Onko kenelläkään vastaavaa ongelmaa kirjoittamisen suhteen kuin minulla?
Tahtoisin niin kovin kirjoittaa, ajatuksia ja idoita on vaikka muille jakaa, mutta en vain pysty, en.
Ongelma ei ole siinä, ettenkö osaisi, tiedän itsekkin, että saan kynällä kyllä taiteiltua sanoja ja tarinoita jos vain "tekisin" sen, niin kuin toinen puoliskoni tuntuu ajattelevan...että se vain tehdään.
Ongelmana on se, että en yksinkertaisesti pysty. Kun alan kirjoittamaan "elän" kirjoittamaani, minusta tulee teksti (en ole karannut mistään parantolasta). Kaikki ne tuntemukset, hajut, maut, kosketukset ja tapahtumat elän mukana.
Minulle on sanottukkin, että ilmehdin kirjoittaessani. Monista se on aika eriskummallisen näköistä, varsinkin jos ilmeeni on tuskaista irvistystä;)
Koska tunteet ovat hirveän kuluttavia ja versinkin niiden eläminen, on minun lähes mahdotonta lähteä kirjoittamaan kirjaa, koska tarkoittaisi sitä, että oman sekamelskaisen elämäni lisäksi, minun pitäisi elää jonkun muun sekamelskaista elämää.
Näin ollen saatuani erinomaisen alun hyytyy into, kun pitäisi työntyä pintaa syvemmälle ja luoda elämä tarinalle.
Kuinka olette selvittäneet tämän? Onko se niin, että siihen pitäisi sitten ottaa se eristäytyneisyys, ilman elämää, jotta voisi luoda ja elää luomaansa.
-Penni
Tahtoisin niin kovin kirjoittaa, ajatuksia ja idoita on vaikka muille jakaa, mutta en vain pysty, en.
Ongelma ei ole siinä, ettenkö osaisi, tiedän itsekkin, että saan kynällä kyllä taiteiltua sanoja ja tarinoita jos vain "tekisin" sen, niin kuin toinen puoliskoni tuntuu ajattelevan...että se vain tehdään.
Ongelmana on se, että en yksinkertaisesti pysty. Kun alan kirjoittamaan "elän" kirjoittamaani, minusta tulee teksti (en ole karannut mistään parantolasta). Kaikki ne tuntemukset, hajut, maut, kosketukset ja tapahtumat elän mukana.
Minulle on sanottukkin, että ilmehdin kirjoittaessani. Monista se on aika eriskummallisen näköistä, varsinkin jos ilmeeni on tuskaista irvistystä;)
Koska tunteet ovat hirveän kuluttavia ja versinkin niiden eläminen, on minun lähes mahdotonta lähteä kirjoittamaan kirjaa, koska tarkoittaisi sitä, että oman sekamelskaisen elämäni lisäksi, minun pitäisi elää jonkun muun sekamelskaista elämää.
Näin ollen saatuani erinomaisen alun hyytyy into, kun pitäisi työntyä pintaa syvemmälle ja luoda elämä tarinalle.
Kuinka olette selvittäneet tämän? Onko se niin, että siihen pitäisi sitten ottaa se eristäytyneisyys, ilman elämää, jotta voisi luoda ja elää luomaansa.
-Penni
Vastaukset 7
Vanhimmat
Kun kirjoitat samaistut ajatusmaailmaasi, se on oikein hyvä.
Nyt sinun on parempi antaa vain "tajunnan virrata" koita hallita samaistuminen, elät tarinaa, hyvä niin.
Sillä kun uppoat tarinaan näet sen rakenteen, mikään ei pidättele sinua kun tarkastelet hahmojen, luonteen piirteitä, oikkuja ja tapaa käyttäytyä tilanteissa, jotka sinä luot mielelläsi.
Etene hitaasti, tee luonnoksia. koita kirjoitta ensin vaikkapa novelleja.
Kun olet varma siitä mitä haluat kertoa, niin löydä oma tyylisi, kerro tarina, kuin kaverille.
Olisi todella paha juttu jos ei pystyisi samaistumaan tekstiinsä! uskottavuus katoaisi...
