kuinka monet lesbot elävät kaapissa tässä meidän niin sanotussa hyvin vointi valtiossamme. Mikä on niin ahdas mielinen. Jos tämä ei olisi niin tiukka pipoisten maailma, niin kuinka monet lesbot uskaltaisi tulla kaapistaan ulos ja voisivat ELÄÄ!!! Sitten meillä olisi vielä vähemmän mielenterveysongelmia ja kaikkea muuta ikävää mitä se tuo tullessaan.
Annetaan kaikkien kukkien kukkia vaan.
Annetaan kaikkien kukkien kukkia vaan.
Vastaukset 15
Vanhimmat
kun meihin on niin kivenkovaan iskostettu jo pienestä se "oikea" elämisenmalli..
Ja se, että uskaltaa uhmata tuota mallia vaatii niin vahvan itsetunnon, joka on tämän päivän avainsana joka asiassa. Harva siihen pystyy. Itse henk.koht. olen pystynyt.
Kuinka monet muuttavat pois omalta pieneltä asuin paikkakunnaltaan isompaan kaupunkiin, vain sen vuoksi, että saisi tilaa hengittää? Suuri osa ei pysty lähtemään, ei riitä rohkeus tai on asioita, jotka pitävät kiinni omassa kotikaupungissa ja tiukasti siellä kaapissa.
Olen sitä mieltä, että vain erikoisen vahvat persoonat uskaltavat olla omia itsejään. He uskaltavat sanoa ja elää niinkuin tuntevat. Useampi haluaisi, mutta jokin saa perääntymään. Tämä tuomitseva yhteiskunta ja moraali, kaikkinainen näennäishyvä, jota kylvetään puheissa, mutta ei näy teoissa.
Ollaan menossa hyvään suuntaan... mutta hitaasti. Ihan liian hitaasti. Samaan aikaan kun homoliitot ym. tulevat tutummiksi suvaitaan paljon muutakin, mikä taas ei ole hyvää. Mihin kategoriaan tämä homoseksuaalisuus sitten tumpataan?
Jos viinakset saatetaan maitokauppaan ja osa huumeista ns. vapautetaan, niin annetaan sitten homoillekin oikeus mennä avioon? Tuolta se välillä kuulostaa.
Koko taistelu tätä suvaitsevaisuutta kohtaan lähtee yksilötasolta ja jokaisen ihmisen arvomaailmasta, elämänkatsomuksesta. Aina tässä yhteiskunnassa tulee olemaan niitä, jotka eivät hyväksy mitään - yhtään mitään ja suurin työ alkaa ja onkin alkanut nuorista, lapsista, jotka toivon mukaan hyväksyvät kasvaessaan kaikki tasavertaisina ihmisinä ja tarvittaessa kannustavat lähimmäisiään olemaan oma itsensä ja luottamaan omiin tunteisiinsa...
Mielenkiintoista nähdä maailma ja nimenomaan Suomi muutaman kymmenen vuoden päästä...
Näinköhän sitä sitten puhutaan tyyliin: "kun mummon äiti oli nuori, niin lesbous oli syntiä..."
Johon sitten sen ajan nuori tyttö vastaa: "miten niin syntiä? En minä tunne, kuin yhden heteroparin..."
Toi oli hienosti kirjoitettu Hapsu!! :)
Ja oikeassa olet...
Itse olen jo päässyt hyvin noista "kahleista"..mutta en ihan kaikille silti vieläkään pysty sanomaan että olen lesbo tai bi ja muutenkin ärsyttää että pitää AINA olla tai kuulua johonkin "katekoriaan"...joten mä oon MÄ...enkä mikään muu!!
Mut kyllä se on helpottanut elämääni,kun olen saanut kertoa tutuille ja työkaverille että ,minkälainen nainen olen...ja kaikki on hyväksynyt minut selleisena kun olen!! :))
Niin arvomaailmahan on opittua. Se millaiseen arvomaailmaan äidit ja isät kasvattava lapsensa ja tietenkin yhteiskunta myös. Niin paitsi sellaisiin perheisiin joihin syntyy homoseksuaali.Mikä voi hyvässä tapauksissa muuttaa vanhempien käsitystä tai sitten ei. Sen mitä minä olen oppinut on että yksin ei kannata jäädä. Kovan työn jälkeen minäkin pääsin ulos sieltä pimeästä komerosta. Nyt on ihanaa kun on päästänyt valon sisään.Nyt sitä voi kulkea rinta kaareella kuin västäräkki. Toivon todella sitä kaikille, jotka joutuvat kyhnöttää sielä komerossa. Jos ei muuta niin pienin askelin. Niin kuin lapsi joka opettelee kävelemään. Mutta ei liian sinisin silmin koska meistä lesboistakin löytyy jokaiseen ratikkaa ja osa jää vielä pysäkille.
