Masennuksesta

Ikähaarukka on 13-18v eli yläaste ja lukioikäiset nuoret. Toki muutkin saavat kirjoittaa. Kerrothan ikäsi vastatessasi.

Kiitos!

Olen nyt 14v ja
olin viime vuonna todella masentunut.
Ajattelin itsemurhaa
mutta en viillellyt.
Olin varmaan masentunut
siitä kun piti mennä
seiskalle ja olin vielä niin
nuoren näköinen.
Minulla oli juuri ollut riita
ex-bestikseni kanssa ja kaikki numerot
menivät alas.
Se oli todella pahaa murrosikää.
Minulla oli pahoja paniikkitiloja,
en voinut olla yksin huoneessa mua
pelotti hirveästi.
Sitten menin Tapiolan-nuorisoklinikalle,
mutta lopetin sen.
Äsken alotin sen uudestaan ja ihan hyvin menee ;)

kaikki alkoi kun olin 6 vuotias.
nukuin kahden isosiskoni kanssa samassa kammarissa. isä ja äiti olivat tansseissa paikallisessa ravintolassa. nukuin levottomasti sen yön. näin painajaisia ja hikoilin. heräsin neljän aikaa yöllä ja kuulin meteliä. pari lasiesinettä särkyi. taustalta kuului isän karjaisut, äidin itku ja isoimman isosiskon itkuinen kiljuminen. siskoni jotka nukkuivat samassa huoneessa heräsivät myös ja menimme katsomaan mitä tapahtui. isä oli kännissä ja hakkasi äitiä. en enää muista mitä sen jälkeen tapahtui, mutta vieläkin minulla on tuoreessa muistissa se kuva kun isä kaatoi naulakon äidin päälle tuulikaapissa.
tuosta tapauksesta on nyt kahdeksan vuotta. isä on kahdeksan vuoden aikana joka vuosi hakannut äitiä tai muita. myös sisarusteni välillä on ollut pahaa väkivaltaa.
viime vuonna se oli viimeinen pisara mielenterveydelleni. isä hakkasi naapurimme ja serkkuni sairaala kuntoon ja molemmat haastoivat isän oikeuteen.
pelkäsin omaa isääni, pelkään vieläkin. isä aiheuttaa minussa paniikki tilanteita ja hermostuneisuutta. en voi ikinä olla isän kanssa kahden. pelkään että hän joko vihdoin hakkaa minutkin tai jopa käyttää seksuaalisesti hyväksi.
viime vuonna siis alkoi paha masennukseni. halusin muuttaa pois kotoa. sosiaaliviranomaiset saivat tietoon että haluan muuttaa perhekotiin ja hoitivat minut hoitoon. en kuitenkaan ikinä käynyt siellä.
viiltelin ja harkitsin itsemurhaa. olin viime talvena siis 13 vuotias. olin vain yhdestä asiasta onnellinen, poikaystävästäni joka oli 17. en kuitenkaan osannut iloita asiasta sillä pelkäsin isän hakkaavan minut tai poikaystäväni.
juuri tuolloin minulla oli myös hankalaa ystävieni kanssa. me olimme bestiksiä, mutta tiemme erosivat osittain minun ja tämän poikaystäväni takia. olin siis jäänyt yksin.
