Loistava kirjoitus HS mielipiteissä tänään!
Kirjoittaja on Pekka Ylikoski, oikeustieteen kandidaatti, kahden vilkkaan pojan isä, Helsinki:
"SUOMALAINEN YHTEISKUNTA ON TUHONNUT
PERHEEN AUTONOMIAN
Mervi Heikkilän ja Minna Salon mielipidekirjoitukset lapsiperheen arjesta ja yhteiskunnan vastuusta osuivat naulan kantaan kuvatessaan nykytilannetta. Poliitikkojen ja virkamiesten peräänkuuluttamaa yhteisöllisyyttä ei ole enää olemassakaan ja Myyrmannin, Jokelan ja Kauhajoen kaltaisten tapahtumien todennäköisyys kasvaa jatkuvasti.
Syy tähän on yksinkertainen. Suomalainen yhteiskunta ja ensi sijassa sosiaalitoimen edustama hyvinvointivaltio on sotien jälkeisenä ajanjaksona käytännössä tuhonnut perheen autonomisena yksikkönä ja päävastuullisena kasvattajana.
Päävastuu kasvattamisesta on tietoisesti siirretty yhteiskunnalle ja vastuu kasvamisesta sitä kautta lapsille itselleen. Tämä kaikki on tapahtunut hyvinvointivaltion nimeen vannoen ja lasten yksilöllisiä oikeuksia painottaen.
PARI ESIMERKKIÄ: Saamme lukea päivittäin lasten (erityisesti toisilleen) tekemistä hirmuteoista, viimeisenä esimerkkinä Vantaalla tapahtunut tyttöjen välinen pahoinpitely.
Miten vastaa yheiskunta - vaatimalla vanhemmilta puuttumista lapsen häiriökäyttäytymiseen? Välineet puuttumiselle on kitenkin lainsäädännöllä poistettu.
Lain mukaan lasta ei saa uhkailla, nöyryyttää tai kurittaa. Ylipäänsä kaikki rangaistukset on kielletty. Onkin ihme, ettei kotiarestia, jota esimerkiksi meidän perheessämme käytetään kurinpitokeinona, ole vielä kriminalisoitu vapaudenriistona. Jokainen armeijan käynyt ymmärtää, että käsky tai kielto ilman sanktiouhkaa on tyhjää täynnä.
Edelleen vanhemmilla on teoriassa mahdollisuus vaikuttaa lastensa koulusijoitukseen, mutta käytännössä vain oikeuksistaan kiinni pitävät ja hallinto-oikeudella uhkailevat vanhemmat pystyvät asiaan vaikuttamaan. Vanhempien suuri enemmistö ei jaksa, kykene tai osaa vaatia oikeuksiaan, vaan antaa kunnan osoittaa koulun. Jälleen lapsi yksilönä ja osana perhettä unohdetaan.
OIKEUS RANGAISTUSTEN jakamiseen kuuluu Suomessa vain SOSIAALITOIMELLE, poliisille ja tuomioistuinlaitokselle, joista on tosiasiassa tehty päävastuullisia lastenkasvattajia.
Käytännössä oleva sanktiovalikoima vaihtelee lapsen iän mukaan huostaanotosta - jota ei muuten pidetä edes rangaistuksena - vaan turvaamistoimena, vankeusrangaistuksiin ja muihin rikosoikeudellisiin seuraamuksiin.
Yhteiskunta määrittelee sekä lapsen että hänelle sopivan kasvatuksen "optimimallin", josta poikkeaminen johtaa vähintään taloudellisiin sanktioihin. Koko prosessia kuvaa orwellilainen isovelimaailma.
Kieltämällä vanhemmuuden ja perheautonoamian yhteiskunta sirpaloi perheen jäsenet isäksi, äidiksi, pojaksi ja tytöksi. Kaikki tämä tapahtuu yksilöllisten oikeuksien nimissä.
Tämän jälkeen yksittäiset perheenjäsenet on helppo työntää hyvinvointiyhteiskunnan tasapäistävään myllyyn, jonka päästä tulee ulos tyhjästi hymyileviä, television joutavia viihdeohjelmia tuijottavia veronmaksajia, joiden kyky kyseenalaistaa ylhäältä tuleva ohjaus, kritiikistä puhumattakaan, on nollaluokkaa.
KAIKKI "POIKKEAVAT" lapset siivotaan sosiaalitoimen, terveydenhuollon tai rikosoikeusjärjestelmän pakkotoimenpitein yhteiskunnan ulkopuolelle. Turvaverkkoja ei ole, sillä perhe ei voi eikä saa tukea omiaan, ja muiden turvaverkkojen käyttö edellyttää sopeutumista tasapäisen järjestelmän normeihin.
Syrjäytettyjen, ei siis syrjäytyneiden vastarinta voi tällöin purkautua kammottavasti, kuten viime päivien esimerkit osoittavat.
Vanhemmuudelta on viety välineet. Kasvatuksen nykytilan voi rinnastaa yhteiskuntaan, jossa olisi toimiva poliisi ja oikeuslaitos, mutta rangaistusten määrääminen olisi lailla kielletty.
