Hakekaa apua

Lääkäri passitti minut ravitsemusterapeutille ylipainon vuoksi. Esitteli ruokaympyrän ja neuvoi; jos tekee mieli suklaata, syö porkkana. Kiitos. Ihan niinkuin en olisi tuota tiennyt.

Miksi olen niin surullinen ja ahdistunut, etten välitä itsestäni? Joka aamu, kun herään harmittaa etten ole yön aikana kuollut. Olen alkanut toivoa kuolemaa, kun lääkärit ovat 'pelotelleet', etten tämän painoisena, näillä verenpaine, kolesteroli ja sokeriarvoilla vanhaksi elä. Päivittäin ajattelen myös itsemurhaa. Olen koko ajan hermostunut, syöminen on ainoa, mikä rauhoittaa. En tule kylläiseksi, voin syödä miten suuria määriä vain. Ymmärrän kyllä ruokaympyrän ja lautasmallin, en vain pysty noudattamaan niitä.

Hotpottalot kirjoitti:

Lääkäri passitti minut ravitsemusterapeutille ylipainon vuoksi. Esitteli ruokaympyrän ja neuvoi; jos tekee mieli suklaata, syö porkkana. Kiitos. Ihan niinkuin en olisi tuota tiennyt.

Miksi olen niin surullinen ja ahdistunut, etten välitä itsestäni? Joka aamu, kun herään harmittaa etten ole yön aikana kuollut. Olen alkanut toivoa kuolemaa, kun lääkärit ovat 'pelotelleet', etten tämän painoisena, näillä verenpaine, kolesteroli ja sokeriarvoilla vanhaksi elä. Päivittäin ajattelen myös itsemurhaa. Olen koko ajan hermostunut, syöminen on ainoa, mikä rauhoittaa. En tule kylläiseksi, voin syödä miten suuria määriä vain. Ymmärrän kyllä ruokaympyrän ja lautasmallin, en vain pysty noudattamaan niitä.

Lue lisää

Olen itsekin vain joka paikasta lukenut sitä, että kuinka "ensin pitää hyväksyä itsensä sellaisena kuin on ", "ahmiminen on vain lopetettava", ja "syö kolmen-neljän tunnin välein" ja muuta *skaa, tiedätte kyllä.

Nyt kun olen näillä palstoilla pyörinyt ja lueskellut viestejä, olen todennut, että jos menen sitä terkkaria tapaamaan, masennun vain entisestään. Ei siellä muuta toisteta kuin noita itsestäänselvyyksiä.

Tämänhetkinen onglemani taitaa olla lähinnä itsekurin puute. Oli kyse sitten jostain koulutukseen liittyvästä tai henkilökohtaisesta projektista, en vain saa tehtyä mitään. Samalla tavalla en saa pidettyä itseäni ahmimasta tai lopetettua syömistä, kun sen aloitan.

Onko muilla samaa ongelmaa?

Olen myös sen todennut jo kauan sitten, että en voi kuitenkaan ahmia muiden ihmisten läsnäollessa. Pitäisikö minun siis "parantaa" itseäni muuttamalla johonkin solukämppään?? :D Oikeastaan tahtoisin kysyä kaikilta tämän viestin lukevilta, onko yksinkertaisia keinoja kehittää itsekuriaan? Luulisin, että lähes kaikkia BEDiläisiä nimittäin vaivaa itsetunnon ja itsekurin puute (ei millään pahalla, itseäni ainakin vaivaavat nämä).

Mirarallaa kirjoitti:

Olen itsekin vain joka paikasta lukenut sitä, että kuinka "ensin pitää hyväksyä itsensä sellaisena kuin on ", "ahmiminen on vain lopetettava", ja "syö kolmen-neljän tunnin välein" ja muuta *skaa, tiedätte kyllä.

Nyt kun olen näillä palstoilla pyörinyt ja lueskellut viestejä, olen todennut, että jos menen sitä terkkaria tapaamaan, masennun vain entisestään. Ei siellä muuta toisteta kuin noita itsestäänselvyyksiä.

Tämänhetkinen onglemani taitaa olla lähinnä itsekurin puute. Oli kyse sitten jostain koulutukseen liittyvästä tai henkilökohtaisesta projektista, en vain saa tehtyä mitään. Samalla tavalla en saa pidettyä itseäni ahmimasta tai lopetettua syömistä, kun sen aloitan.