suhteeni poikaystävääni loppui juuri kun täytin 14. itkin häntä ja surin. en osannut ajatella muuta. harkitsin tuolloinkin itsemurhaa, sillä olin yksin ja masentunut, kuka minua tarvitsisi?
tuli huhtikuu 2003. join itseni huonoon kuntoon. olin yksin. kukaan ei ollut jutellut minulle pitkään aikaan. kun olin sen verran huonossa kunnossa ystäväni Timo hoiti minut kuntoon. hän kuunteli minua ja halasi.
olin kerran onnellinen, mutta timon ja minun niin läheinen ystävyys ei kestänyt kauempaa. olemme aina olleet ystäviä, muttemme jutelleet.
tuli kesä 2003. aloin seurustelemaan timon kanssa. pelkäsin silloin ystävyyttämme. mitä tapahtuu kun eroamme? timo lupasi ikuista ystävyyttä. en tuolloinkaan osannut iloita timosta. kyllähän se kivaa oli, mutta pelkäsin että olin liian kokematon ja pelkäsin ystävyyttä.
erosimme kuukauden seurustelun jälkeen. olin jälleen masennuksessa. kidutin itseäni niin ettei arpia jäänyt. en syönyt kuin kerran päivässä. oli jatkuva nälkä ja migreeni. itkin iltaisin. masennus tuli jälleen pintaan. pelkäsin taas isääni. en tiedä miksi, mutta hän pelotti minua entisestään. myös isän sairaus sai minut masennukseen. ja kylämme pojan läheltäpiti kuoleman tilanne.
tuli syys 2003. join jälleen itseni humala tilaan. näin talvisen exäni. hän oli 18. menin hänelle yöksi. ja myös lumppasin hyvän ystäväni kanssa. tuo sattui kipeää. petin hyvää ystävääni jonka kanssa minulla oli jo jotain jutta.
olin koko kasin alun ollut yksin. minulla ei ollut ketään kenelle puhua. ei ketään. olin yksin. oli kavereita, muttei sellaisia kenelle olis voinut puhua.
tuli päivä 7.10.2003 uskalsin viimein myöntyä Samin pyyntöön että alkaisin hänen tyttöystäväkseen. olemme olleet pian viikon. ja tunnen että olen onnellinen, viimeisen reilun vuoden aikana olen ollut niin masennuksessa, etten ole edes huomannut ympärillä olevia.
nyt olen enää surullinen hyvistä kavereistani. meihin kuuluu jtn. 5 tyttöä. minä ainut kasiluokkalainen, muut seiskoja. meijän jengi ei kule yhtenäisenä. yksi heistä on jatkuvasti vihoissaan toisen kanssa ja pian he sopivat.
mä en jaksa sitä. kun tämä suuttuja koko ajan käskee mut sen luokse ja jättämään sen toisen.
en luota siltikään näihinkään. olen kertonut heille isästäni, mutten sitä että pelkään isääni, omaa isääni. minulla ei vieläkään ole hyvää ystävä johon voin luottaa. olen silti tosi yksinäinen. en jaksa yksinäisyyttä, mutten toisaalta halua olla ystävieni seurassa päivittäin. minun naapurini on yksi meistä viidestä. ja hän kysyy päivittäin et voinko alkaa koulun jälkeen sitä, mut kieltäydyn. sillä en jaksa ystäviä. en tiedä mikä mulla on!

