Tää on mun ensimmäinen kirjoittamani "Novelli",arvostelkaa,mutta älkää kovin rankasti...Onhan tämä sentään vasta ensimmäinen novellini...:)
Istun kallion reunalle, ja katselen auringon laskua: "Voi kuinka kaunista" huokaan.
Tunnen jotain lämmintä vierivän poskeani pitkin alaspäin. Kyynel. Mistä se tuli?
Kuka sen aiheutti?
Pyyhkäisen lapasellani sen yhtä nopeasti, kuin se siihen ilmestyikin.
En voi antaa tunteilleni valtaa nyt, en voi.
Olen vahva. En saa itkeä, enkä nauraa.
Minulla ei saa olla tunteita.
Minun täytyy olla yksin.
Otan repun selästäni, avaan hiekasta likaisen taskun, ja hamuilen kädelläni ruiskua.
Ruiskua, joka auttaa minut pääsemään eroon tunteistani.
Tunsin taas, kuinka kyynel vierii poskeani pitkin. Nyyhkäisen, ja käärin hupparini hihat ylemmäs.
"Mistähän mä saisin jotain narua."kysyin itseltäni ja katsoin reppuuni:
"Tää saa kelvata."
Otin hameeni, ja repäisin siitä palan pois.
Kiedoin hameenpalasen käteni ympärille,
ja työnsin terävän neulan ihoni alle.
Tyhjensin ruiskun, ja laskeuduin selälleni märälle sammaleelle.
Kuulin kuinka pikku linnut lauloivat viimeisiä laulujaan viserrellen kauniisti.
Suljin silmäni.
Kiljuin kauhusta, kun tunsin jonkin luikertelevan vatsani päällä. En uskaltanut liikkua.
Avasin silmäni, mutta näin vain kirkasta valoa,joka sokaisi silmäni täysin.
Yritin huutaa apua, mutta suutani kuivasi, ettei ääntä lähtenyt minnekkään suuntaan.
Huuleni halkeilivat. Tarvitsisin vettä.
Yritin etsiä reppuani, mutta se oli hämähäkkien peitossa.
Olin yksin. En tiennyt mitä tehdä.
Olin vain paikallani, en liikkunut,en puhunut.
En yrittänyt tehdä mitään.
Tunsin vain jotain terävää oikeassa ranteessani:"Älä liiku,älä liiku."sanoin itselleni.
Mutta liikkumattomuus ei auttanut mitään,kun veitsi ranteellani veti syvän haavan hentoon käteeni.
Kiljuin kivusta, mutta kurkkuani kuivasi vieläkin niin paljon että tunsin jotakin repeävän kurkussani. Tuttu veren maku oli suussani.
"Milloin tämä loppuu?"Kysyin itseltäni kuiskaten.
"Milloin pääsen pois täältä?"
Kuulin korkeaa ääntä jostain kaukaa, ajattelin sen olevan joku auttava ihminen,
mutta se satutti korviani.
Yritin peittää korvani, mutta ranteeseen koski niin paljon, etten voinut liikkua.
"Auta. Auta minua. Minä haluan pois täältä."kuiskasin jollekkin tuntemattomalle, jota ei oikeasti edes ollut olemassa.
Yritin avata silmiäni, siinä toivossa, että valo olisi kadonnut. Se olikin.
Katselin hädissäni ympärilleni. Taivas oli tumma kuin meren pohja.
Silmäni painui kuitenkin väkisin kiinni, enkä vastustanut väsymyksen tunnetta. Kaikki tämä kidutus oli vienyt voimani, en enää jaksanut.
En tiennyt kuinka kauan siinä makasin verisenä, palelevana, yksinäisenä.
Mutta tunsin oloni kuitenkin turvalliseksi, vaikka äänet katosivat ja palasivat vähän väliä.
”Kun sinua pelottaa, ajattele kaikkea mukavaa. Hymyile vaikka sinulla olisi paha olla. Pidä silmäsi kiinni, ja ajattele että Enkeli tulisi hakemaan sinut parempaan paikkaan. Sillä jos oikein toivot pääseväsi pois Pahasta, sinut tullaan hakemaan, niin kuin minäkin lähden pian pois. Rakastan sinua.” Muistelin isoäitini viimeisiä sanoja, hänen kuolinvuoteellaan.
Muistin valkean paikan. -Sairaala. Siellä isoäitini kuoli. Ikävöin häntä niin kovin.
”Väsyneenä matkasi päätit, silmäsi ikuiseen uneen suljit. Nyt jäljellä enää on vain kaunis muisto, lempipaikkamme, puisto.” lausuin runon, jonka olin isoäitini haudalla lausunut kaikkien kuullen. Siitä saakka en ollut enää osannut näyttää tunteitani. Miksen?
Avasin silmäni, ja näin kuinka vaalea hahmo lähestyi minua.
