Hei,
Onko kenelläkään kokemusta iltatähden tekemisestä nelikymppisenä, kun vanhemmat lapset ovat jo isoja? Itse olen miettimässä asiaa ja tuntuu siltä, että ajattelen liian tarkkaan käytännön asioita. Olisi mukava kuulla, mihin ratkaisuun olette päätyneet ja millaisia kokemuksia asiasta on ollut. Itse mietin omaa jaksamista, terveyttä, raha-asioita, lapsen terveyttä yms. asioita, joita ei silloin parikymppisenä tullut mieleenkään. Toisaalta haluaisin vieä lapsen ja nyt alkaisi olla viimeinen aika yrittää, olen kohta 38-vuotias.
Onko kenelläkään kokemusta iltatähden tekemisestä nelikymppisenä, kun vanhemmat lapset ovat jo isoja? Itse olen miettimässä asiaa ja tuntuu siltä, että ajattelen liian tarkkaan käytännön asioita. Olisi mukava kuulla, mihin ratkaisuun olette päätyneet ja millaisia kokemuksia asiasta on ollut. Itse mietin omaa jaksamista, terveyttä, raha-asioita, lapsen terveyttä yms. asioita, joita ei silloin parikymppisenä tullut mieleenkään. Toisaalta haluaisin vieä lapsen ja nyt alkaisi olla viimeinen aika yrittää, olen kohta 38-vuotias.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Itse olin iso (16v.), kun vanhempani antoivat minulle vielä yhden sisaruksen ja se oli mahtavaa. Ja on sitä edelleen.
Vaikka meillä on äitini kanssa ollut aina läheiset välit, uskallan olla sitä mieltä, että tuon iltatähden myötä koko perhe on pysynyt tiiviimpänä kuin mitä se olisi ollut ilman häntä. Kun muutin nuorena pois kotoa, oli aina hinku päästä käymään kotona. Yhteiset matkat ja muut tekemiset ovat kiinnostaneet enemmän. Pikkulapsi on tuonut niin paljon iloa ja sisältöä kaikkeen tekemiseen, että edes minun aikuiseksikasvuvaiheessa ei ole päässyt syntymään minkäänlaista etääntymisen tarvetta omaan perheeseen.
Se mikä on ollut negatiivista, on ollut ikävä. Pieni itki monet itkut, kun paljon ihailtu sisko asui niin kaukana eikä oikein ymmärtänyt sitä, miksi niin piti olla. Se raastoi minua enemmän kuin oma ikäväni hänen luokse. Nyt hän on jo murkku ja ymmärtää sekä suhtautuu asioihin toisin. Tämä murkkuvaihekin on minusta hienoa eli edelleen kaipaan hänen luoksensa kotiini aina kun mahdollista.
Nyt kun asiaa pysähdyin miettimään, niin hymy tuli kasvoille sisaruksen lapsuusaikaa miettiessäni. Olen kyllä hänestä niin kiitollinen! Iltatähden syntyminen on ollut paras lahja, minkä olen tähän mennessä saanut - nyt toivon minulle ja miehelleni vauvaa.
Äitini oli vuoden sinua nuorempi hänet saadessaan. Varsinkin raskausajan kuvia kun katsoo, niin kyllä hän väsyneeltä näytti, mutta ei kyllä koskaan valittanut. Hyvin minun mielestäni näytti jaksavan, vauva ei tosin ollut mikään vaikeimmasta päästä - ja hoitajia riitti.
Olisi vaikea kuvitella meidän perhettä ilman häntä. Ja samaa äitinikin on sanonut ja korostanut sitä, että kyllä olisi hänellä tylsää isän kanssa kaksin nyt asua, jos ei olisi tätä iltatähteä.
Minusta ei mitenkään liian vanha. Itse asiassa, jos ei pitäisi miettiä biologiaa, haluaisin lapsia juuri Sinun iässäsi. Ensisynnyttäjälle tuo ikä vain on jo kai hieman epäsuositeltava ts. ei ole suositeltavaa tarkoituksella venyttää yritystä.
Elämänkaaripsykologian tenttiin kun luin, vakuutuin, että nelikymppinen voi olla mitä parhain äiti. Eikä taloudellinen, henkinen ja muu elämän seesteisyys ole yhtään pahasta.
Kaikkea hyvää!
Terv. Sinua noin 10 vuotta nuorempi kuumeilija
Kiitos molemmille vastaajille. Asia on edelleen mietinnässä ja olen kiitollinen positiivisista viesteistä. On se vaan kumma, miten nuorempana ei kyseenalaistanut mitään, sitä tehtiin lapsiakin vailla huolta huomisesta. On jännä, miten nyt tulee mietittyä kaikki mahdolliset asiat läpi. Eli ikä tai kokemus ei tuo varmuutta tässä asiassa. Jopa se, mitä työnantaja sanoo, vaikuttaa omiin suunnitelmiin... sitä tässä kai ei ainakaan pitäisi pohtia.
Eli positiivisin mielin eteenpäin vaan.
että äitini on ollut 37 kun on mut tehny
Nyt oli ihan pakko vastata...
itse täytin juuri 37 vuotta!!! Ja apua mikä
vauvakuume...minulla on jo kolme tervettä lasta
ja vielä voisin tehdä ainakin sen yhden lisää jos
ei toisenkin!!! Mutta mietityttää juuri tämä oma ikä, tosin en tunne itseäni kohta 40:seksi!!! Sitä
on ihmismieli niin erikoinen ettei itsekkään aina perässä pysy. Mieheni olisi myöskin valmis uuteen/
uusiin isyyden mukana tuomiin haasteisiin. Talous, koti, terveytemme yms. asiat enemmän kuin loistavasti mutta oma ikä sekä ympäristön reaktiot askarruttavat...voi apua! On se vaan niin vaikeaa...