Aloittaessani kirjoittamisen minulle sanottiin että se on yhtä tuskaa. Jos olisin silloin tiennyt minkälaista tuskaa se todellisuudessa tulisi olemaan, en olisi aloittanut kirjoittamista. Mutta nyt ei voi lopettaa, siitä on tullut niin tärkeää.
Minulla ei kovin hyvää vinkkiä tuohon ole. Itseltäni kirjoittaminen sujuu kohtuullisen hyvin, enkä oikein tiedä miten se tapahtuu.
Tässä muuten huomautuksena vielä sellainen juttu että kirjoitin tämän viestin kofeiinihuuruissa vapisevin käsin lähestulkoon pelkästään ajatuksevirtana, enkä nyt jaksa alkaa oikolukemaan tätä. Voi olla ettei tästä ole mitään apua, mutta hauskaa jos on. Tuo kirjoituksen syntyminen on minun kohdallani niin abstrakti ajatus etten osaa muotoilla sitä sanoiksi kovin hyvin enkä enää edes kunnolla muista miten itse aloin saada sanoja paperille sen jälkeen kun olin pitkään potenut samoja ongelmia kuin sinä :| no kuitenkin ->
Minusta oli kuitenkin kauhean hauska kuulla jostakusta jolla on samanlainen eläytymistapa kuin minulle, kaikkien asioiden aistiminen ja ilmehtiminen :D Tuli juuri viime yön aikaansaannos mieleen jota kirjoittaessani muistan irvistelleeni ja virnistelleeni kuin mielipuoli (henkilö jota kirjoitin sattui olemaan hyvin ilmeikäs ja hänen mielenterveytensä oli jokseenkin kyseenalainen). Onneksi kukaan ei ollut näkemässä.
Aiemmin en kyennyt kirjoittamaan juuri tuon eläytymisen takia. Se tarina vei ikään kuin mukanaan ja tuntui helpommalta vain eläytyä niihin tilanteisiin kuin muotoilla ne sanoiksi. Tuosta eläytymisestä ei minun mielestäni kannata ainakaan yrittää hankkiutua eroon, sillä sehän toimii mainiona keinona hahmottaa sitä tarinaa. Uskoisin että ainakin tapahtumista tulee paljon uskottavampia ja jollakin tapaa... ehkä maanläheisempiä olisi hyvä sana. Ei pääse kirjoittamaan ihan täyttä puppua kun on itse tavallaan ollut mukana siinä tilanteessa niin vahvasti.
Itse kirjoitan niin että annan vain mennä. Jossain vaiheessa iltaa saattaa tulla kauhean vahva tunne jostakin, tarve elää jokin tilanne, suuri idea joka on pakko saada muistiin. Yleensä elän sen tilanteen ainakin osin siinä, annan ajatusteni virrata ja katson mitä siitä sotkusta tulee. Sitten kirjoitan hyvin suurpiirteisesti muistiin tärkeät asiat, tunteet, aistimukset, dialogin jos sellaista on.
Toisinaan pyrin kirjoittamaan ideaani samalla kun eläydyn siihen. Tekstistä ei tule ollenkaan hyvää, yleensä pelkkiä ranskalaisia viivoja, parin sanan muistiinpanoja ja omakeksittyjä ihmesanoja joiden merkityksen vain minä tiedän. Mutta sillä tuloksella ei siinä vaiheessa ole väliä pääasia on että saan sen ideani mahdollisimman tiiviisti tallennettua. Sitten kun tunne on mennyt ohitse palaan sen tekstini ääreen ja toivon mukaan muistan ja näen siitä sekasotkusta mikä se pohjimmainen ajatus oli. Yritän muotoilla kirjoitukseni kunnolliseksi ja toivon että sillä kohtauksella olisi mahdollisesti yhtä vahva vaikutus lukijaan kuin minuunkin.
Tavalliset kirjoitukseni syntyvät kohtuullisen välinpitämättömällä tavalla. Vaikea sanoa miten se oikein tapahtuu, toisinaan äärimmäisen vaikeasti, jokaista sanaa on mietittävä viisi minuuttia ja lopulta tulee tungettua koko paperi roskakoriin. Toisinaan taas sujuu todella helposti. Uskoakseni pääsin kirjoittamisen alkuun niin että aloin vain kirjoittamaan välittämättä lainkaan siitä millaista tekstiä syntyisi.
