Kaunista sumua (vampire)

En ole varma, miten kaikki alkoi. Aamulla heräsin aivan tavalliseen tapaan yhdeksältä lähteäkseni työpaikalleni. Työskentelen suuressa tehtaassa parin korttelin päässä kodistani. Herättyäni laitoin teeveden kiehumaan ja tein pari voileipää aamupalakseni. Söin hitaasti ja sen jälkeen menin suihkuun, aivan kuten joka ikinen päivä sitä ennen. Pesin hiukseni ja puolen tunnin kuluttua nousin suihkusta kuivattelemaan hiuksiani. Puin päälleni farkut ja t-paidan. Harjailin hiuksiani ja ajattelin tulevaa iltaa. Poikaystäväni oli luvannut minulle romanttisen illallisen luonaan. Hymyilin peilikuvalleni. Vihdoin oli aika lähteä töihin. Laitoin lenkkarit jalkaani ja heitin repun selkääni. Nappasin vielä tulitikut ja tupakka-askin reppuuni, vaikka en polttanutkaan kun satunnaisesti, nyt stressin alla. Rappukäytävässä vastaan tuli naapurini, vanha höynähtänyt mies, joka kertoili mielellään erikoisia tarinoita kummituksista ja vampyyreistä. Tietenkään en koskaan uskonut noihin tarinoihin.

Astuin ulos rapusta jalkakäytävälle ja sytytin tupakan, samalla katselin ympärilleni. Suureksi hämmästykseni en nähnyt ketään. Missään ei olut yhtäkään ihmistä. Tuulikaan ei hengittänyt. Olin ymmälläni. Normaalisti katu oli täynnä ihmisiä tuohon aikaan. Yhtään autoakaan ei näkynyt. Jotain oli pahasti vialla. Lähdin hitaasti kävelemään katua alaspäin, epäröivästi ympärilleni katsellen. Mitä ihmettä on tapahtunut, mietin itsekseni. Katsoin taakseni. Outo sumu oli alkanut ympäröidä katua ja tuo sumu lähestyi koko ajan. Lähdin kävelemään yhä nopeammin ja nopeammin koko ajan taakseni vilkuillen. Pudotin sytyttämäni tupakan ja aloin vaistomaisesti juosta. Sumu kiiri kannoillani. Edessäni näin jo työpaikkani suuren hahmon. Juoksin portista sisään. Sumu lähestyi yhä. Olin todella ihmeissäni, lähes hätääntynyt jo.

Juoksin sisälle tehtaaseen ja paiskasin oven kiinni perässäni. Varjokaan ei liikahtanut sisällä. Sielläkään ei ollut ketään. Missä ihmeessä kaikki muut ihmiset olivat? Lähdin laskeutumaan portaita pukuhuoneeseen. Puolessavälissä portaita pysähdyin katsomaan taakseni. Sumu tuli sisälle asti! Se seurasi minua. Juoksin portaat alas. Sumu tuli yhä nopeammin perässäni. Miten se oli päässyt sisään? Rautaovesta ei noin vain mennä läpi. Juoksin pukuhuoneeseen. Sieltä pääsisi vain suihkuhuoneeseen ja kellariin. Sumu tukki ainoan ylös- ja ulospääsytieni. Olin loukussa! Nopeasti menin kellariin johtavalle ovelle. Koetin sitä. Se ei ollut lukossa. Avasin oven. Se narisi, kuten kaikki muutkin kellarinovet yleensä narisevat. Kasvoilleni tulvahti kylmä ja ummehtunut kellarin haju. Koetin valokatkaisijaa. Kuin ihmeen kaupalla valo syttyi ja kellertävä hohde täytti portaikon. Lähdin nopeasti, mutta epävarmasti laskeutumaan portaita alas.

Portaat tuntuivat laskeutuvan syvälle, syvälle maan uumeniin, aivan kuin niille ei olisi loppua lainkaan. Vihdoin kuitenkin ne loppuivat. Oli pilkkopimeää, enkä nähnyt mitään. Etsin uuden valokatkaisijan, josta saisin valot kellariin. Pian löysinkin sellaisen ja sama kellertävä valo täytti kellarin. Ihmettelin, miten tällaisessa tilassa saattoi olla toimintakuntoisia lamppuja. Katselin ympärilleni. Se oli melko iso tila; pari pöytää, tuoleja, paljon hyllyjä, joissa oli kaikenlaista tavaraa; papereita, kansioita ja pahvilaatikoita. Hämmästykseni huomasin takaseinällä oven. Ei siellä pitänyt mitään ovea olla. Menin oven luo ja koetin sitä. Se ei auennut, mutta ei se tuntunut olevan lukossakaan. Käännyin lähteäkseni takaisin ylös, mutta jähmetyin siihen paikkaan. Sumu oli hiipinyt huomaamattani portaikon alimmille askelmille asti! Käännyin kauhuissani ja tartuin ovenkahvaan ja vedin siitä voimieni takaa. Vihdoin ovi antoi periksi ja aukesi. Haparoin löytääkseni katkaisijaa, mutta en löytänyt sellaista.

