Innovaatio
Kerron tämän hulppean tarinan niin kuin olisin seurannut vain sivusta. Saattaa olla, huom. saattaa, että olin asiassa mukana, mutta en oikein viitsisi paljastaa.
Konepajamme osasi tehdä sen. Ei oikein hyvin kylläkään: se oli hidas, iso rohjo, kovaääninen ja kallis. Ei oikein tyylikäskään - saksalaiset osasivat tehdä paremman ja upeamman. Jos saisimme kehitettyä omaamme, markkinoita olisi paljon. Kotimaahan menisi muutama - saisimme hyvin testailtua sitä täällä. Sitten Venäjälle ja seuraavaksi Kauko-Itään.
Lukijaa alkaa (toivottavasti) tässä kohtaa kiinnostaa, mistä vehkeestä on puhe. No, katsoppas, koetan selittää. Se on laitteisto joka pystyy tekemään kirjahyllyjä jatkuvana tuotantona. Käsin koskematta. Tai no, pitäähän siinä pari käyttäjää olla valvomassa koko ajan. Se on kymmenkunta metriä pitkä, pari metriä leveä ja pari metriä korkea systeemi.
Toimitusjohtaja huomasi lehdestä, että Hannoverin messuilla oli laitteisto esillä. Suunnittelupäällikkömme, diplomi-insinööri, päätti lähteä katsomaan sitä ja otti kaksi kokeneinta insinööriä mukaansa, opistoinsinöörejä - tämä on aina huomattava. Sattuivat olemaan aika hyviä kaveruksiakin nämä. Aina riitti kahvipöydässä juttua vaikka autojen vääntömomentin suhteesta virranjakajan kärkiväliin. Ja saunaillat lähensivät äijiä kohtuullisin väliajoin. Siellä saatettiin puhua jo humaaneimmista asioista. Vaikkapa Ferrarin ja McLarenin seuraavan kauden kuljettajista.
Kun inssit saapuivat Hannoveriin, oli lentokoneessa tarjoiltu konjakki hiukan kohonnut teknisiin päihin niin, että katsottiin parhaaksi ottaa lentokentän ravintolassa vielä yhdet. Siis kaksi per inssi.
Sitten taksilla hotelliin. Ravintolan baarissa sujui ilta juomia maistellessa, olivat nimittän halpoja Suomeen verrattuna. Joku keksi uudenlaisen mutterinkin, tai ainakin luuli keksineensä - siinä oli seitsemän kulmaa kuuden sijasta. Asiaa ihmeteltiin, mutta jo messuista hieman väsähtänyt insinööri perusteli, että hyvin suurilla kolmosen arvoilla kolme plus kolme voi olla seitsemän.
Jossain vaiheessa selvisi,että ravintolan takahuoneessa oli palveluhaluisia tyttöjä. Kukaan ei itse käynyt siellä, mutta jos oikein tiukasti ketä tahansa ristikuulusteli, niin muut pojat saattoivat ehkä - en voi varmaksi tietää - piipahtaa.
Seuraava päivä käynnistyi olutaamiaisen tukemana hotellissa. Sitten taksilla messualueelle joka oli valtava. Miehet päätyivät ensiksi messuravintolaan olusille. Siellähän sattui kohdalle tärkeän tavaratoimittajan edustaja joka tarjosi... No joo, mutta herrat keskustelivat siinä tulevaisuuden bisneksistä eivätkä ennättäneet pidemmälle, kun työasioita pystyi siltä istumaltakin hoitamaan. Mutterin keksijä keksi mutteriinsa ruuvin, mutta kun hän yritti piirtää sen servettiin, toiset pyysivät jättämään asian hautumaan. Ilta kului hotellin ravintolassa, paikalliseen kulttuuriin tutustuttaessa. Seuraavana päivänä, puolenpäivän jälkeen he löysivät laitteiston messualueelta. Olo muistutti junan alle jäänyttä oravaa, mutta kaikki tutkivat minkä pystyivät ainakin seitsemän, ellei yhdeksänkin minuuttia.
