Joku vuosi sitten aloitin kirjailijan urani. Aloittaessani kolmatta sivua totesin: Ja paskanmarjan! Valmiita kirjoja saa jopa alle kympin kappale! Ei niitä kirjoittamaan kannata alata!
En ryhdykään kirjailijaksi
seurailijana
11466
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Jo pelkän kynän ja paperin hinnalla saa valmiiksi kirjuutetun!
Vähän sama kun kielten opiskelu. Jos ei ole mitään sanottavaa, voi olla hiljaa viidellä kuudella kielellä. :)
Mielestäni kannattaa kirjoittaa vaikkapa romaaniakin ihan omaksi huviksi, jos taitaa Wordin käytön. Ikäistemme joukossa on monia hyvin kokeneita ja rikkaan elämän läpikäyneitä, joihin pohjaten syntyisi kyllä hyviäkin tuotoksia ja jopa kustannuskelpoisia.
Koita kuitenkin kirjuutella!
Netissä voisi jossain olla pdf:nä tämmösiä kirjoja, joille ei kenties löydy kustantajaa, mutta kiinnostaisivat kuitenkin lukijoita täällä.
Tämmönen julkaisupaikka olisi todella hyvä idea. En tiedä vaikka sellanen olisikin jo olemassa, enkä liioin sitä tulisiko tämmöselle osastolle lukijoita. Koittaa kannattaisi. Kukapa veisi ideaa eteenpäin?
Aikansa kuluksi voisi laittaa. Voisihan täällä Enirossakin olla paikka sellaiselle. Kun on noita videosaittejakin, miksei kirjoja ..
juuri sinun kirjasi voisi olle moninverroin parempi kuin valmiiksi kirjoitetut!
Olen samaa mieltä kanssasi. Voinkin todella kirjailijaurani aloittaa. Voisin vaikka kokeilla sitä tällä osastolla muutaman sivun verran.
Olen vannoutunut lukijasi!
Undulaattirouva
Nuoruusvuosinani toimin apulaisena pikkukaupungin lemmikkikaupassa. Se ei ollut mikään unelma-ammatti minulle, sillä en ollut mitenkään äärimmäisen eläinrakas ja täytyy myöntää, että välillä ainainen papukaijanpaskan hinkkaaminen laattalattialta kypsytti ja kunnolla. Suurimmaksi osaksi kuitenkin viihdyin liikkeessä mukavasti ja nautin ihmisten palvelemisesta – suurin osa asiakkaistakin piti minusta. Paitsi se yksi koiranomistaja, joka alituiseen jaksoi tehdä valituksia siankorvien huonosta laadusta ja korkeasta hinnasta. Myöhemmin kuulin hänen tehneen itsemurhan asunnossaan ja koiran syöneen poskilihat ollessaan nälkäkuoleman partaalla.
Erityisesti minusta piti eräs eläkkeellä oleva leskirouva, joka saapui joka ainoa viikko tiistaina ostamaan kolme undulaattia. Omituiseksi asian teki se, ettei hän koskaan ostanut niille mitään syötävää, ei uusia häkkejä, eikä juoma-astioita. Joka viikko hän saapui kahdentoista aikaan hymyillen liikkeeseen, katsasti lintuhuoneesta kolme surkeimman näköistä räpistelijää (joita saattoi kutsua undulaateiksi vain hyvällä tahdolla – katsokaas, kun liikkeen hygieniataso ei ollut korkeimmillaan, seikka jolle minä en apulaisena mahtanut mitään vaikka olisin tahtonutkin) ja asetti ne mukana tuomaansa pieneen metallihäkkiin, jonka hän huolellisesti kääri ruskeaan huopaan ja otti kainaloonsa. Yhä herttaisesti hymyillen hän ojensi tasarahan, hänellä oli aina tasaraha, katsoi minua silmiin ja poistui. Koskaan hän ei puhunut mitään, hymyili vain.
