Syksyn synkkyys sai mieleni valtaansa Hänen lähtönsä vuosipäivänä. En enää itkenyt Häntä, ainoastaan sitä rakkautta ja menetystä jota koin. Tajusin viimein päässeeni Hänestä, silmäterästäni irti. Luulin vuosi sitten valuvani pimeään aukkoon ilman ulospääsyä. Käperryin itseeni, häädin ystäviäni ympäriltäni, en uskonut että voisin kelvata enää kenellekään. Tapoin melkein itseni liikunnalla ja työllä. Syömishäiriönikin otti aivan uudenlaisia kierroksia. (Nyt voin jo kohtuullisen hyvin, paremmin kuin vuosiin, joten älkää toki huolestuko.)
Loppukeväästä, aivan kesän korvilla huomasin silmäileväni kaunishymyistä käheällä äänellä kehräävää ilopilleriä. Sydämeni edelleen hakkaa tämän suloisen naisen nimeä päivin ja öin ja nautin vain tunteen olemassaolosta. Aloin myös löytää tieni takaisin rakkaiden ystävieni huomaan, he eivät olleet luopuneet minusta sittenkään, olivat vain antaneet minulle tilaa ja aikaa surra ja kasata ajatuksiani. Kun lopulta heille avauduin, teinkin sitä sitten viikkotolkulla kyllästymiseen asti, luulisin. Eivät he sitä tietysti myönnä, hupsut rakkaat ystäväni.
Elämä hymyilee vieläkin minulle, vaikka annankin välillä pikkusormen ikävälle. Ikävälle meistä kahdesta, erottamattomasta, voittamattomasta - kunnes jälleen tajuan sen olleen vain illuusiota, omien tunteideni heijastusta.
Nyt siis muistellessani elämäni toistaiseksi suurinta sydänsurua, tajuan, että minulle oli yksinkertaisestivaikeinta hyväksyä se tosiasia, etten ollutkaan rakkaudelleni se joka hänet tekee onnellisimmaksi. Sitä suren yhä. Hän avasi minut ja teki minut haavoittuvammaksi, mutta myös opetti minulle että kykenen rakastamaan. Kiitos sinulle siitä, pikku-ystäväni. Niin, olemme edelleen ystäviä. Taitaa olla tyypillistä naisten verkostoissa. Vai oletteko kyenneet säilyttämään läheiset välit ex-rakkauksiinne?
Haluaisinkin kysyä palstalaisilta, millaisia sydänsuruja olette kokeneet ja miten olette niistä selvinneet? Vai oletteko selvinneet niistä? Kuinka pohjalla voi käydä menetetyn rakkauden seurauksena? Kuljetteko kenties sydänsurusta toiseen vai lähdettekö suhteesta ennen kuin itseen sattuu?
Toivottavasti tämä aloitus ei masenna ketään, sen oli loppujen lopuksi tarkoitus vain muistuttaa, että huominen voi aina olla parempi päivä - jos sille antaa mahdollisuuden.
Haleja ja lämpimiä ajatuksia kaikille! Muistakaa laittaa kumpparit ja villasukat jalkaan jos uskaltaudutte uhmaamaan syysmyrskyjä ja märkiä metsäpolkuja!
Loppukeväästä, aivan kesän korvilla huomasin silmäileväni kaunishymyistä käheällä äänellä kehräävää ilopilleriä. Sydämeni edelleen hakkaa tämän suloisen naisen nimeä päivin ja öin ja nautin vain tunteen olemassaolosta. Aloin myös löytää tieni takaisin rakkaiden ystävieni huomaan, he eivät olleet luopuneet minusta sittenkään, olivat vain antaneet minulle tilaa ja aikaa surra ja kasata ajatuksiani. Kun lopulta heille avauduin, teinkin sitä sitten viikkotolkulla kyllästymiseen asti, luulisin. Eivät he sitä tietysti myönnä, hupsut rakkaat ystäväni.
Elämä hymyilee vieläkin minulle, vaikka annankin välillä pikkusormen ikävälle. Ikävälle meistä kahdesta, erottamattomasta, voittamattomasta - kunnes jälleen tajuan sen olleen vain illuusiota, omien tunteideni heijastusta.
Nyt siis muistellessani elämäni toistaiseksi suurinta sydänsurua, tajuan, että minulle oli yksinkertaisestivaikeinta hyväksyä se tosiasia, etten ollutkaan rakkaudelleni se joka hänet tekee onnellisimmaksi. Sitä suren yhä. Hän avasi minut ja teki minut haavoittuvammaksi, mutta myös opetti minulle että kykenen rakastamaan. Kiitos sinulle siitä, pikku-ystäväni. Niin, olemme edelleen ystäviä. Taitaa olla tyypillistä naisten verkostoissa. Vai oletteko kyenneet säilyttämään läheiset välit ex-rakkauksiinne?
Haluaisinkin kysyä palstalaisilta, millaisia sydänsuruja olette kokeneet ja miten olette niistä selvinneet? Vai oletteko selvinneet niistä? Kuinka pohjalla voi käydä menetetyn rakkauden seurauksena? Kuljetteko kenties sydänsurusta toiseen vai lähdettekö suhteesta ennen kuin itseen sattuu?
Toivottavasti tämä aloitus ei masenna ketään, sen oli loppujen lopuksi tarkoitus vain muistuttaa, että huominen voi aina olla parempi päivä - jos sille antaa mahdollisuuden.
Haleja ja lämpimiä ajatuksia kaikille! Muistakaa laittaa kumpparit ja villasukat jalkaan jos uskaltaudutte uhmaamaan syysmyrskyjä ja märkiä metsäpolkuja!