Lähdin haparoimaan ovesta sisään. Ensin oli pitkän aikaa tasaista käytävää, mutta äkkiä lattia hävisi jalkani alta ja olin kaatua. Laskin varovasti jalkaani alaspäin. Portaat! Lähdin taas yhä alemmas maan uumeniin suuria portaita pitkin. Haparoin pitkän tovin alaspäin, kului varmasti pieni ikuisuus, ennen kuin jalkani tavoittivat taas tasaista lattiaa. Tai ennemminkin lattia ei ollut tasaista, vaan hiekka- ja multalattia. Tunnustelin seiniä, etsien taas katkaisijaa, mutta kuten arvata saattaa, en löytänyt sellaista. Äkkiä törmäsin jonkinlaiseen hyllykköön. Tunsin kynttilän käteni alla. Äkkiä muistin tulitikut, jotka olin ottanut mukaan. Haparoin reppuani hetken. Vihdoin löysin tikut ja sain hetken yrittelyn tuloksena yhden tikun syttymään. Sytytin kynttilän. Heikon, lepattavan liekin valaistessa tilan katselin ympärilleni.

Kellarin alla ei olisi pitänyt olla minkäänlaista huonetta. Nyt huomasin kuitenkin olevani jonkinlaisessa kammiossa. Se ei ollut järin suuri, mutta seinustat olivat hyllyjen peittämät. Perimmäisellä seinällä, hyllykön alla oli suuri puulaatikko. Siellä oli myös paljon kynttilöitä. Juuri muuta huoneessa ei ollut. Sytyttelin kynttilöitä innoissani. Oli tyystin unohtanut pelkoni ja miksi olin tuonne joutunut. Kymmenien ja taas kymmenien kynttilöiden valossa katselin huonetta. Olin todella lumoutunut tuosta yliluonnollisesta kauneudesta, varjojen leikistä, jonka kynttilät loivat. En enää edes huomannut sumua. Se oli päässyt hivuttautumaan huoneeseen täysin huomaamattani. Käännyin ovea kohti, mutta huomasin sen olevan kiinni. En päässyt enää pois. Nyt olin kiikissä. Sumu lähti kohoamaan ylemmäs lattiasta. Se kohosi ja kohosi, kunnes oli muutaman kymmenen sentin verran pääni yläpuolella. Sitten se alkoi tihetä, muuttuen koko ajan läpinäkymättömämmäksi. Sitten se alkoi kieppua villisti ja muuttui tumman harmaaksi, tiivistyen patsaaksi. Vihdoin viimein huomasin edessäni seisovan miehen. Sumusta oli muovautunut mies.

Pökerryksistäni toivuttuani katsoin miestä tarkemmin. Hän ei ollut kovin pitkä ja hän näytti melko nuorelta. Ruskeat, kihartavat hiukset ulottuivat olkapäille asti ja nuo silmät… ne olivat kauneinta, mitä olin koskaan nähnyt, kauniin muotoiset ja sinertävän savun harmaat. Hänen kasvonsa olivat todella vaaleat ja verettömät, aivan valkoiset. Yllään hänellä oli puuvillaiset housut ja väljä, samettinen paita. Jaloissaan hänellä oli kankaiset tossut.