Koneistossa tutkijamme havaitsivat erikoisia venttiiliratkaisuja, ihmeellisiä, äänettömiä servomoottoreita ja kummallisen kevyitä rakenteita. Olisivat he tutkineet pidempäänkin, mutta laitteen edustaja otti heidät haltuunsa. He esiintyivät myyntitykille suomalaisina asiakkaina, muka kiinnostuneina ostamaan. Niinpä he saivatkin takahuoneessa "yhdet" konjakit, videoesittelyn aikana. Juoma vaikutti olotilaa kohottavasti ja, kun paluulentoonkin oli aikaa enää muutama tunti, päättivät he, että tämä on nyt nähty, lähdetään valmistautumaan kotiin lähtöön - toki ravintolan kautta.
Suomeen, työpaikalle saavuttuaan he pitivät lyhyen, mutta tiukan yhteenvetopalaverin. Joku mainitsi kopioinnin olevan suurinta imartelua, ei siinä moraalisesti mitään ollut... mutta kukas laitteiston nyt sitten suunnittelisi - tai piirtäisi, suunnitelmat olivat jo heidän mielessään? Aika uusiksi se pitäisi laittaa. Uusi kauppakin oli saatu, nyt olisi hyvä innovoida kun aikaa toimitukseen oli runsaasti. Leo! Leo se voisi olla. Uusi, nuori suunnittelija, joka oli antanut terävän vaikutelman ja tarvitsi haasteellisen projektin kehittyäkseen ehkä jopa huippusuunnittelijaksi. Kokeneemmat insinöörit lupasivat toki auttaa ja antaa kaikki tietonsa Leolle.
Leo alkoi suunnitella "uuden sukupolven" hyllykonetta. Monta kertaa hän kysyi kokeneilta, miten saksalaiset jonkun kohdan olivat toteuttaneet. Vastauksen hän aina sai, kuten:
- Kyllä se toimi, videolta itse näin.
- Siinä oli sellaisia aika erikoisia venttiileitä. Varmaan aika uutta mallia, en ole ennen moisia nähnyt.
- Siihen vois laittaa servon tai pari. Sakutkin oli laittanu.
- Älä sitte laita liian vahvoja rakenteita
- Siinä vehkeessä oli kyllä jännät värit. Kaksiväriseksi olivat laittaneet.
Leo suunnitteli kuukauden, sitten toisen. Teki pitkää päivää ja mietiskeli kotonaankin. Hahmotteli, keksi, innovoi. Lopulta työ oli esittämiskunnossa.
- Aika kauan siinä meni, sanoi yksi kokenut, - vaikka malli oli messuilla.
- Kun ette tuoneet prosyyrejä... yritti Leo pitää puoliaan.
- No, katotaan nyt sitten sanoi toinen kokenut. Kyllähän tämä - onhan tässä... Mutta miksi olet heikentänyt rakenteita?
- Taisit itse sanoa, että ei liian vahvoja. Toi on tietokonella, lujuuslaskentaohjelmalla laskettu, että kestää, jos nuo laittaa noin...
- Nii... Jos ne laittaa noin, mietiskeli kokenut hiukan vaivautuneen oloisena. - Joo, mut ei tollasia. Laita vaan niin kuin ne oli ennen. Ne oli mun arvioimat...
- Mitä ihmeen venttiileitä noi on? kysyi toinen kokenut.
- Säähän sanoit että uutta tekniikkaa niinku saksalaisilla. Kyselin koulukaveriltani joka on Saksassa töissä. Se otti selville - noita siellä nykyään laitetaan.
- Ei saatana. Noi on varmaan monta euroa kalliimpia kuin ne vanhat. Siis voi noi olla hyvät mut ei... Laita vaan niitä vanhoja.
- Mikä ihmeen moottori toi on? kysyi diplomi-inssi.
- Servomoottori. Siitä oli teidän kanssa puhe. Se on paljon nopeampi ja tehokkaampi tossa, ja lähes äänetön, verrattuna siihen vanhaan.
- Emmä kyllä nyt servoa laittaisi. Sitä joutuu sitte testaamaan ihan hirveesti. Eikä meidän asentajat sitä osaa säätää. Kyl mä uskon, että sä olet laskenut ton, voi olla et ihan oikeinkin, mut... Kyllä me laitetaan se vanha moottorityyppi kuule...