Se näkyi kirkkaampana kuin tähdet, mustaa taivasta vasten.
Mikä se oli?
"Sulje silmäsi vain. "Matalan pelottava ääni sanoi.
"Älä mene pois. "kuiskasin vielä, ja suljin silmäni.
"En mene. "Matala ääni jatkoi.
Hengitin syvään, ja rauhoituin.
Tiesin ,etten ollut enää yksin.
Oli aivan hiljaista. Liian hiljaista.
"Minä autan sinut pois tästä Helvetistä."
Ääni sanoi ,ja tunsin pistävän kivun rinnassani.
Kaikki sumeni.
Äänet katosivat.
"Ilona? "kuulin äidin tutun äänen viereltäni .Niin lämpimän äänen, jota olin kaivannut pitkään.
Avasin silmäni, ja huomasin olevani sairaalassa. Kaikki oli niin valkoista, puhdasta.
"Missä mä oon?" Kysyin hiljaisella äänellä, ja tunsin kivun kurkussani.
"Olet sairaalassa kultaseni. Mikä on vointisi?" äiti kysyi hymyillen.
"Miten mä tänne jouduin? Mitä on tapahtunu ?" kysyin, ja tunsin pakokauhun valtaavan minut.
"Naapurin poika, Jesse löysi sinut metsän keskeltä. Hän ei ensin tunnistanut sinua, kun olit aivan veren peitossa. Mitä siellä metsässä oikein tapahtui?Muistatko sinä?"Äiti kysyi ja istui tuolille. Hän otti vielä paketoidun käteni omaansa.
"Mä en muista. Joku lupas auttaa mut pois Helvetistä. Mä en vaan tiiä kuka. Mä en muista enää. Anteeks."Sanoin ja tunsin kyyneleen vierivät poskeani pitkin leualleni. Äiti pyyhkäisi kyyneleen lämpimän pehmeillä käsillään:"Ei se mitään kultaseni,ei se mitään.Koitahan nyt toipua. Nukkuisit pikkuisen."Äiti sanoi ja painoi pehmeän suukon otsalleni.
"Joo, okei."hymyilin pikkuisen,mutta huuliini koski vieläkin.
Suljin silmäni ja hengitin syvään.
"Mitähän sitä tapahtui oikein."Ajattelin.
Vedin pehmeän valkean peiton korviini saakka, ja nukahdin.
Istun kallion reunalle, ja katselen auringon laskua: "Voi kuinka kaunista" huokaan.
Tunnen jotain lämmintä vierivän poskeani pitkin alaspäin. Kyynel. Mistä se tuli?
Kuka sen aiheutti?
Pyyhkäisen lapasellani sen yhtä nopeasti, kuin se siihen ilmestyikin.
En voi antaa tunteilleni valtaa nyt, en voi.
Olen vahva. En saa itkeä, enkä nauraa.
Minulla ei saa olla tunteita.
Minun täytyy olla yksin.
Otan repun selästäni, avaan hiekasta likaisen taskun, ja hamuilen kädelläni ruiskua.
Ruiskua, joka auttaa minut pääsemään eroon tunteistani.
Tunsin taas, kuinka kyynel vierii poskeani pitkin. Nyyhkäisen, ja käärin hupparini hihat ylemmäs.
"Mistähän mä saisin jotain narua."kysyin itseltäni ja katsoin reppuuni:
"Tää saa kelvata."
Otin hameeni, ja repäisin siitä palan pois.
Kiedoin hameenpalasen käteni ympärille,
ja työnsin terävän neulan ihoni alle.
Tyhjensin ruiskun, ja laskeuduin selälleni märälle sammaleelle.
Kuulin kuinka pikku linnut lauloivat viimeisiä laulujaan viserrellen kauniisti.
Suljin silmäni.
Kiljuin kauhusta, kun tunsin jonkin luikertelevan vatsani päällä. En uskaltanut liikkua.
Avasin silmäni, mutta näin vain kirkasta valoa,joka sokaisi silmäni täysin.
Yritin huutaa apua, mutta suutani kuivasi, ettei ääntä lähtenyt minnekkään suuntaan.
Huuleni halkeilivat. Tarvitsisin vettä.
Yritin etsiä reppuani, mutta se oli hämähäkkien peitossa.
Olin yksin. En tiennyt mitä tehdä.
Olin vain paikallani, en liikkunut,en puhunut.
En yrittänyt tehdä mitään.
Tunsin vain jotain terävää oikeassa ranteessani:"Älä liiku,älä liiku."sanoin itselleni.
Mutta liikkumattomuus ei auttanut mitään,kun veitsi ranteellani veti syvän haavan hentoon käteeni.
Kiljuin kivusta, mutta kurkkuani kuivasi vieläkin niin paljon että tunsin jotakin repeävän kurkussani. Tuttu veren maku oli suussani.