Eli tällainen juttu.
olen 14, syntynyt 89.
*Minna*

olen tällä hetkellä 16-vuotias lukion eka luokkaa käyvä tyttö.
mun masennukseni tais alkaa joskus kutos-luokalla, se ilmeni silloin viiltelemällä ja johtui suureksi osaksi kovin rankasta murrosiästä. masennus kuitenkin jatkui lievenpänä kun menin seiskalle. kuluvana vuonna kuitenkin kaikki kaatui, kaverit puhuivat paskaa seläntakana ja haukkuivat mua. asuin eri paikkakunnalla,joka oli hiedän mielestään kovin suuri ongelma. eli siis kun joku keksi kysyä mua jonnekin mukaan niin jo toinen kerkesi vastaamaan että eihän se voi tulla kun se asuu siellä... kaikin mahdollisin tavoin ne halus mut porukasta pois. sitten lopulta lähdinkin.
tutustuin "uusiin vanhoihin" kaverehin ja elämä taas jatkuin. kun menin kahdeksannelle liikuin yhden sanotaan nyt vaikka että "Kaisa" -nimisen kanssa. meillä oli hyvät välit. olimme samalla riparilla ja jossain veiheessa pidin häntä jopa parhaana kaverina. kuitenkin jouduin jälleen pettymään. huomasin kuinka hän puhui vain itsestään eikä ollut kuulemma koskaan väärässä. kun sanoin jotain, se tyrmättiin. hän ei ymmärtänyt kun minulta kuoli koira ja marsu, jotka olivat perheen rakkaimpia perheitä. hän vain sanoi siihen että mitäs tossa nyt oli?! taas puhuttiin seläntakana, ja sain jatkuvasti kuulla valheita, kunnes en enää pystynyt luottamaan. lopulta hän jätti minut (hänellä alkoi ns. villi vaihe elämässä) lähinnä viinan ja tupakan takia. se oli kaikista pahin isku. itkin ja itkin. 'halusin vain pois. harkitsin jopa koulun vaihtamista. ysillä laskin päiviä, että pääsisi toiseen kouluun ja eroon siitä kaikesta.
apua en koskaan ole hakenut. vaikka vieläkin on joskus masennusta, lähinnä silloin kun on muuten rankkaa. tukenani minulla on ollut äitini, josta saan kyllä Herraa kiittää, vaikken pahemmin Häneen uskokkaan. lisäksi on ollut myös poikaystäväni, koko tämän viimeisen kolmen vuoden aikana.
ehkä olen liian vaativa niiden tosiystävien suhteen, mutta jos kerta on se tosiystävä, saaako hän silloin puhua seläntakana ja sanoa mitä sylki suuhun tuo? ei minusta.
onko niitä tosiystäviä edes? elämä opettaa varovaiseksi. en uskalla kovin helposti enää luottaa ihmisiin, ja mietin todella tarkkaan mitä kullekin kerron. sillä en halua joutua enää kärsimään, koska ystävyyden ei mielestäni kuuluisi satuttaa...
tässä tämä, toivottavasti oli edes jotain apua..

Hyvä "opiskelija",
Miksi sinun pitää tahallasi häiritä muiden keskustelua?
Ole onnellinen, jos sinulla ei ole kokemusta masennuksesta ja yritä edes ymmärtää henkilöitä, joilla on..
Nämä kaksi lähihoitajaopiskelijaa tekevät tärkeää koulutyötään, miksi siis sinun pitää toimillasi häiritä heitä ja loukata muita keskustelijoita?.

Hyvää syksyn jatkoa kaikille;
Henzu :)