Onko muilla samaa ongelmaa?

Olen myös sen todennut jo kauan sitten, että en voi kuitenkaan ahmia muiden ihmisten läsnäollessa. Pitäisikö minun siis "parantaa" itseäni muuttamalla johonkin solukämppään?? :D Oikeastaan tahtoisin kysyä kaikilta tämän viestin lukevilta, onko yksinkertaisia keinoja kehittää itsekuriaan? Luulisin, että lähes kaikkia BEDiläisiä nimittäin vaivaa itsetunnon ja itsekurin puute (ei millään pahalla, itseäni ainakin vaivaavat nämä).

Lue lisää

Hei kaikki.
Olen syömishäiriöinen, luultavasti EDNOSista (eli meikän oireisiin kuuluu: mm. pahasti vääristynyt omakuva, ahmiminen, ahmimisen jälkien paastoaminen.. onhan näitä..) kärsivä 21-vuotias naisihminen. Olen tuskaillut tämän ongelman kanssa noin kaksi vuotta, ja voin kaikkien mahdollisten "itsehoitokokemuksien" perusteella kertoa, että että itsekuriaan kyllä voi kehittää ja se kehittyykin jos tarpeeksi yrittää, mutta minkään sortin itsekuri ei auta siinä kun syömishimo yllättää. Jos oikeasti on sairas, siinä ei paljoa itsekuri auta. Olen syyllistänyt itseäni juurikin tästä itsekurin puutteesta ja kaikin keinoin yrittänyt päästä ahmimisesta eroon, mutta ei auta. Viikolla usein tekee mieli ahmia, ja varsinkin viikonloppuisin ahmimishimo on ylitsepääsemätön. On PAKKO ahmia - on tunne, että jos viikonloppuna en saa mässäillä, en selviä seuraavasta viikosta.

Viikolla tosiaan syön hyvin kurinalaisesti (mutta kuitenkin tarpeeksi), harrastan paljon liikuntaa ja muutenkin kaikki natsaa, mutta viikon lopulla kaikki hajoaa käsiin, eli pakko saada karkkia, pitsaa, ihan mitä tahansa mahdollisimman sokerista/rasvaista. Olen masentunut, ja miettinyt sitä että jos en olisi, syömiskäyttäytyminen olisi varmaan toisenlaista. Tiedätte varmaan tunteen, että mistään muusta ei saa sitä lohtua ja turvallisuden tunnetta, kuin ahmimisesta.

Olenkin ajatellut hakeutua hoitoon, masennus on jo tarpeeksi hyvä syy, mutta syömishäiriö vielä siihen päälle - niissä on jo tarpeeksi sulateltavaa että omin voimin pääsisi eroon. Olisikin kiva kuulla ihmisten kokemuksia siitä, onko hoitoon meneminen auttanut ja muutenkin tästä ahmimishäiriön arjesta. Jos jotakuta kiinnostaa vaihtaa päivittäisiä kuulumisia, niin olisin enemmän kuin iloinen. Jos innostaa, niin postia voi pistää osoitteeseen: [email protected]

Älkää uskoko tuota itsekuri -paskapuhetta. Siis että "mulla ei ole tarpeeksi itsekuria". Sellaista asiaa kuin "itsekuri" EI OLE OLEMASSAKAAN.

Ajatellaanpa vaikka jotakin huippuviulistia. Onko hän huippu siksi, että hänellä on riittävästi itsekuria harjoitella? Ei. Hän on huippu siksi, että hän rakastaa harjoittelemista. Mikään ei pakota häntä harjoittelemaan. Hän harjoittelee, koska hän rakastaa viulunsoittoa.

Me olemme sairaita, koska sairaudesta on tullut tärkeä osa meitä. Me emme pysty luopumaan siitä, koska me rakastamme sitä. Se on liian tuttu ja turvallinen olotila. Se on oleellinen osa meitä. Meillä ei ole mitään, mitä ottaa tilalle, jos luopuisimme sairaudestamme.

En usko että kukaan pystyy paranemaan tästä sairaudesta yksin. On kyse peloista, rakkauden ja läheisyyden puuttumisesta. Tämän tarkempia vastauksia minulla ei ole. Jos olisi, minun ei tarvitsisi lukea tätä palstaa.