"Milloin tämä loppuu?"Kysyin itseltäni kuiskaten.
"Milloin pääsen pois täältä?"
Kuulin korkeaa ääntä jostain kaukaa, ajattelin sen olevan joku auttava ihminen,
mutta se satutti korviani.
Yritin peittää korvani, mutta ranteeseen koski niin paljon, etten voinut liikkua.
"Auta. Auta minua. Minä haluan pois täältä."kuiskasin jollekkin tuntemattomalle, jota ei oikeasti edes ollut olemassa.
Yritin avata silmiäni, siinä toivossa, että valo olisi kadonnut. Se olikin.
Katselin hädissäni ympärilleni. Taivas oli tumma kuin meren pohja.
Silmäni painui kuitenkin väkisin kiinni, enkä vastustanut väsymyksen tunnetta. Kaikki tämä kidutus oli vienyt voimani, en enää jaksanut.
En tiennyt kuinka kauan siinä makasin verisenä, palelevana, yksinäisenä.
Mutta tunsin oloni kuitenkin turvalliseksi, vaikka äänet katosivat ja palasivat vähän väliä.
”Kun sinua pelottaa, ajattele kaikkea mukavaa. Hymyile vaikka sinulla olisi paha olla. Pidä silmäsi kiinni, ja ajattele että Enkeli tulisi hakemaan sinut parempaan paikkaan. Sillä jos oikein toivot pääseväsi pois Pahasta, sinut tullaan hakemaan, niin kuin minäkin lähden pian pois. Rakastan sinua.” Muistelin isoäitini viimeisiä sanoja, hänen kuolinvuoteellaan.
Muistin valkean paikan. -Sairaala. Siellä isoäitini kuoli. Ikävöin häntä niin kovin.
”Väsyneenä matkasi päätit, silmäsi ikuiseen uneen suljit. Nyt jäljellä enää on vain kaunis muisto, lempipaikkamme, puisto.” lausuin runon, jonka olin isoäitini haudalla lausunut kaikkien kuullen. Siitä saakka en ollut enää osannut näyttää tunteitani. Miksen?
Avasin silmäni, ja näin kuinka vaalea hahmo lähestyi minua.
Se näkyi kirkkaampana kuin tähdet, mustaa taivasta vasten.
Mikä se oli?
"Sulje silmäsi vain. "Matalan pelottava ääni sanoi.
"Älä mene pois. "kuiskasin vielä, ja suljin silmäni.
"En mene. "Matala ääni jatkoi.
Hengitin syvään, ja rauhoituin.
Tiesin ,etten ollut enää yksin.
Oli aivan hiljaista. Liian hiljaista.
"Minä autan sinut pois tästä Helvetistä."
Ääni sanoi ,ja tunsin pistävän kivun rinnassani.
Kaikki sumeni.
Äänet katosivat.
"Ilona? "kuulin äidin tutun äänen viereltäni .Niin lämpimän äänen, jota olin kaivannut pitkään.
Avasin silmäni, ja huomasin olevani sairaalassa. Kaikki oli niin valkoista, puhdasta.
"Missä mä oon?" Kysyin hiljaisella äänellä, ja tunsin kivun kurkussani.
"Olet sairaalassa kultaseni. Mikä on vointisi?" äiti kysyi hymyillen.
"Miten mä tänne jouduin? Mitä on tapahtunu ?" kysyin, ja tunsin pakokauhun valtaavan minut.
"Naapurin poika, Jesse löysi sinut metsän keskeltä. Hän ei ensin tunnistanut sinua, kun olit aivan veren peitossa. Mitä siellä metsässä oikein tapahtui?Muistatko sinä?"Äiti kysyi ja istui tuolille. Hän otti vielä paketoidun käteni omaansa.
"Mä en muista. Joku lupas auttaa mut pois Helvetistä. Mä en vaan tiiä kuka. Mä en muista enää. Anteeks."Sanoin ja tunsin kyyneleen vierivät poskeani pitkin leualleni. Äiti pyyhkäisi kyyneleen lämpimän pehmeillä käsillään:"Ei se mitään kultaseni,ei se mitään.Koitahan nyt toipua. Nukkuisit pikkuisen."Äiti sanoi ja painoi pehmeän suukon otsalleni.
"Joo, okei."hymyilin pikkuisen,mutta huuliini koski vieläkin.
Suljin silmäni ja hengitin syvään.
"Mitähän sitä tapahtui oikein."Ajattelin.
Vedin pehmeän valkean peiton korviini saakka, ja nukahdin.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Musta toi sun novellis oli ihan sairaan hyvä....Ku luin sitä ni tuntu ku olisin ite ollu siin mukana :)
Joten jatka samaa malliin ehkä susta voi tulla joskus joku kuuluisa kirjailija!