Jokainen voi kuvitella, minkälaiseen tilanteeseen kyseinen skenaario johtaisi.
LASTEN KASVATTAMINEN on, kuten Salo kirjoituksessaan totesi, raskasta ja kokopäiväistä työtä. Se myös antaa valtavasti, enkä usko, että normaali (onko sellaisia enää nykymittapuilla?) vanhempi vaihtaisi päivääkään pois edes nykytilanteessa.
Yhteiskunnan velvollisuus on tukea perheitä kasvatustehtävässä, ei luoda esteitä tai ristiriitoja.
Kaikkein vastenmielisintä luettavaa ovat median ja poliitikkojen esittämät vaatimukset vanhempien vastuun lisäämisestä ja vanhemmuuden velvoitteiden muistamisesta. Kyllä vanhemmat vastaavat lapsistaan, jos saavat sen tehdä."
Kirjoittaja on Pekka Ylikoski, oikeustieteen kandidaatti, kahden vilkkaan pojan isä, Helsinki:
"SUOMALAINEN YHTEISKUNTA ON TUHONNUT
PERHEEN AUTONOMIAN
Mervi Heikkilän ja Minna Salon mielipidekirjoitukset lapsiperheen arjesta ja yhteiskunnan vastuusta osuivat naulan kantaan kuvatessaan nykytilannetta. Poliitikkojen ja virkamiesten peräänkuuluttamaa yhteisöllisyyttä ei ole enää olemassakaan ja Myyrmannin, Jokelan ja Kauhajoen kaltaisten tapahtumien todennäköisyys kasvaa jatkuvasti.
Syy tähän on yksinkertainen. Suomalainen yhteiskunta ja ensi sijassa sosiaalitoimen edustama hyvinvointivaltio on sotien jälkeisenä ajanjaksona käytännössä tuhonnut perheen autonomisena yksikkönä ja päävastuullisena kasvattajana.
Päävastuu kasvattamisesta on tietoisesti siirretty yhteiskunnalle ja vastuu kasvamisesta sitä kautta lapsille itselleen. Tämä kaikki on tapahtunut hyvinvointivaltion nimeen vannoen ja lasten yksilöllisiä oikeuksia painottaen.
PARI ESIMERKKIÄ: Saamme lukea päivittäin lasten (erityisesti toisilleen) tekemistä hirmuteoista, viimeisenä esimerkkinä Vantaalla tapahtunut tyttöjen välinen pahoinpitely.
Miten vastaa yheiskunta - vaatimalla vanhemmilta puuttumista lapsen häiriökäyttäytymiseen? Välineet puuttumiselle on kitenkin lainsäädännöllä poistettu.
Lain mukaan lasta ei saa uhkailla, nöyryyttää tai kurittaa. Ylipäänsä kaikki rangaistukset on kielletty. Onkin ihme, ettei kotiarestia, jota esimerkiksi meidän perheessämme käytetään kurinpitokeinona, ole vielä kriminalisoitu vapaudenriistona. Jokainen armeijan käynyt ymmärtää, että käsky tai kielto ilman sanktiouhkaa on tyhjää täynnä.
Edelleen vanhemmilla on teoriassa mahdollisuus vaikuttaa lastensa koulusijoitukseen, mutta käytännössä vain oikeuksistaan kiinni pitävät ja hallinto-oikeudella uhkailevat vanhemmat pystyvät asiaan vaikuttamaan. Vanhempien suuri enemmistö ei jaksa, kykene tai osaa vaatia oikeuksiaan, vaan antaa kunnan osoittaa koulun. Jälleen lapsi yksilönä ja osana perhettä unohdetaan.
OIKEUS RANGAISTUSTEN jakamiseen kuuluu Suomessa vain SOSIAALITOIMELLE, poliisille ja tuomioistuinlaitokselle, joista on tosiasiassa tehty päävastuullisia lastenkasvattajia.
Käytännössä oleva sanktiovalikoima vaihtelee lapsen iän mukaan huostaanotosta - jota ei muuten pidetä edes rangaistuksena - vaan turvaamistoimena, vankeusrangaistuksiin ja muihin rikosoikeudellisiin seuraamuksiin.
Yhteiskunta määrittelee sekä lapsen että hänelle sopivan kasvatuksen "optimimallin", josta poikkeaminen johtaa vähintään taloudellisiin sanktioihin. Koko prosessia kuvaa orwellilainen isovelimaailma.
Kieltämällä vanhemmuuden ja perheautonoamian yhteiskunta sirpaloi perheen jäsenet isäksi, äidiksi, pojaksi ja tytöksi. Kaikki tämä tapahtuu yksilöllisten oikeuksien nimissä.
Tämän jälkeen yksittäiset perheenjäsenet on helppo työntää hyvinvointiyhteiskunnan tasapäistävään myllyyn, jonka päästä tulee ulos tyhjästi hymyileviä, television joutavia viihdeohjelmia tuijottavia veronmaksajia, joiden kyky kyseenalaistaa ylhäältä tuleva ohjaus, kritiikistä puhumattakaan, on nollaluokkaa.
