Ympärillä oli vain pimeää metsää. Maa oli valkoisenaan lumesta, mutta silti oli pimeää. Pimeä metsä. Mutta pienenähän me aina mummon kanssa olimme oikaisseet tästä laivapuistoon. Silloin tässä oli ollut huoltoasema. Mnä raahasin perässäni painavaa kassia, kuin piennä, kun me mummon kanssa olimme menossa uimaan. Maa työnsi kantojaan meidän tiellemme läpi hohtavan valkean lumen. Tummia kantoja, jotka estivät meidän kulkumme. Minä kompastelin ja Nina hoputti minua edellä. Kassi painoi, kiskoi minua taaksepäin, ei antanut mennä, oli niin vaikea mennä. Huoltoaseman tilalla oli vain sata vuotta vanha metsä.
Oli niin kylmä, kolea ilma. Loskaa. Joka puolella harmaata. Minä istuin bussipysäkillä, Nina seisoi. Minä katsoin haikeana toisella puolella tietä jyrkästi kohoavaa metsää, joka uhmasi valoa. Tie näytti erottavan kaksii maailmaa toisistaan. Sivistyneen yhteiskunnan ja tuon kesyttämättömän luonnon. Pysäkiltä puuttuivat aikataulut. Metsän julma koura oli tuhonnut ne. Repinyt yösydännä ja haudannut jykevien runkojensa sisään. Pian se tuhoaisi kaiken. Taivaalla roikkuivat haponvihreät pilvet. Oli niin autiota, vain metsä lauloi kapivoivaa lauluaan.Bussi tuli, vei meidät pois metsän ulottuvilta.
Minä makasin kovalla, likaisella lattialla. Bussi heittelehti sinne tänne. Kun minä olin vaivoin päässyt pystyyn, se tekikin taas käännöksen ja minä lensin uudelleen lattialle. Sattui. Minä istuinja katselin kauhistuneena ulos. Linja-auto ajoi holtittomasti, joka puolelta tulvi vastaan autoja. Pian me törmäisimme. Kuuluisi vain yön ujeltava ääni, ja me vajoaisimme maan alle, synkkään hautaan, josta kukaan ei koskaan saisi tietää. Minun äitini ja ystäväni ja kaikki ihmiset vain naureskelivat hilpeästi, oli kuin he olisivat juoneet metsän juovuttavaa viiniä. Minä pelkäsin, bussi teki äkkijarrutuksen, matka oli ohitse. Edessä kohosi Hong Kong. Haponvihreät pilvet olivat purppuranpunaiset.
Me seisoimme nenät kohti seitsemänsiä taivaita ja yllämme levittäytyivät puiden latvat. Leikkimökki pihan toisella puolella muistutti jostain kaukaisesta, ilmassa soivat lapsuuden laulujen soinnut. Lehdet olivat halkaisijaltaan ainakin puoli metriä, maa oli hedelmällinen. Jos oli tarkkasilmäinen, saattoi huomata noiden oliivinvihreiden ja oranssien lehtien seassa variksia, joiden siivet olivat siniset tai punaiset.Me katsoimme yllämme levittäytyvää paratiisia, joka oli täytenään sini- ja punasiipisiä lintuja ja lapsuuden lauluja. Me menimme, ja nuo taianomaiset varikset nousivat siivilleen, kohosivat lentoon taivaalle, kunnes minä en voinut enää erottaa niitä sinestä.
Eitämä ole minun kotini. Silti minun perheeni istuu pöydässä ja aterioi. Kuin kaikki olisi jokapäiväistä elämää. Tamminen ruokailupöytä, viinipunainen, vanha nahkatuoli ja silkkiset tyynyt, kaikki on kuin Ninan kotona. Minä huokaisen. On liian vaikeaa edes koittaa ymmärtää, kuin maailma olisi vaipunut syvään uneen.
Saksan kirjat ovat avonaisina pöydällä. Laskuja, laskuja, mihin katosivat käännöslauseet? Parvi kyyhkysiä lehahtaa lentoon kaapista, ikkunasta virtaa huoneeseen tuttu, ruosteen keltainen valo. Suljen silmäni. On ummistettava ne, jotta maailma olisi edes hetken normaali. Korvissa kaikuu Tanjan ääni, joka kysyy herkeämättä, mikä on normaali. Ääni vaipuu, aivan kuin metsän laulu jäädessään taakse. Avaan hiljaa silmäni, käännöslauseet ovat taas siinä.
Että sellainen, kommentoida saa ihan vaapsti ja olisi tosiaan kivaakin kuulla jotain palautetta.
Oli niin kylmä, kolea ilma. Loskaa. Joka puolella harmaata. Minä istuin bussipysäkillä, Nina seisoi. Minä katsoin haikeana toisella puolella tietä jyrkästi kohoavaa metsää, joka uhmasi valoa. Tie näytti erottavan kaksii maailmaa toisistaan. Sivistyneen yhteiskunnan ja tuon kesyttämättömän luonnon. Pysäkiltä puuttuivat aikataulut. Metsän julma koura oli tuhonnut ne. Repinyt yösydännä ja haudannut jykevien runkojensa sisään. Pian se tuhoaisi kaiken. Taivaalla roikkuivat haponvihreät pilvet. Oli niin autiota, vain metsä lauloi kapivoivaa lauluaan.Bussi tuli, vei meidät pois metsän ulottuvilta.