Minä ainakin olen oma itseni, vaikken olekaan ns. tullut ulos kaapista. Minä haluan pitää omat yksityisasiat omana tietonani, haluan säilyttää oman yksityislämäni ja elää niin kuin tunnen oikeaksi. Tämä olisi ihanne, jos se vain olisi mahdollista. En halua leimautua homoseksuaaliseksi, sillä olen ihmisenä mielestäni enemmän. Ajatus homoseksuaalisuudesta rajoittaa minua jotenkin henkisessä mielessä. Haluaisin välillä unohtaa homoseksuaalisuuden kokonaan ja keskittyä muihin asioihin. Homoseksuaalisuus on ahdistava asia monelle. Ehkä tulevaisuudessa asiat ovat toisin, mitä sopii kyllä toivoa.
... elämisen malli" on kärjistettynä sitä, että perustetaan perhe, johon kuuluu isä, äiti, kaksi lasta, kissa ja koira. Jokainen varmasti ymmärtää mitä tarkoitan.
Ei kaapissa oleminen tarkoita aina jokaisen kohdalla sitä, ettei olisi oma itsensä.
Voihan siellä kaapissa viihtyäkin ja varsinkin silloin, jos pystyy toteuttamaan itseään ja kokee elävänsä hyvin.
Jokaisella on omat tarpeensa ja jokainen meistä tyydyttää ne eri tavalla ja tarkoitan nyt näitä henkisiä tarpeita. Itse kärsin aikoinaan siitä, kun piti esittää heteroa joka paikassa... piti, koska silloin vielä en ollut tarpeeksi rohkea olemaan se, mitä halusin. Ei minulla koskaan ole ollut mitään tarvetta julkistaa seksuaalista identiteettiäni kenellekään yhtään sen enempää kuin muitakaan asioitani. Mutta se, että esim. raflassa oli aivan typerää istua muka bongaamassa jäbiköi hetskulikkojen kanssa, kun ei luonnollisesti iskenyt. Sitten kerran vain sanoin ystäville, ettei kundin beba kiinnosta pätkääkään, mutta tuol viereisen pöydän mimmil on komia kroppa! Sen jälkeen olen elänyt tyyliin: vastaan, jos kysytään. Ja olen kokenut olevani paljon enemmän oma itseni sen jälkeen ;)
Mitä tuohon homoseksuuaalina olemiseen tulee, niin en minäkään ole homo sen enempää kuin lesbokaan... olen nainen, joka rakastaa naisia tai edes jotain yhtäkin, mutta ihmisiähän tässä ollaan tottakai ensisijaisesti.
..että mitä tarkoittaa olla kaapissa?
Onko se sitä, että ei hyväksy ollenkaan lesboutta itsessään?
Vai sitä, että ei kerro sukulaisilleen ja ystävilleen?
Vai sitä, että ei kerro työpaikalla?
Vai sitä, että ei kerro avoimesti lesbouttaan yleisesti keskusteluissa?
Ja missä kulkee yhteiskunnan oletetun suvaitsemattomuuden raja suhteessa yksityisen ihmisen yksityiselämään?
Mulle tulee mieleen...et "kaapilla" tarkoitetaan noita kaikkia...eli ei uskalla olla oma itsensä ja julkisesti...
Eihän sitä tietysti nyt tarvitse koko maailmalle kuuluttaa,mut kyllä se oikeesti helpottaa elämää kun saa kertoa asiasta..lähemmilleen! :)
Itse elin "kahta" elämään n.4-5 vuotta...ei ollut helppoa..huh!
Mut nyt on elämä IHANAAAAA!!!!!! :))
Suosittelen...ja se ei tee ihmisestä yhtään sen huonopaa...olis se seksuallisuus mikä tahansa!!
