Kauriin kääntöpiirillä.

Kesällä tapasin kaurismiehen, monen omituisen sattuman kautta. Hän on karismaattinen, älykäs, elämää nähnyt, jumalaisen kaunis. Pitkiä, pitkiä keskusteluja. Suunnatonta sielujen sympatiaa. Täivaallista seksiä, intohimoisia öitä. Rakastuin häneen sydämeni juuria myöten.
Kolme kuukautta olen vaeltanut täällä kauriin kääntöpiirillä. Hän on kietonut minut niin tiukasti verkkoonsa, että koko muu elämäni on haalistunut. On vain hän, ihmeellinen Kauris...
Ja. Hänellä on puoliso, niin minullakin vielä. Oma eroprosessini on jo pitkällä, olin lähdössä liitostani turhautuneena jo ennen kesää. Kauris vannoo minulle ikuista tähtiin kirjoitettua rakkauttaan. Minä olen hänelle se ainut ja oikea, minua hän on odottanut. Koska olen aikuinen nainen jo, olen hyvin tietoinen siitä, että näitä puheita kuunnellessa on hyvä antaa hälytyskellojen soida... hän ei osaa päättää. Kaksi päivää sitten hän kertoi lähteneensä suhteestaan. "Se on nyt ohi." Hän halusi vain minut, maailman loppuun asti. Eilen tunsi Kauris taas tuskaa. "Ei tämä ole niin yksinkertaista, pitää varoa sitä mitä toivoo, ei saa suunnitella liikaa." Sanoin, etten jaksa tätä enää. Mun sydän ja sielu on ihan vereslihalla. Kauris haluaa meidät molemmat, eri syistä. Hän itkee ja ahdistuu, vannoo rakkauttaan, sekoaa. Mutta ei osaa päästää irti, ei kummastakaan. Ja Kauriin koukussa rimpuilee minun lisäkseni se toinenkin. Säälin häntä yhtä paljon kuin itseänikin. Ehkä enemmän, hänen sänkyynsä tulee iltaisin petturi. Hän ei tiedä minusta mitään. Minä tiedän että hän on. Kauris soittaa, kun ahdistaa taas. Hän on humalassa. Kertoo, miten pahalta tuntui nähdä vaimonsa itkevän. Miten hirveältä tuntuu, kun minä joudun kärsimään hänen vuokseen. Haluaisi ottaa minut syliin, kainaloon, siipiensä suojaa. "Olethan sä mun nainen, lupaa!" Ja siellä jossain se toinen, joka on vielä enemmän hänen naisensa. He kulkevat kotiinsa samasta ovesta.
Ja minä...Vannon itselleni itkettyäni tunteja, että tämä loppuu. Kauris saa mennä, hänen täytyy mennä. Ja sitten taivun kaksinkerroin siitä saatanallisesta tuskasta joka hajottaa kappaleiksi, ajatuksesta etten enää ikinä koskisi sen ihmisen tulikuumaa ihoa. Saatanallista.
Mielikuvissani kuljen niitylle, ja näen metsän reunassa Kauriin. Se katsoo minuun silmät pelosta laajentuneina. Suuntaan jouseni kohti, ja ammun. Ja silti... Jossain mun sydämen pohjalla Kauris ei lakkaa olemasta, elämästä koskaan. Ei koskaan.