Minä makasin kovalla, likaisella lattialla. Bussi heittelehti sinne tänne. Kun minä olin vaivoin päässyt pystyyn, se tekikin taas käännöksen ja minä lensin uudelleen lattialle. Sattui. Minä istuinja katselin kauhistuneena ulos. Linja-auto ajoi holtittomasti, joka puolelta tulvi vastaan autoja. Pian me törmäisimme. Kuuluisi vain yön ujeltava ääni, ja me vajoaisimme maan alle, synkkään hautaan, josta kukaan ei koskaan saisi tietää. Minun äitini ja ystäväni ja kaikki ihmiset vain naureskelivat hilpeästi, oli kuin he olisivat juoneet metsän juovuttavaa viiniä. Minä pelkäsin, bussi teki äkkijarrutuksen, matka oli ohitse. Edessä kohosi Hong Kong. Haponvihreät pilvet olivat purppuranpunaiset.
Me seisoimme nenät kohti seitsemänsiä taivaita ja yllämme levittäytyivät puiden latvat. Leikkimökki pihan toisella puolella muistutti jostain kaukaisesta, ilmassa soivat lapsuuden laulujen soinnut. Lehdet olivat halkaisijaltaan ainakin puoli metriä, maa oli hedelmällinen. Jos oli tarkkasilmäinen, saattoi huomata noiden oliivinvihreiden ja oranssien lehtien seassa variksia, joiden siivet olivat siniset tai punaiset.Me katsoimme yllämme levittäytyvää paratiisia, joka oli täytenään sini- ja punasiipisiä lintuja ja lapsuuden lauluja. Me menimme, ja nuo taianomaiset varikset nousivat siivilleen, kohosivat lentoon taivaalle, kunnes minä en voinut enää erottaa niitä sinestä.
Eitämä ole minun kotini. Silti minun perheeni istuu pöydässä ja aterioi. Kuin kaikki olisi jokapäiväistä elämää. Tamminen ruokailupöytä, viinipunainen, vanha nahkatuoli ja silkkiset tyynyt, kaikki on kuin Ninan kotona. Minä huokaisen. On liian vaikeaa edes koittaa ymmärtää, kuin maailma olisi vaipunut syvään uneen.
Saksan kirjat ovat avonaisina pöydällä. Laskuja, laskuja, mihin katosivat käännöslauseet? Parvi kyyhkysiä lehahtaa lentoon kaapista, ikkunasta virtaa huoneeseen tuttu, ruosteen keltainen valo. Suljen silmäni. On ummistettava ne, jotta maailma olisi edes hetken normaali. Korvissa kaikuu Tanjan ääni, joka kysyy herkeämättä, mikä on normaali. Ääni vaipuu, aivan kuin metsän laulu jäädessään taakse. Avaan hiljaa silmäni, käännöslauseet ovat taas siinä.
Että sellainen, kommentoida saa ihan vaapsti ja olisi tosiaan kivaakin kuulla jotain palautetta.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Jännittävä teksti. Julkaise myös Kirjailijanaluissa, siellä kommentointi on himpun verran vilkkaampaa.
Kynä kyllä näyttää pysyvän kädessä. Jouhevaa tekstiä, mutta johtoajatus jäi minulle epäselväksi. Toki silloin tällöin saakin, mutta kun useimmat tekstit ovat vailla päätä häntää, sitä alkaa arvostaa koossa pysyviä, yhtenäisiä ideoita.
"Parvi kyyhkysiä lehahtaa lentoon kaapista, ikkunasta virtaa huoneeseen tuttu, ruosteen keltainen valo."
Siis: mehän olemme Kirjailijanaluissa. Olin tyystin jatkonovellien puolella. Mikä erhe.
Mutta johtakaamme siitä jatkokysymys ja -kehoitus. Oletkos kirjoittanut muutakin?
Myönnän, ettei teksti välttämättä ole kovin ehyt, mutta se on rakennettu unipäiväkirja periaatteella. Tekstin runko on rake´nnettu unistani, jota olen hieman värittänyt. Tottahan olen muutakin kirjoittanut...
Lienen pitänyt - jollei siis tämän lukuelämykseni rationalisointi, jonka pitämiseksi tulkitsin, ollut kohdallani tyystin epäonnistunut.
Kyllähän sinä kirjoittaa osaat, mutta...
I. ...jospa varoisit liikaa toistoa.
"Ympärillä oli vain pimeää metsää. Maa oli valkoisenaan lumesta, mutta silti oli pimeää. Pimeä metsä."
Pimeää on, juu.
En tiedä - ehkä tämä on sitten kauniin runollista - valitettavasti en voi väittää kunnolla ymmärtäväni lyriikkaa.
II. ...jospa rajoittaisit adjektiivien kohdalla (tai liikojen attribuuttien yleensä).
"...maa oli hedelmällinen. Jos oli tarkkasilmäinen, saattoi huomata noiden oliivinvihreiden ja oranssien lehtien seassa variksia, joiden siivet olivat siniset tai punaiset."
Aika reippaastihan niitä on viljelty; tokihan tämä on tällainen puolilyyrinen käsittämättömyys ja tämä lienee (osittain ainakin taas) makuasia, jota ei pidä ottaa turhan vakavasti. Mutta minä karsisin kylmästi joitakin. Liika käyttö tuo vähän 'huonon runouden' leimaa, antaa pikkuisen ylidramaattisen kuvan.
III. ...minä en ymmärrä, mitä tässä tapahtuu.
Mutta minähän olen ihan viimeinen ihminen valittamaan siitä. Varsinkin kun pidän teksteistä, joita en heti ymmärrä.
Viimeiseen kappaleeseen pomppaa joku himpuran Tanja. Ja se lienee ollut se kappale, joka yritti nitoa yhteen muuta juttua ja joka antoi sen etäisen vihjeen mistään.
Liekö tämä sitten omaa tyhmyyttäni, vai? Kenties analysointikykyni ei vain ole riittävä tai kenties olisi pitänyt lukea vielä kerran. No eipä mitään.
Pääasia oli, että lukeminen ei nostanut agressioita, eikä loppuun asti tarvinnut taistella.