Leon kasvot olivat, voinet kuvitella, melko punaiset tässä vaiheessa. Ei siinä mikään auttanut, uudet innovaatiot olisi raksittava pois ja piirrettävä samanlainen kuin aikaisemmat laitteistot. Kokeneet olivat jo poistumassa, kun joku vielä kysyi:
- Minkä värin siihen merkkasit?
- Kuljettimet mustaksi ja prässit punaiseksi. Tuohon, yläpalkkiin meidän logo. Juteltiin siitä aika paljon vaimon kanssa, joka on muotoilija ammatiltaan, saanut palkintojakin.
- Juu, mut kun me palaveerattiin eilen illalla siitä Mustassa Kissassa ja päätettiin, että pidetään vaan se entinen harmaasävy.
Kokeneet poistuivat. Leo nojautui voipuneena tuolin selkänojaan, kasvot kuin rautalankavyyhti, sulki silmänsä ja läähätti suu auki. Lojui siinä kuin halvaantuneena muutaman minuutin. Sitten ryhdistäytyi äkkiä:
- Mitä helvettiä, laitetaan sitte noi samat virheetkin kuin aina ennenkin, sanoi hän itsekseen ääneen, - noissa oli pultinreiät väärin ja tuosta puuttui anturin kiinnikkeet ja vielä noihan on aina olleet päin...
Ninpä Leo muutti suunnitelmansa saamiensa määräysten mukaan ja sitten kuvat olivatkin valmiit konepajan puolelle haukuttavaksi. Nythän tässä, alunperin kolmen, nyt neljän hengen suunnittelutiimissä oli kokemattomampikin jäsen jota syytellä...
Kerron tämän hulppean tarinan niin kuin olisin seurannut vain sivusta. Saattaa olla, huom. saattaa, että olin asiassa mukana, mutta en oikein viitsisi paljastaa.
Konepajamme osasi tehdä sen. Ei oikein hyvin kylläkään: se oli hidas, iso rohjo, kovaääninen ja kallis. Ei oikein tyylikäskään - saksalaiset osasivat tehdä paremman ja upeamman. Jos saisimme kehitettyä omaamme, markkinoita olisi paljon. Kotimaahan menisi muutama - saisimme hyvin testailtua sitä täällä. Sitten Venäjälle ja seuraavaksi Kauko-Itään.
Lukijaa alkaa (toivottavasti) tässä kohtaa kiinnostaa, mistä vehkeestä on puhe. No, katsoppas, koetan selittää. Se on laitteisto joka pystyy tekemään kirjahyllyjä jatkuvana tuotantona. Käsin koskematta. Tai no, pitäähän siinä pari käyttäjää olla valvomassa koko ajan. Se on kymmenkunta metriä pitkä, pari metriä leveä ja pari metriä korkea systeemi.
Toimitusjohtaja huomasi lehdestä, että Hannoverin messuilla oli laitteisto esillä. Suunnittelupäällikkömme, diplomi-insinööri, päätti lähteä katsomaan sitä ja otti kaksi kokeneinta insinööriä mukaansa, opistoinsinöörejä - tämä on aina huomattava. Sattuivat olemaan aika hyviä kaveruksiakin nämä. Aina riitti kahvipöydässä juttua vaikka autojen vääntömomentin suhteesta virranjakajan kärkiväliin. Ja saunaillat lähensivät äijiä kohtuullisin väliajoin. Siellä saatettiin puhua jo humaaneimmista asioista. Vaikkapa Ferrarin ja McLarenin seuraavan kauden kuljettajista.
Kun inssit saapuivat Hannoveriin, oli lentokoneessa tarjoiltu konjakki hiukan kohonnut teknisiin päihin niin, että katsottiin parhaaksi ottaa lentokentän ravintolassa vielä yhdet. Siis kaksi per inssi.
Sitten taksilla hotelliin. Ravintolan baarissa sujui ilta juomia maistellessa, olivat nimittän halpoja Suomeen verrattuna. Joku keksi uudenlaisen mutterinkin, tai ainakin luuli keksineensä - siinä oli seitsemän kulmaa kuuden sijasta. Asiaa ihmeteltiin, mutta jo messuista hieman väsähtänyt insinööri perusteli, että hyvin suurilla kolmosen arvoilla kolme plus kolme voi olla seitsemän.