Mies tuijotti minua pistävillä silmillään ja ojensi kätensä minua kohti. Kavahdin taaksepäin. Pitkät kynnet osoittivat minua kohti, pitkien, hoikkien sormien päistä. Sitten mies puhui. Syvällä, karhean pehmeällä äänellä hän sanoi:
- Älä pelkää, en tee sinulle mitään pahaa. Tule luokseni.
Astuin askelen taaksepäin, törmäten hyllyyn. Mies astui puolestaan askelen eteenpäin, tullen yhä lähemmäs. Kysyin häneltä:
- Kuka olet? Ja mitä haluat minusta?
- Nimeni on Adrian…mutta et sinä tunne minua, mies vastasi tullen yhä lähemmäksi. - Mutta minä tunnen sinut, hän jatkoi hymyillen.
- Mistä sinä voit minut tuntea, jos minä en tunne sinua, kysyin kummissani häneltä.
- Älä puhu enää, Adrian sanoi astuen aivan eteeni.
Tunsin miehestä huokuvan kylmää ja omituista hajua. Olin varma, että se oli kuoleman haju. Silmissäni sumeni ja tunsin pyörtyväni.

Heräsin säpsähtäen. Pomppasin nopeasti pystyyn ja löin pääni yläpuolellani olevaan hyllyyn. Typertyneenä pitelin päätäni ja katselin ympärilleni. En ollut enää samassa kammiossa. Tämä oli uusi paikka. Kynttilöiden kajastuksessa näin, että tämä oli edellistä vähän pienempi huone ja tässä oli melkein paljaat seinät. En nähnyt missään ovea. Oli vain pöytä ja sänky, jossa makasin. Äkkiä näin seinustalla tuolin, jossa tuo mies istui. Nousin istumaan. Adrian nousi seisomaan ja tuli luokseni. Peräännyin hieman.
- Älä pelkää, en tee sinulle mitään pahaa, hän toisti.
Nousin seisomaan makuusijani viereen. Katsoin sänkyä tarkemmin ja tajusin, että se oli ruumisarkku. Kirkaisin. Adrian naurahti.
- Harva ihminen pääsee kokeilemaan arkkua ennen kuin siitä tulee hänen lopullinen makuusijansa, eikä hän enää tiedä siinä makaavansa.
Jäin seisomaan paikalleni nyyhkyttäen. Adrian käveli luokseni ja otti käteni omiinsa.
- Älä itke, hän sanoi lohduttavasti pyyhkien kyyneleen poskeltani.
- Missä oikein olemme? Miksi sinä toit juuri minut tänne, kysyin hiljaisella äänellä.
- Olemme tehtaan alapuolella olevassa…hmm… huoneistossani. Kukaan muu ei tiedä siitä. Olen asunut täällä monta sataa vuotta. Aika tulee pitkäksi ja aloin tuntea oloni hieman yksinäiseksi. Olen tarkkaillut sinua jo vuosia. Ja minä pidän sinusta. Siksi juuri sinä, hän sanoi kiusoittelevalla äänellä, tarttuen olkapäihini pehmeästi.
Tärisin pelosta ja kylmästä. Tahdoin kotiin nukkumaan. Sanoin:
- Päästä minut pois. Mitä haluat minusta? Kuka… Mikä sinä olet?
- En voi päästää sinua nyt, kun tiedät tästä… ja minusta. Mitäkö haluan sinusta? En halua mitään sinusta, halua sinut, Adrian sanoi ilkeästi virnistäen, niin, että näin hänen petomaiset, terävät, valkoiset hampaansa. Vavahdin. Ajatukseni kiisivät tuhatta ja sataa. Minun oli päästävä pois, ennen kuin tuo hullu tekisi minulle jotain.

Hän kiersi taakseni ja kietoi kätensä ympärilleni. Tärisin pelosta. Adrian siveli hiuksiani pitkillä sormillaan. Tunsin hänen hengityksensä niskassani. Jäykistyin suolapatsaaksi. Kynteni puristuivat kämmeniini. Tunsin hänen huulensa kaulallani. Kuuma hengitys pisti vilunväreet kulkemaan selkääni pitkin. Adrian suuteli kaulaani ja leukaani pitkään ja hartaasti. Minut valtasi omituinen tunne. Ruumiini ei enää totellut minua ja sanattomia käskyjäni. Rentouduin. Hitaasti käänsin päätäni taaksepäin. Hän suuteli huuliani kevyesti. Tunsin taas tuon kalman hajun nenässäni, mutta nyt se ei tuntunut enää niin pahalta, enemmänkin kiihottavalta. Suutelin häntä ja hän minua. Käännyin häneen päin. Hän puhui hiljaa:
- Jos sanot rakastavasi minua, voin antaa sinulle ikuisen elämän kanssani. Mutta jos et sano, annan sinun mennä, mutta et pääse koskaan pois täältä, vaan sumu jahtaa sinua koko elämäsi ajan, ajaen sinut hulluuteen.
- Minä…minä…, en saanut oikein sanaa suustani. En tiennyt mitä ajatella. En tiennyt mitä sanoa. Olin pökerryksissä. Tuo niin kaunis, mutta vaarallinen olento oli saanut minut täydellisesti valtaansa. Pala nousi kurkkuuni ja sain hiljaa kuiskattua:
- …Rakastan sinua.
- Tahdotko elää kanssani nyt ja ikuisesti, hän kysyi.
- Tahdon, sanoin hiljaa kyyneleen vieriessä poskeltani kaulalle.
Adrian sipaisi kyyneleen kynnenkärjellään pois, raapaisten samalla minua kevyesti. Vavahdin. Hän johdatti minut arkulle. Istuin sen reunalle. Hän tuli vierelleni ja painoi minut hartioistani makuulle, tullen itse vierelleni. Makasin hiljaa, hengittäen syvään, kyynelten vierien poskiani pitkin.
- Tahdon, sanoin taas, vieläkin hiljempaa tällä kertaa.

