Kuninkaalle kävi huonosti. Hän löytyi ammeesta. Aika ei ollut sen jälkeen entisensä. Yksi aikakausi päättyi. Ruumis pestiin. Pesuvedet kaatuivat linnan pihalle.
Oli aamuyö. Se pimeän ja harmaan välihetki, aika näytösten välissä, jolloin jokaisessa talossa nukutaan ja paatuneimmatkin juomaveikot kuorsaavat omassa syljessään pää penkillä. Itkijät ovat vajonneet lapsenuneen, rukoilijat herenneet polviltaan; mies nukkuu ostamassaan talossa, ilotytötkin ovat höllänneet korsettejaan ja lojuvat rautavuoteilla.
Linnassa, siinä isossa kivimöhkäleessä, piti myös nukkua. Hevoset nukkuivat ja vartiomies nukkui. Palvelustytöllä oli poika sängyssään, he yrittivät olla niin hiljaa kuin suinkin purren hampaita yhteen ja pysytellä visusti viltin alla, mutta muut eivät silti saaneet nukuttua. Heitä häiritsi jo pelkkä haju. Tympeä, happamen imelä tuoksu ja hikipisarat, joita erittyi noista kahdesta ihmisruumiista.
Mutta muutkaan linnassa eivät nukkuneet. He olivat jalkeilla tuona aamuyönä. Kiviset käytävät seisoivat onttoina ja mustina, jokainen oli huoneessaan tai kammiossaan. Heillä oli jotakin tekemistä, useimmilla se oli hyvin tärkeätä. He olivat valtakunta, omenan kota. Heidän piti valvoa. Jos he eivät niin tehneet, niin kuka sitten? Ja jos he eivät valvoneet, tuolla ulkopuolella riitti laumoittain halukkaita kärkkymässä heidän arvonimeään. Tunne jostakin muuta ylemmästä antoi heille sen lisäpuhdin, jolla he jaksoivat istua aamuyöllä kammioissaan ja kirjoittaa, murtaa sinettejä, murehtia, vuodattaa tunteitaan ja piirustaa karttoihin yhä uusia viivoja ja turvautua toistensa syleihin.
Oli kuningatar unetonna vuoteessaan, kirjoittaen tuskastaan runoeeposta, prinsessa joka vuodatti hiljaisia pulleita kyyneliä ruskeista mantelisilmistään ikkunalaudalle ja vapisi, takoi päätään lyijyiseen ikkunankarmiin. Oli vierasmaalainen prinssinäpärä, joka pelossaan oli jäänyt alempaan kerrokseen istumaan pöydän ääreen ja jota polttivat kauheat ajatukset. Hän ei uskaltanut hiipiä minnekään. Prinsessan sänkykamari oli hänen ajatuksissaan ensimmäisellä sijalla.
Tietysti oli sotilaita. Eräs heistä oli unohtanut miten soditaan. Pistänyt päänsä kerran erääseen luolaan eikä sieltä päästyään ollut muistanut, miten sapelia pidellään. Tosiasiassa hänestä tuntui, että korkeammat voimat tekivät hänessä töitään. Hän ei murehtinut kohtaloaan, vaikka ei osannut enää sotia. Se sopi hänelle enemmän kuin hyvin. Kun hän ei enää muistanut, hänen ei nyt tarvinnut puhella hevoselleen kaatuneista, niin kuin oli tapana. Muistamattomuus oli ihanaa.
Ja oli pappeja, kirjureita ja pyrkyreitä kääröineen ja sotasuunnitelmineen. Kaikkien yläpuolella tornihuoneessaan oli kuningas, mutta ei enää kauan yksin. Kylpyvedessä oli valaanrasvasaippuaa ja ruusuöljyä. Kun aamuyön jälkeen tuo kaikkein ylhäisin, kaikesta muusta voimansa imenyt, ratsastuksessa lihaksikkaaksi ja komeaksi pöhöttynyt jalo miehenruumis löydettiin kalu sinisenä ja jäykkänä paljusta, haalean veden alta, nousi heti kova valitus.
Aamuyö on pitkä. Kun päivän jälkeen illan jo hämärtyessä kaikki vaunut oli ajettu pyhäkön portista sisään, hirveästä sairaskohtauksen aiheuttamasta hukkumakuolemasta kohiseva kansa virrannut parville ja torvet soineet, kävi jokainen valvonut tervehtimässä kuningastaan viimeisen kerran. Heillä oli siihen etuoikeus. Olivathan he edellisenäkin yönnä valvoneet sinettien parissa ja kiristelleet hampaitaan kaikkien puolesta.
Kun jokainen heistä seisoi vuorollaan marmorijalustan ja ylhäisistä ylhäisimmän ruumiin edessä pää painettuna, itki tai tuijotti vain kunnioittavasti ja vakavana, katse joko vainajassa tai kukissa tai laatassa, hypisteli hän vaistomaisesti toimettomia käsiään, hieroi sormia hikoaviin kämmenpohjiinsa. Niissä oli epämiellyttävä, liukas tuntu.
Valaanrasvasaippua ei tahtonut kulua pois.
(Kommentoikaa, olkaa ystävälliset!)