Luulisin että sitä kannattaa vain harjoitella, että viimein onnistuu kirjoittamaan muistiin sen tarinan johon eläytyy. Ei kannata antaa periksi sille halulle vain kadota siihen maailmaan ajatuksennopeudella, vaan hidastaa vähän ja kirjoittaa kaikessa rauhassa kaikki tunteet ja mietteet muistiin, koska hyvin harvoin se ajatus lipsahtaa niin nopeasti otteesta että sen unohtaa täysin. Eli kaikessa rauhassa vaan eikä kannata jännittää sitäkään millaista siitä kirjoituksesta siinä vaiheessa tulee, sen voi aina korjata myöhemmin.
Puhuit viestisi lopussa eristyneisyydestä, ehkä sillä on osansa asiassa. Oma elämäni on joidenkin mielestä jopa sietämättömän tylsää ja tasapainoista, eikä kukaan oikeastaan ymmärrä miten jaksan sulkeutua jatkuvasti sisätiloihin. Ehkä ratkaisuna toimii se että elän niin vahvasti kirjoittamiani tarinoita. Kuitenkaan en usko että täydellinen eristyminen on minkäänlainen ratkaisu tuohon ongelmaan. Sellainen voisi auttaa jos pystyisi jollakin toiminnalla (vaikka kävisi ulkona lenkillä tai joisi kupillisen kahvia yrittäen samalla tyhjätä kaikki ajatukset jne.) vaikka rajaamaan toisen puolen päivästä omalle elämälle ja toisen sille kirjoittamiselle niin että pystyisi uppoamaan siihen täysillä.
Niin, ongelmiahan ei olisi, ellen minä niiden tunteiden kanssa kirjoittaisi...tosin, tuskin sitten osaisin kirjoittaa mitään aitoa tai konkreettista?? Ainakaan tunne pitoista.
Mutta en halua kirjoittaa mitään lässynlässyn kirjoituksia, ei niitä jaksa lukea ja niitä on jo tarpeeksi muutenkin markkinoilla, jossa elämän traagisin kipu on se, kun mies sanoo naiselle "ei" tai rakkaus onkin muuttunut tasapaksuksi arjeksi, jota lähdetöään parantelemaan Romeolla, joka ratsastaa vähintäänkin purjeveneellä, ellei sitten ihan suihkukoneella pelastamaan itsensä hukannutta kotirouvaa ;))
Mutta traagisten, ehkä jopa sairaiden asioiden kirjoittaminen tarkoittaa sitä, että minä joudun mielessäni kokemaan ne ja että koen ne. Tuskin voisin kirjoittaa sanaakaan silloin..
Esimerkiksi lapsen kuolemasta kirjoittaminen ja niiden tunteiden läpielämäni on niin älyttömän kamalaa, että ei kiitos ja silti kyllä kiitos, kiitos oikein paljon...jos ymmärrätte sekopäisestä kirjoituksestani tuon taivaallista ;)
En voi kirjoittaa tarinaa mieleltään sairaasta ihmisestä, koska silloin minunkin pitäisi olla mieleltäni sairas sen hetken kun sitä kirjoitan ja työstän, mutta kuka nyt haluaa olla henkisesti ja psyykkisesti sairas tai edes ymmärtää, edes hiukan sitä sairasta maailmaa??
Ja silti minä kaipaisin niin kovasti, että saisin kaikki nämä ajatukseni kirjoitettua paperille, että voisin puhaltaa elämän valkoiseen arkkiin ja antaa sen luoda oman todellisuuden, oman elämän, näyttämön jonka voisi vain antaa viedä mukanaan.
Olen kirjoittanut koko pienen ikäni, siitä asti, kun kirjoittamaan opin. Ja olen rakastanut sitä siitä asti kun vain muistan, että pääsin toteuttamaan itseäni kynällä ja paperilla. Ja parasta oli, kun näki että siitä mitä sain aikaan nauttivat myös muut, en pelkästään minä.