Adrian kumartui puoleeni. Hänen hiuksensa valahtivat kasvoilleni. Hän suuteli ensin huuliani, siirtyen poskeani ja leukaani pitkin koko ajan alemmas ja alemmas, saapuen vihdoin kaulalleni painaen samalla terävät hampaansa ihoani vasten. Hetken hän leikitteli kielensä kärjellä ihollani, sitten hän puri. Tunsin kuuman tulvahduksen kaulallani. Ilma purkautui äänettömästi huuliltani. Vaistomaisesti painoin kynteni hänen selkäänsä. Hän puri minua ja joi vertani. Tunsin elinvoimani vähenevän. Vihdoin hän lopetti. Hän katsoi syvälle silmiini. Tunsin hänen kosketuksensa saavan aikaan miljoonia pieniä sähköiskuja vartalollani. Kaulassani tykytti ja tunsin sydämeni sykkeen huumaavana jyskytyksenä korvissani. Adrian tuli aivan lähelleni, painautui minua vasten. Vartalomme painautuivat tiukasti yhteen. Tunsin hänen miehisen elimensä tykyttävän kovana reittäni vasten. Hän suuteli minua hellästi. Maistoin oman vereni hänen huuliltaan. Varovasti hän riisui vaatteeni ja jäi hetkeksi katselemaan minua. Sitten hänkin riisuutui. Mitään sanoja ei enää tarvittu. En voinut olla itkemättä, kun hän työntyi hitaasti sisääni. Hän sai minut lähes huutamaan kivusta ja nautinnosta jokaisella työnnöllä. Vihdoin laukesimme yhdessä, nesteidemme sekoittuessa yhdeksi. Ikuisuudelta tuntuneen hetken jälkeen hän puhui:
- Jos nyt jätän sinut tähän, sinä kuolet. Oletko vielä varma, mitä haluat, hän kysyi, saaden veren värjäämät huulensa näyttämään sanoinkuvaamattoman kauniilta.
- Olen varma. Tahdon elää kanssasi, sain hädin tuskin kuuluvalla äänellä sanottua.
Sitten hän puri ranteeseensa haavan ja antoi veren valua huulilleni. Painauduin hänen alastonta vartaloaan vasten ja join. Join hänen vertaan. Kuuma virta valui koko kehoni läpi saaden aikaan väristyksiä. Olimme yhtä. Silmissäni sumeni taas ja pyörryin.

Heräsin. Olin yksin. Pimeässä arkussa. Rintani ei kohoillut. En hengittänyt, enkä tuntenut sydämeni sykettä. Nostin arkun kannen ylös. Adrian istui lattialla arkkuni vierellä, pidellen kynttilää sormiensa välissä, leikitellen liekillä. Oloni oli todella hutera.
- Tervetuloa maailmaani, hän sanoi. - Toivottavasti viihdyt kanssani pitkään.
Nousin ylös, katsoin itseäni; päälläni oli lumoavan kaunis puku, silkkiä ja samettia. Hän tuli luokseni ja suuteli minua. Hän otti minua kädestä ja me kävelimme seinän läpi. Leijuimme portaita ylös. Olimme ulkona. Oli yö, täysikuu oli noussut. Uusi elämäni oli alkanut. Katsoin Adrianiin ja hymyilin hänelle. Hän hymyili takaisin. Meillä oli koko loppuelämä aikaa. Lähdimme etsimään verta. Yhdessä, käsikädessä.