Oli aamuyö. Se pimeän ja harmaan välihetki, aika näytösten välissä, jolloin jokaisessa talossa nukutaan ja paatuneimmatkin juomaveikot kuorsaavat omassa syljessään pää penkillä. Itkijät ovat vajonneet lapsenuneen, rukoilijat herenneet polviltaan; mies nukkuu ostamassaan talossa, ilotytötkin ovat höllänneet korsettejaan ja lojuvat rautavuoteilla.
Linnassa, siinä isossa kivimöhkäleessä, piti myös nukkua. Hevoset nukkuivat ja vartiomies nukkui. Palvelustytöllä oli poika sängyssään, he yrittivät olla niin hiljaa kuin suinkin purren hampaita yhteen ja pysytellä visusti viltin alla, mutta muut eivät silti saaneet nukuttua. Heitä häiritsi jo pelkkä haju. Tympeä, happamen imelä tuoksu ja hikipisarat, joita erittyi noista kahdesta ihmisruumiista.
Mutta muutkaan linnassa eivät nukkuneet. He olivat jalkeilla tuona aamuyönä. Kiviset käytävät seisoivat onttoina ja mustina, jokainen oli huoneessaan tai kammiossaan. Heillä oli jotakin tekemistä, useimmilla se oli hyvin tärkeätä. He olivat valtakunta, omenan kota. Heidän piti valvoa. Jos he eivät niin tehneet, niin kuka sitten? Ja jos he eivät valvoneet, tuolla ulkopuolella riitti laumoittain halukkaita kärkkymässä heidän arvonimeään. Tunne jostakin muuta ylemmästä antoi heille sen lisäpuhdin, jolla he jaksoivat istua aamuyöllä kammioissaan ja kirjoittaa, murtaa sinettejä, murehtia, vuodattaa tunteitaan ja piirustaa karttoihin yhä uusia viivoja ja turvautua toistensa syleihin.
Oli kuningatar unetonna vuoteessaan, kirjoittaen tuskastaan runoeeposta, prinsessa joka vuodatti hiljaisia pulleita kyyneliä ruskeista mantelisilmistään ikkunalaudalle ja vapisi, takoi päätään lyijyiseen ikkunankarmiin. Oli vierasmaalainen prinssinäpärä, joka pelossaan oli jäänyt alempaan kerrokseen istumaan pöydän ääreen ja jota polttivat kauheat ajatukset. Hän ei uskaltanut hiipiä minnekään. Prinsessan sänkykamari oli hänen ajatuksissaan ensimmäisellä sijalla.
Tietysti oli sotilaita. Eräs heistä oli unohtanut miten soditaan. Pistänyt päänsä kerran erääseen luolaan eikä sieltä päästyään ollut muistanut, miten sapelia pidellään. Tosiasiassa hänestä tuntui, että korkeammat voimat tekivät hänessä töitään. Hän ei murehtinut kohtaloaan, vaikka ei osannut enää sotia. Se sopi hänelle enemmän kuin hyvin. Kun hän ei enää muistanut, hänen ei nyt tarvinnut puhella hevoselleen kaatuneista, niin kuin oli tapana. Muistamattomuus oli ihanaa.
Ja oli pappeja, kirjureita ja pyrkyreitä kääröineen ja sotasuunnitelmineen. Kaikkien yläpuolella tornihuoneessaan oli kuningas, mutta ei enää kauan yksin. Kylpyvedessä oli valaanrasvasaippuaa ja ruusuöljyä. Kun aamuyön jälkeen tuo kaikkein ylhäisin, kaikesta muusta voimansa imenyt, ratsastuksessa lihaksikkaaksi ja komeaksi pöhöttynyt jalo miehenruumis löydettiin kalu sinisenä ja jäykkänä paljusta, haalean veden alta, nousi heti kova valitus.
Aamuyö on pitkä. Kun päivän jälkeen illan jo hämärtyessä kaikki vaunut oli ajettu pyhäkön portista sisään, hirveästä sairaskohtauksen aiheuttamasta hukkumakuolemasta kohiseva kansa virrannut parville ja torvet soineet, kävi jokainen valvonut tervehtimässä kuningastaan viimeisen kerran. Heillä oli siihen etuoikeus. Olivathan he edellisenäkin yönnä valvoneet sinettien parissa ja kiristelleet hampaitaan kaikkien puolesta.
Kun jokainen heistä seisoi vuorollaan marmorijalustan ja ylhäisistä ylhäisimmän ruumiin edessä pää painettuna, itki tai tuijotti vain kunnioittavasti ja vakavana, katse joko vainajassa tai kukissa tai laatassa, hypisteli hän vaistomaisesti toimettomia käsiään, hieroi sormia hikoaviin kämmenpohjiinsa. Niissä oli epämiellyttävä, liukas tuntu.
Valaanrasvasaippua ei tahtonut kulua pois.
(Kommentoikaa, olkaa ystävälliset!)
Vastaukset 3
Vanhimmat
aika pitkästi tekstiä yhdestä kuolemasta. Näennäisesti ei tapahdu mitään, mutta ihan hyvää taustaa jollekin Todella Tärkeälle mitä tulisi tapahtumaan... jatkoa?
Mitään ei tapahdu, mutta ihan hyvää tunnelmointia silti. Hyviä kirjallisia oivalluksia, synkkää aihetta pehmentävää huumoria, fiiliksiä. Toiminnnan ja terävien tapahtumuen puute häiritsee. Anna mennä. Lisää.
Vau! Tosi hienoa tekstiä! Mitään ei puutu eikä mitään ole liikaa.