Eli mä oon tällä hetkellä 16 vuotias ja käyn kotitalouskoulua...en ole hakenut vielä apua tai mitään sillä en uskalla...
Mun masennukseni kai johtuu kaikesta vuosien varrella tapahtuneesta... ala-asteella mua koulukiusattiin ja välillä kun tapaan ne ihmiset taas pitkästä aikaa kaikki palautuu mun mieleen...mikään ei oo niinku ennen...ei mua hakattu ala-asteella mut sanoin mut saatiin rypemään itsesäälissä ja mun itsetunto,oma-arvo ja muua lopahti nollaan...en arvostanu itteäni...tunsin itteni niin erilaiseks ku muut..en kulkenu massan mukana...6 luokalla aloin tutustumaan ihmisiin paremmin enkä niinkään paljoa välittänyt mit'ä muut puhuivat... ku olin vaihtamassa 7 luokalle...uuteen koluun,uudelle paikkakunnalle,tuntemattomien ihmisten seuraan mun vanhemmat eros...mä en itkeny mä en näyttäny tunteitani enkä näytä vieläkään...mä yritin olla vahva ettei mun pikkusisko ja pikkuveli huomaa kuin herkkä ja paska isosisko mä oon...mä yritin hyväksyä asian,,,siitä on vieläki kamalan vaikee puhuu...en osaa sanoo miks...mä en kai surru sitä sillon niin paljoa..tarpeeks?7 luokan alussa kaikki mun vanhat kaverit hävis ja mä istuin yksin aina välitunneilla...vielä ylä-asteella mä pelkäsin et joku tulee ja satuttaa...tulee haukkumaan ja ilveilemään...ja kyllä mua haukuttiin läskiks,,,näin myöhemmin ajatellen mä olin ihan normaali...en ´vaan ollu ihanne kenenkään...tutustuin jätkään joka poltti,joi,käytti huumeita ja yritin auttaa häntä...pian mut tunnettiin yleisenä auttajana...8 luokalla aloin tutustua uusiin ihmisiin j aloin saada kavereita... kaikki tieset mä oon kiltti,en ikinä tekis mitään pahaa tai puhuis mitään pahaa toisen selän takana...mulla oli muiden taakkoja kannettavana ja mä kuuntelin aina ku jollain oli paha olla...mä kuuntelin ja autoin parhaani mukaan...kun multa pyydettiin jotain mä annoin...kuulin aina et lainaa siltä ei se ees huomaa jos et maksa takas mt mä huomasin/tiesin vaikken kyllä koskaan sanonu kenellekkään mitään...en halunnu satuttaa...mä kuuntelin aina kaikkia,mä annoin kaikkeni ystävieni eteen mut sainko mä koskaan mitään?annettiinko mulle koskaan mitään mitä mä pyysin tai halusin?auttoko kukaan mua sillon ku eniten apua tarvitsin?en!!mä sain ite auttaa itteäni...
äidin kanssa mä aloin puhumaan ja muuta paremmin vasta 9 luokan lopulla joka näiun jälkeen päin harmittaa todella paljon...nimittäin 9 luokan jälkeen muutin toiselle paikkakunnalle toiseen akennukseen kaúas kaikesta tutusta ja turvalliselta!!! siinä ku muutin huomasin ketkä on niitä todellisia ystäviä jotka musta oikeesti välitti ja huomasin et niit oli muutama...jälkeen päin kuulin et musta puhutaan paskaa siellä entisellä paikkakunnalla jossa asuin...onneks siel oli aina ne tietyt ihmiset jotka välitti mut vaan yks ihminen jonka edessä ei tarvi olla mitään mitä ei oo...koko 9 luokan ajan mä olin muka niin onnellinen ja ilonen nuori...mut sisimmässäni mä itkin...mä itkin sitä kaikkea!!!
mun sisarukset ei oo ollu mitenkään helppoja nekään...aina huutamassa ja ahukkumassa...luulis et sanat ei merkitse paljoa mut ne musta on tehny tälläsen ujon ja pelokkaan ....en uskalla tulla päivänvaloon pelkäämättä et joku ravostelee mua...
nyt kun olen asunut täällä olen huomannut ettei kukaan ole tehnyt mulle tästä paikasta kotia...kolussa esitän et kaikki on hyvin ja muuta mut illalla mä aina itken itteni uneen...mut en kuitnkaan aina saa unta niin helposti...saatta olla etten saa unta koko yönä ja univelkaa on alkanu kerääntyä...unen puute aiheuttaa mun mielentiloihini jotain mistä mä en tyllää...olen surullinen ja ahdistunut vaikkei toisinaan ole mitään syytä...tää olo joka mut on vallannu pitää musta tiukasti kiinni eikä varmast päästä irti...en uskalla mennä puhumaan eknellekkään koska ei nää oo niin isoja ongelmia ku muilla...joillaki vanhemmat hakkaa,ei oo kotia eikä perhettä ja ruokaa...mun pitäis olla onnelinen mut en vaan voi...mun ystävä meinas tappaa ittensä ja mun energiani on kulunut hänen auttamiseen...mä haluun auttaa mun ystäviä mut jätän aina itteni sivuun...eli tällänen tarina mulla...ette kertonu tossa et mihin mennessä tää piti olla kirjotettuna ja kerrottuna joten...