Oltuani kolmatta kuukautta liikkeessä töissä undulaattirouvan arvoitus alkoi vaivata minua toden teolla. Miten ihmeessä hän kykeni ruokkimaan tuollaisen lintulauman? Koskaan en nähnyt hänen ostavan yhtään linnunruokaa, eikä tässä kyläpahasessa ollut mitään muutakaan paikkaa, josta sitä olisi saanut. Epäilin myös vahvasti, että hän olisi ostanut sitä jostain toiselta paikkakunnalta, koska siinä ei olisi yksinkertaisesti ollut mitään järkeä. Tahtomattanikin olin alkanut kiintyä hoidokkeihini, ja joka viikko kolmen höyhenpallon päästäminen mahdollisesti huonoon hoitoon tuntui pahalta.
Niinpä eräänä päivänä järjestin asiani sillä tavoin, että tiistaina kello kahdeltatoista, undulaattirouvan haettua siivekkäänsä, asetin lapun luukulle ja olin painuvinani pikaiselle lounastauolle, johon olin pyytänyt luvan esimieheltäni. Ravintolan suuntaan astelun sijaan livahdin vaivihkaa vanhan naisen perään. Hänestä näkyi enää loittoneva selkä kaukana kadulla, joten joudutin askeliani saadakseni hänet kiinni. Varoin silti kuromasta välimatkaa liian lyhyeksi jotta en olisi paljastunut.
Kävelin muina miehinä loskaisella maaliskuun kadulla väistellen koulumatkalla kiljahtelevia reppuselkiä. Käveltyäni puoli kilometriä puutaloasuinalueelle huomasin vanhuksen kääntyvän keltaisen kaksikerroksisen talon pihaan. Ymmärsin hänen asuvan yksin ja sisälläni häivähti paitsi sääli myös syyllisyys: oli ollut täysin kohtuutonta epäillä yksinäistä vanhusta, jonka muuten tyhjää elämää vain undulaattiparvi piristi. Seisoin hetken paikallani ja olin jo palaamassa takaisin liikkeeseen, kunnes huomasin selittäväni itselleni että olisi hölmöä kääntyä takaisin tässä vaiheessa. Käyt vain nopeasti katsomassa mitä nainen puuhailee ja palaat sitten kaupalle. Et tee millään tapaa väärin.
Kuultuani ulko-oven kolahtavan kiinni hiippailin varovasti pihan poikki, käyttäen näkösuojana lumen painamia norjanangervoja. Talon seinää pitkin hivuttautuen siirryin sen ikkunan alle, jonka vieressä kohosivat tikapuut katolle. Kiipesin pari askelmaa ylöspäin ja kurkistin sisälle. Pelästyin nähdessäni tuimien kissankasvojen tuijottavan minua herkeämättä kuin pahaista murtovarasta. Kurkkiessani kissan taakse en nähnyt missään valtavaa undulaattiparvea eikä lattia ollut kirjavien höyhenten peitossa. Kenties vanhus piti lintujaan yläkerrassa, ikään kuin lähempänä taivasta, ajattelin hymähtäen ja pudottauduin lumelle, joka kohahti vaimeasti. Tämä saisi riittää minulle, pitäköön vanha rouva salaisuutensa ja lintunsa. Mitäpä se minulle kuului?
Hiippaillessani takaisin kadunvartta kohden satuin kulkemaan avonaisen ikkunan alta. Sisältä kuulin hennon, narisevan äänen. Undulaattirouva puhui! Miten hauraalta ja surulliselta hänen äänensä kuulostikaan. Mutta mitä hän puhui? En saanut sanoista selvää, joten pidätin hengitystäni ja kurottauduin lähemmäksi ikkunaa.
”No niin, mami tuli jo, pojat. Olettekin tainneet odottaa minua, niinkö? Mamilla onkin teille tuliaisia. Odottakaas kun päästän ne lentoon.”
jostain novellitekstistä. Olisko tarjolla omaa pätkää esimerkiksi?