Jossain vaiheessa selvisi,että ravintolan takahuoneessa oli palveluhaluisia tyttöjä. Kukaan ei itse käynyt siellä, mutta jos oikein tiukasti ketä tahansa ristikuulusteli, niin muut pojat saattoivat ehkä - en voi varmaksi tietää - piipahtaa.
Seuraava päivä käynnistyi olutaamiaisen tukemana hotellissa. Sitten taksilla messualueelle joka oli valtava. Miehet päätyivät ensiksi messuravintolaan olusille. Siellähän sattui kohdalle tärkeän tavaratoimittajan edustaja joka tarjosi... No joo, mutta herrat keskustelivat siinä tulevaisuuden bisneksistä eivätkä ennättäneet pidemmälle, kun työasioita pystyi siltä istumaltakin hoitamaan. Mutterin keksijä keksi mutteriinsa ruuvin, mutta kun hän yritti piirtää sen servettiin, toiset pyysivät jättämään asian hautumaan. Ilta kului hotellin ravintolassa, paikalliseen kulttuuriin tutustuttaessa. Seuraavana päivänä, puolenpäivän jälkeen he löysivät laitteiston messualueelta. Olo muistutti junan alle jäänyttä oravaa, mutta kaikki tutkivat minkä pystyivät ainakin seitsemän, ellei yhdeksänkin minuuttia.
Koneistossa tutkijamme havaitsivat erikoisia venttiiliratkaisuja, ihmeellisiä, äänettömiä servomoottoreita ja kummallisen kevyitä rakenteita. Olisivat he tutkineet pidempäänkin, mutta laitteen edustaja otti heidät haltuunsa. He esiintyivät myyntitykille suomalaisina asiakkaina, muka kiinnostuneina ostamaan. Niinpä he saivatkin takahuoneessa "yhdet" konjakit, videoesittelyn aikana. Juoma vaikutti olotilaa kohottavasti ja, kun paluulentoonkin oli aikaa enää muutama tunti, päättivät he, että tämä on nyt nähty, lähdetään valmistautumaan kotiin lähtöön - toki ravintolan kautta.
Suomeen, työpaikalle saavuttuaan he pitivät lyhyen, mutta tiukan yhteenvetopalaverin. Joku mainitsi kopioinnin olevan suurinta imartelua, ei siinä moraalisesti mitään ollut... mutta kukas laitteiston nyt sitten suunnittelisi - tai piirtäisi, suunnitelmat olivat jo heidän mielessään? Aika uusiksi se pitäisi laittaa. Uusi kauppakin oli saatu, nyt olisi hyvä innovoida kun aikaa toimitukseen oli runsaasti. Leo! Leo se voisi olla. Uusi, nuori suunnittelija, joka oli antanut terävän vaikutelman ja tarvitsi haasteellisen projektin kehittyäkseen ehkä jopa huippusuunnittelijaksi. Kokeneemmat insinöörit lupasivat toki auttaa ja antaa kaikki tietonsa Leolle.
Leo alkoi suunnitella "uuden sukupolven" hyllykonetta. Monta kertaa hän kysyi kokeneilta, miten saksalaiset jonkun kohdan olivat toteuttaneet. Vastauksen hän aina sai, kuten:
- Kyllä se toimi, videolta itse näin.
- Siinä oli sellaisia aika erikoisia venttiileitä. Varmaan aika uutta mallia, en ole ennen moisia nähnyt.
- Siihen vois laittaa servon tai pari. Sakutkin oli laittanu.
- Älä sitte laita liian vahvoja rakenteita
- Siinä vehkeessä oli kyllä jännät värit. Kaksiväriseksi olivat laittaneet.
Leo suunnitteli kuukauden, sitten toisen. Teki pitkää päivää ja mietiskeli kotonaankin. Hahmotteli, keksi, innovoi. Lopulta työ oli esittämiskunnossa.
- Aika kauan siinä meni, sanoi yksi kokenut, - vaikka malli oli messuilla.
- Kun ette tuoneet prosyyrejä... yritti Leo pitää puoliaan.
- No, katotaan nyt sitten sanoi toinen kokenut. Kyllähän tämä - onhan tässä... Mutta miksi olet heikentänyt rakenteita?
- Taisit itse sanoa, että ei liian vahvoja. Toi on tietokonella, lujuuslaskentaohjelmalla laskettu, että kestää, jos nuo laittaa noin...