Enkä häpeä olla mikä olen...olen silti NAINEN ja pidän siitä osasta!! :)
Eikö se voi loukata syvästi kumppania, jos itse ei halua olla julkisesti sitä mitä on ja toinen taas haluaa ja voi olla sitä luontevasti. Minua ainakin loukkaisi, jos rakastettuni ei haluaisi ikäänkuin julkistaa suhdettamme. Rakastunut ihminen ja rakastava ihminen haluaa näyttää koko maailmalle mistä tuulee. Jos kumppani häpeäisi omaa seksuaali-identiteettiään olisi se melkein sama kuin jos hän häpeäisi myös samalla paljastaa rakastettuaan muille. Itse olen alussa tämän identiteettini kanssa, enkä edes tiedä mikä olen, mutta sillä ei ole väliä. Tärkeintä on rakkaus, se että tietää mitä ja ketä rakastaa aidosti. En ole edes pahemmin ajatellut ympäristöä, sillä uskon että tässäkin asiassa metsä vastaa kuten sinne huudetaan. Ympäristön reaktiot on aika paljon omasta asenteesta kiinni. Kukaan ei voi tyrmätä itsevarmaa, omilla jaloillaan seisovaa, rakastavaa ihmistä ainakaan Suomessa.
Toki se varmasti loukkaa ja tietysti pitää ottaa huomioon myös sen toisen toivomukset!
Itse olin alussa aina paniikissa ettei kukaan vaan tietäisi tai jotain...ja ymmärrän ettei se ole helppoa elään niin ettei voi kuuluttaa koko maailmalle että on rakastunut ja ketä rakastaa,
mutta ei se sitä tarkoita etteikö se toinen rakasta...vaan se ei ole varma isestään siis ei ole itsensä kanssa sujut...tai ainakin mulla itselläni oli sellainen tilanne!!?? :/
Mutta kaikki ei ehkä pääse siitä pelosta koskaa tai ei tahdokkaan...eikä tietysti tarviakkaan jos voi elää niin!!??
..ainakin minua. Kun joutuu esittämään ystävää ja naureskelemaan vieressä kun miehet yrittää iskeä mun naista! Todella raivostuttavaa, tekisi mieli huutaa että lopettaisi se on mun nainen! Mutta tyydyn hymähtämään ja näyttämään nyrpeältä..
Tuntuu pahalta kun ei voi kertoa keneen on rakastunut ja joutuu pitämään kaikki ihanat tunteet sisällään, vaikka mieli tekisi hyppiä onnesta ja kiljua hänen nimeään!
Ei se, ettei halua julkistaa seksuaali-identiteettiään tarkoita välttämättä sitä, että ihminen häpeäisi itseään tai kumppaniaan.
Parasta kai olisi, jos löytäisi vierelleen ihmisen, jonka kanssa kaikki kävisi yksiin, jonka kaikkiin puoliin voisi olla tyytyväinen aina ja kaikessa, mutta harvoinhan sellaista löytää.
Minua loukkaisi, jos kumppanini huutelisi, kuuluttaisi ja mainostaisi seurusteluasioitamme kaikkialla. En seurustele, joten ajatukseni eivät varmaan loukkaa ketään...
Minä olen tyytyväinen itseeni ja elämääni, vaikka en ole tullut ulos kaapista, en täysin hyväksy itseäni jne. Kaikki ei ole aina niin täydellistä, eikä tarvitsekaan. Vähempikin riittää minulle.
olen seurustellut naisen kanssa, joka oli "kaapissa" ja tämä tietenkin harmitti välillä, mutta ainahan niitä löytyy toisesta harmittavia asioita, ikinä ei voi "täydellistä" naista saada. enhän ole itsekään täydellinen.
niinhän se on ei kukaan meistä ole täydellinen!
olen raapinut itseni kaapista n. 8 vuotta sitten ja työkaverit, sukulaiset k a i k k i tietää tutuistani. En asiaa kuuluttele vaan puhun täysin luontevasti asiasta. Kun keskustelen töis kaveristani (asutaan yhdes) puhun asiasta oikeilla nimillä niin kuin nainen puhuis miehestään. En häpee, se on mua. Mutt hei, annetaan kaikkien kukkien kukkia vaan!!!!!!!!
Meil on töissä pari työkaveria (mies, ja nainen)tullut ulos kaapistaan jo vuosia sitten, eikä heitä ole syrjitty, kahvipöytään mahtuvat kuten ennenkin, tai heidän ammattitaitonsa ole huonontunut, tuntuu vain parammalta kun tiedetään siinä mielessä, kun on naisvaltainen työpaikka ja varsinkin miehet on kortilla.