Olen huono kirjoittamaan ja pitkään sain huonoja numeroista aineista, koska en osannut kirjoittaa oikein, oikeaoppisesti, kunnes eräs opettaja otti eri arvostelu tyylin (hän joka halusi kejittää meitä kaikkia ja opettaa elämästä niin paljon muutakin, kuin sen, mihin pilkku kuuluu) ja hän oli kai ensimmäinen ihminen, joka arvioi minun tekstini sisällön ja kirjoitustaitoni erikseen ja joka minua kai rohkaisi eniten jatkamaan sitä mitä rakastin.
Saatoin kirjoittaa viisikin tarinaa päivässä, ihan vain kirjoittamisen ilosta ja ilosta elää jotain muuta ja olla joku muu, olla tarina.
Nykyisin, kun se on muutakin kun lapsekasta pääsiäis noita tarinoita ym. Niin siihen on tullut eri ulottovuus...sielu..hyvä ja paha.
Olen niitä ihmisiä, jotka uppoavat lukemaansa kirjaan, niin että saatan unohtaa olevani minä tai elää sen kirjan elämää päässäni silloinkin kun olen sen käsistäni laskenut, jotta voisin suoritta tarpeellisia velvollisuuksia ja askareita elämässäni. Minä elän joka ainoan kirjan läpi ja olen osana sitä tarinaa, olen siellä. Sellaista en suostu lukemaankaan (paitsi ehkä tappavan tylsistyneenä ja täydellisen tekemättömyyden puutteessa) joka ei veisi minua mukaansa ja antaisi minun elää tarinaa sitä mukaa kun sitä luen.
Paljon hyviä vinkkejä teiltä sain ja Maijun keinoja ajattelin seuraavaksi kokeilla, minullahan on nyt tarina taas alussaan (ne siis alkavat elää ilman että tiedän mihin ne johtavat tai miten ne päättyvät, ne vain tulevat ja soljuvat sitten itse omiin uomiinsa, niin etten itsekkään tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu)ja toivon, että tämän saan loppuun, sitten voisin kirjoittaa sen seuraavan tarinan, joka on muhinut päässäni jo pitkään, vailla vapautusta.
-Penni
...on välillä tuontapaisia ongelmia. Minäkin nimittäin elän tarinoitteni mukana, en tajua, miten muutenkaan voisin kirjoittaa. Välillä, kun hahmollani on esimerkiksi henkistä rasitusta, eläydyn niin paljon hahmooni kun voin ja pohdin kaikenlaisia eri mahdollisuuksia, mitä hahmoni voisi seuraavaksi tehdä. Jos hahmoni on masentunut, ja jos minä elän hänenä tarpeeksi kauan, alan minäkin olla masentunut. Tosin on se periaatteessa vain hyvä, toditaahan se sen, että osaa eläytyä.
Joskus, kun hahmo on tarpeeksi pahassa paikassa tai hänellä on mieletön ongelma, mieleeni nousee ajatus, että ei tämä kirjoittaminen voi olla tuon arvoista, miksi siis edes kirjoitan? Mutta on jatkettava, vaikka kirjoitus takkuilisikin. Kuten olen monesti kirjoittanut ylös; kirjoittaminen on tuskaa, mutta tuska on ihana asia. Ja älkää ihmiset ajatelko, että olen täysin mielipuoli, sillä en ole, voin sanoa, että ehkä outo. Ja olen mahdollisesti mielipuoli vain tarinoissani...
Olen huomannut, että kirjoittaessani yleensä hykertelen tai naureskelen jollekin jutulle. Jos joku sattuisi kuulemaan sen... voin hyvin kuvitella heidän ilmeensä, se varmaan olisi jokin tämäntapainen: o_O ... mistä tulikin mieleeni, että jos hahmoni on synkkä, pahansuopa olio, kasvoni saattavat muuttua synkkyyden naamioksi, kun yrittää miettiä, mitä tuo hahmo tekisi esim. armoa pyytävälle uhrilleen. On niin mielenkiintoista lukea, mitä me rakkaat kirjoittelijat teemme kirjoittaessamme... :j