Vastaukset 8
Vanhimmat
elämä menee vaan sillä etiäpäin kun itse tiedostaa ja antaa asioille anteeksi. hymyillään kun tavataan:)
Kaipaan vielä kuukausienkin jälkeen sitä hymyä, ääntä, kaikkea hänessä. Välillämme oli jotain uskomatonta, en uskonut että voisin ikinä välittää kenestäkään niin paljon ja antaa sydäntäni täysin toisen armoille. Tiedän että tunne oli molemmin puolinen, olosuhteiden tähden kaikki kuitenkin kaatui. En oikein vieläkään ymmärrä miten joku voi heittää jotain niin hyvää, loppujen lopuksi täysin typerien syiden vuoksi pois. Kai se on ihmismielen heikkous ja pelko muiden mielipiteistä.
Oli miten oli, joka aamu herään ja ilta nukahdan häntä ajatellen. Useiden kyynelten ja yksinäisten iltojen jälkeen en enää tiedä miten tästä voi päästä yli. Olen toki nuori ja koko elämä edessä. Voin vain toivoa että löydän jonkun toisen johon rakastua yhtä palavasti.
vähän sama tilanne. Ikävä toista.. Ja hän on vieläpä lähes joka päivä edessäni.. Juttelemme, mutten paljasta sisintäni. Että vielä haluan hänet. En halua satuttaa itseäni toista kertaa. Näin asiat ovat hänen mielestään paremmin. Ystäviä. Ruma sana minun korvaani nyt, mutta ehkä myöhemmin osaan arvostaa paremmin :).
Mä huomaan, että mun sydän on mennyt viimeinkin nukkumaan ja luovuttanut. Se ei enää ole katkera eikä vuodata enää loputonta kyynelten virtaa kuten viime keväänä. Se on viimeinkin saanut asioihin etäisyyttä ja ymmärtää että näin on parasta. Vaikka se salaa joskus toivookin vielä yhteen paluuta, se tietää, että niin ei voi yksipuolisesti tehdä.
Eron olen työntänyt taka-alalle, mutta tilanne tulee edelleenkin uniin, painajaisina.... Mutta nyt harvemmin. Sydän on mennyt talviunille ja kerää voimia. Herää ehkä ensi kesänä todetakseen, ettei tämän pahempaa voi sattua ja on taas valmis ihan mihin vaan jonkun toisen kanssa! Niin toimii mun sydän, vaihtaa nahkaansa voidakseen heittäytyä täysillä taas ja siis uhrata itsensä yhä uudelleen rakkauden alttarille joka lupaa paljon, jopa kaiken, mutta jota harvoin olen edes hetkellisesti saanut.
Siinä välissä minä sitten mennä porskutan eteenpäin... Rationaalisesti ja järkevänä, naisia ja liian läheisiä suhteita vältellen. Jos voisin muuttaa tätä kiertokulkua tekisin sen kyllä, mutta lähdettyään ja luovutettuaan se ei enää kaipaa takaisin menneeseen, vaikka sinä tulisitkin vastaan ja tarjoaisit kaiken. Se muistaa että se kaikki, mitä sinä kaikella tarkoitit on korkeintaan puolet siitä mitä se olisi halunnut.
Ja nyt sillä on aikaa myös ystäville. Vahingossa - mitään odottamatta - se voi törmätä johonkin jolta se ei odota mitään ja jolta se voi siksi saada ihan riittävästi ja huomata että se on tarpeeksi tehdäkseen sen onnelliseksi, koska se ei ehtinyt rakentaa haavemaailmaa, johon mitkään maanpäällä rakennetut tikapuut ei yllä.
sinun sanoillasi.
Zzz
zzz ...
voi olla ystävä, mutta katoaako väliltä lopullisesti koskaan se "vetovoima", joka joskus sai suhteen alkamaan?!?!?! itse en osaa tuohon kysymykseen vastata, osaako joku muu... ollaan exän kanssa erottu jo kolme vuotta sitten. kumpikin elämme jo uudessa suhteessa, tai ollaan elelty jo reilut pari vuotta. meillä on exän kanssa yhteistä kaveripiiriä, ja työpaikkakin oli eron jälkeen vielä jonkin aikaa sama. ollaan tässä vuosien kuluessa eron jälkeen oltu siis hyvissä väleissä, mutta edelleen meillä on esim taito saada toisemme suuttumaan. on pelottava tunne huomata, miten edelleenkään ei pysty olemaan neutraali toisen sanoille, vaan niihin reagoi aina samalla tavalla, vaikka olisikin toisin päättänyt. eikä tämä ole pelkästään negatiivista, vaan edelleen pystymme puhumaan toisillemme lähes kaikesta. ja varmasti molemmat tunnustaa syvällä sisällään, että edelleen seuraa toisen tekemisisä jne... eromme oli raskas molemmille, minäkin ravasin Sadien tavoin ulkona sateessa ja koitin saada tuskaa ulos. hiljalleen helpotti, mutta hyvä kysymys on, katoaako se lopullisesti koskaan...
että se katoaa koskaa kunnolla, aina on ne muistot ja tietyt asiat mitkä teitä tulee yhdistään. aika tekee tehtävänsä kyllä ja haalistaa muistoja, mutta välttämättä tuo veto ei koskaan silti katoa. onhan se hyvä asia että voi puhua toiselle ja olla itsensä ja nauttia siitä että uskaltaa edelleen näyttää tunteensa vaikka ei eläisikään enää suhteessa. :)
Elämä on mystistä,mutta tekee siitä niin mielenkiintoista!