- Nii... Jos ne laittaa noin, mietiskeli kokenut hiukan vaivautuneen oloisena. - Joo, mut ei tollasia. Laita vaan niin kuin ne oli ennen. Ne oli mun arvioimat...
- Mitä ihmeen venttiileitä noi on? kysyi toinen kokenut.
- Säähän sanoit että uutta tekniikkaa niinku saksalaisilla. Kyselin koulukaveriltani joka on Saksassa töissä. Se otti selville - noita siellä nykyään laitetaan.
- Ei saatana. Noi on varmaan monta euroa kalliimpia kuin ne vanhat. Siis voi noi olla hyvät mut ei... Laita vaan niitä vanhoja.
- Mikä ihmeen moottori toi on? kysyi diplomi-inssi.
- Servomoottori. Siitä oli teidän kanssa puhe. Se on paljon nopeampi ja tehokkaampi tossa, ja lähes äänetön, verrattuna siihen vanhaan.
- Emmä kyllä nyt servoa laittaisi. Sitä joutuu sitte testaamaan ihan hirveesti. Eikä meidän asentajat sitä osaa säätää. Kyl mä uskon, että sä olet laskenut ton, voi olla et ihan oikeinkin, mut... Kyllä me laitetaan se vanha moottorityyppi kuule...
Leon kasvot olivat, voinet kuvitella, melko punaiset tässä vaiheessa. Ei siinä mikään auttanut, uudet innovaatiot olisi raksittava pois ja piirrettävä samanlainen kuin aikaisemmat laitteistot. Kokeneet olivat jo poistumassa, kun joku vielä kysyi:
- Minkä värin siihen merkkasit?
- Kuljettimet mustaksi ja prässit punaiseksi. Tuohon, yläpalkkiin meidän logo. Juteltiin siitä aika paljon vaimon kanssa, joka on muotoilija ammatiltaan, saanut palkintojakin.
- Juu, mut kun me palaveerattiin eilen illalla siitä Mustassa Kissassa ja päätettiin, että pidetään vaan se entinen harmaasävy.
Kokeneet poistuivat. Leo nojautui voipuneena tuolin selkänojaan, kasvot kuin rautalankavyyhti, sulki silmänsä ja läähätti suu auki. Lojui siinä kuin halvaantuneena muutaman minuutin. Sitten ryhdistäytyi äkkiä:
- Mitä helvettiä, laitetaan sitte noi samat virheetkin kuin aina ennenkin, sanoi hän itsekseen ääneen, - noissa oli pultinreiät väärin ja tuosta puuttui anturin kiinnikkeet ja vielä noihan on aina olleet päin...
Ninpä Leo muutti suunnitelmansa saamiensa määräysten mukaan ja sitten kuvat olivatkin valmiit konepajan puolelle haukuttavaksi. Nythän tässä, alunperin kolmen, nyt neljän hengen suunnittelutiimissä oli kokemattomampikin jäsen jota syytellä...
Vastaukset 3
Vanhimmat
Itsekin tekniikan alalla työskentelevänä voin kertoa:
Kyllä. Noinkin se voi mennä.
Hyvin kerrottu, hauskasti.
Hiukan liikaako ryyppäsivät?
Joku sentään vastasi jotain. Kiitos hänelle.
Mutta yleisesti ottaen tais olla liian ammatillinen stoori tänne. Suurin osa ei varmaan omaksunut tarinaa mitenkään...(?)
Vaikka yritin tehdä sen niin, että humanistitkin bonjaisivat.
...no bonjasinhan minäkin sentään
omalla tavallani
(en ole humanisti enkä insinööri)
jo ensi kerran lukiessani tekstisi,
mutta ajattelin että
ärsyttävää
ärsyttävää
... ettäs kehtaakin !
Ihan oikeasti nyt sitten laitan
kritiikkiäni, koska olen hyvä
laittamaan,
kun vähän näköjään ihmiset laittavat palautetta.
Siis.
Tykkään kyllä tällaisista jutuista lukea, jotka eivät jätä kylmäksi, vai miten sen nyt selittäisin... ettei proput pala heti kerralla, vaan jää jotakin sulattamattakin.
Hyvin on viilattu.