellä ja toisella.
Ei sanan opin käyttämään 37 tienoilla, samaan aikaan jätin ravintolat ohjelmasta pois kun sitä oikeaa tai sopivaa ei vuosien etsinnästä huolimatta löytynyt eikä etsiminen tuottanut enää minkäänlaista tyydytystä vaan kävi työstä.
Teen myös sitä mitä itse haluan. Yritystäni pyöritin lujaa muutaman vuoden vaan kun en siinäkään nähnyt mieltä, uusi iso auto kun ei tunnu missään enkä sillä mitään tee.
Miksi viettää elämänsä tekemällä työtä kun voi tehdä jotain muuta mitä haluaa? -elän vain kerran.
Leikkasin päivää 9-12 tunnista 4 -6 tuntiin ja aloin rakentamaan menetettyä kuntoa takaisin: halonhakkuuta, pyöräilyä, kuntosalia- joka päivä tuntuu hienommalata. Lukeminen ja musiikin kuuntelu on myös palannut harrastuksiini, tunnun nauttivan elämästäni.
Vielä kun se "muija" löytyisi, vaan pakolla en etsi;)
Jaa, minä opin sanomaan ei jo yli 10v sitten.
Nyt pyrin muuttamaan elämäni suuntaa toisella tapaa. En oikeastaan itsekkään varmaksi osaa sanoa miten. Jos nyt tuon miehen löytäisi niin sekin riittäisi, uskoisin. Ja jos ei löydy niin kaiken näköistä muuta on sitten työn alla.
Naatitaan joka tilanteesta, se voipi olla vika kerta. :D