KAIKKI "POIKKEAVAT" lapset siivotaan sosiaalitoimen, terveydenhuollon tai rikosoikeusjärjestelmän pakkotoimenpitein yhteiskunnan ulkopuolelle. Turvaverkkoja ei ole, sillä perhe ei voi eikä saa tukea omiaan, ja muiden turvaverkkojen käyttö edellyttää sopeutumista tasapäisen järjestelmän normeihin.
Syrjäytettyjen, ei siis syrjäytyneiden vastarinta voi tällöin purkautua kammottavasti, kuten viime päivien esimerkit osoittavat.
Vanhemmuudelta on viety välineet. Kasvatuksen nykytilan voi rinnastaa yhteiskuntaan, jossa olisi toimiva poliisi ja oikeuslaitos, mutta rangaistusten määrääminen olisi lailla kielletty.
Jokainen voi kuvitella, minkälaiseen tilanteeseen kyseinen skenaario johtaisi.
LASTEN KASVATTAMINEN on, kuten Salo kirjoituksessaan totesi, raskasta ja kokopäiväistä työtä. Se myös antaa valtavasti, enkä usko, että normaali (onko sellaisia enää nykymittapuilla?) vanhempi vaihtaisi päivääkään pois edes nykytilanteessa.
Yhteiskunnan velvollisuus on tukea perheitä kasvatustehtävässä, ei luoda esteitä tai ristiriitoja.
Kaikkein vastenmielisintä luettavaa ovat median ja poliitikkojen esittämät vaatimukset vanhempien vastuun lisäämisestä ja vanhemmuuden velvoitteiden muistamisesta. Kyllä vanhemmat vastaavat lapsistaan, jos saavat sen tehdä."
Vastaukset 2
Vanhimmat
tuhannen alkupuolella, miten perheen ja vanhemmuuden arvostus on kadonnut ja jos lapsi ei mahdu kaikki tasapäistävään muottiin, on muka yhteiskunnalla koska tahansa etsiä tälle pysyvästi "paremmat vanhemmat". Järkyttävää! Ja lisäksi kansainvälisten ihmisoikeuksien vastaista lapsenkin kannalta.
Hyvinvointivaltion nimissä on tuhottu jatkuvasti perheiden oikeuksia, vaikka tosiasiassa hyvinvointivaltiostakaan ei ole enää juurikaan jäljellä. Myös täällä on kirjoitettu siitä, että koska yhteiskunnan oikeudet lapseen ovat suuremmat kuin perheellä, ollaan tilanteessa, jossa kasvatusvastuuta ei ole kenelläkään.
Loistavasti Ylikoski oivaltaa, että kun vanhempien kasvatustoimet on pitkälle kriminalisoitu, niin yhteiskunnan kasvatustoimia vastaavasti ei! Eihän kukaan edes valvo huostaanotettujen lasten olosuhteita.
Ja totta on, että vanhempien suuri enemmistö ei jaksa, kykene tai osaa vaatia oikeuksiaan monessa asiassa. Itse asiassa tämän palstan kirjoittajathan ovat ihannevanhempia, koska täällä ainakin uhrataan lasten puolesta puhumiseen todella paljon.
Ja koska joka kirjoituksessa on oltava TIETTY maininta, niin lisätään se nyt tähänkin:
Tällä ei tarkoiteta sitä, että aiheesta laillisin perustein tehtyjä huostaanottoja ei saisi tehdä, päinvastoin, ne tuleekin tehdä. Mutta nykyisinhän osa niistä jätetään tekemättä, koska sosiaalitoimi joutuu hääräämään niin paljon sellaisten asioiden parissa, jotka eivät lastensuojeluun kuuluisi ollenkaan. Kaikki muut tavalliset perheet olisi jätettävä lastensuojelun taholta rauhaan ja yhteiskunnassa tulisi miettiä miettiä niitä toimia, joilla vanhempia voitaisiin tukea kasvatustehtävässään muuten kuin pelkästään lapsia huostaanottamalla.
pitäisi päivän perhepolitiikassa muistaa. Eli antaa vanhemmille välineet pärjätä lastensa kasvattajina! Riittävä toimeentulo pienituloisille, riittävä terveydenhoito lapsille ja aikuisille, sekä peruskoulun epäkohdat äkkiä remonttiin.
Monen vanhemman vaatimuksiin riittävistä avohuollon tuista olisi vastattu jo noiden asioiden kuntoon saattamisella.
"Yhteiskunnan velvollisuus on tukea perheitä kasvatustehtävässä, ei luoda esteitä tai ristiriitoja.
Kaikkein vastenmielisintä luettavaa ovat median ja poliitikkojen esittämät vaatimukset vanhempien vastuun lisäämisestä ja vanhemmuuden velvoitteiden muistamisesta. Kyllä vanhemmat vastaavat lapsistaan, jos saavat sen tehdä."