Joku sanoi että sinulle puhuminen.

Totta, että uskonnollisille aiheille on omat palstansa ja olen itsekin arvostellut uskonnon ja/tai hengellisten ja/tai henkisten asioiden pakkosyöttöä. Kummittelu-palstalla missä olen sheriffinä olen hyvinkin kriittinen kaltaisteni uskovien viestejä kohtaan, varsinkin jos ovat liian julistavaa laatua, ja olen niitä useita poistanut, koska eivät ole palstan aiheen mukaista keskustelua.

Eräässä rakkausrunot-palstalla olleessa runon poistoa koskevassa keskustelussa (aloittaja kait itse poisti runonsa siihen tulleen "uskonnollisen" kommentin seurauksena) muistutin aloituksen perään kyselevää kommentoijaa:

"Jos ja kun rakkauden nimissä vaaditaan ja pakotetaan ei kyse enää oo rakkaudesta, kaikkea muuta... Henkisestä manipuloinnista... Jopa silloin kun vaatimukset pukeutuu hengelliseen muotoon hurskauden kaapua käyttäen."

Samassa viestissä jatkoin.

"Ja niin kuin oon aikaisemminkin sanonut että kun ihminen nyt sattuu olemaan keskusteleva olento, niin runojen tiimoilta voidaan käydä laaja-alaistakin keskustelua, mielestäni se on suotavaa. Kyllä elämän arvot ja asenteet sekä niin ollen hengellisyys kuuluu rakkausteemaan jos mihin.

Muistetaan kuitenkin, että kun palstan nimi on 'rakkausrunot' sillä tarkoitetaan ensisijassa parisuhdetta. Siis kahden ihmisen välistä rakkautta. Ja uskonnolliseen keskusteluun on omat palstansa.

Vaikka minä kristittynä ajattelisin rakkauden syvimmästä olemuksesta tavallani, niin kuin ajattelenkin, en voi väheksyä esimerkiks ateistin tai astrologiaan hurahtaneen rakkausrunoja."

Joitain runojani on moitittu liian uskonnollisiksi näille palstoille mutta kysyn sitten minäkin, että pitäisikö minun suivaantua runosta jossa tekijä kirjoittaa esimerkiksi planeettojen radoista tai että rakkautemme on kirjoitettu tähtiin, että hänen pitäisi mennä astrologia-palstalle? Tai jos joku kirjoittaa että...

hmm, esimerkiksi että...

SINISEN TAIVAAN ALLA (5.10.2008)

sinisen taivaan alla
sulauduimme yhteen minä ja
hän

niin kuin meri ja taivas ovat
alkunsa ja loppunsa kanssa ikuisesti yhtä
me olimme

ei, ikuisesti me olemme

kaiken ykseydessä
samaa värähtelevää taivasta,
merta

vielä sittenkin
kun toisistamme irti repeytyen
luulemme jotain muuta

Pitäisikö minun sanoa että tämä ei ole oikea paikka käännyttää toisia hinduistisperäiseen kaikki-on-yksi-ja-sama -ajatteluun, ja että hänen olisi parempi kirjoittaa runonsa panteismi-palstalle?

Ja kun äskeinen runo nyt sattuu olemaan omaa käsialaani äitiparta läpsäyttää itseään sormille: huis pirulainen!

Sinulta toki en ole paheksuvia kommentteja saanut runoissani toisinaan olevista selkeästi kristillisistä ilmaisuista ja tietysti kärjistän, kärjistän ehkä liiankin kanssa mutta pointti mitä tahdon alleviivata on että jokainen kirjoittaa lähtökohdasta mitä henkilönä on ja ajattelee, että tavalla tai toisella henkilökohtainen vakaumus jossain kohtaa tulee näkyviin, kuten myös runoistamme ja niiden sisällöstä sitten keskustelemme. Sitä ei aina tahdota ymmärtää. Ja aina ei ole helppoa hyväksyä toinen ainutlaatuisena, tärkeänä ihmisenä joka on enemmän ja monin verroin ainutlaatuisempi kuin tulkintani hänestä, silloin, kun hänen vakaumuksensa ilmiselvästi on täysin erilainen kuin omani ja mielestäni jopa paheksuttava? Tämä on kuitenkin elämän oppikoulua ja jokainen lähimmäinen on tavallaan peili, jos haluamme, että voimme kohdata omat reaktiot ja pyrkiä näkemään niidenkin läpi jotain ehkä todempaa, ainakin yhtä totta. Jonkinlaisen kuvan kun toisesta väkisinkin muodostaa hänen runojensa perusteella. Silloin voimme tiedostaa että se on minun muodostamani kuva ja että kuva ei koskaan ole ihminen vaan on se kuinka hänet tiedostan, tajuan ja koen. Minusta tuntuu että sellaista asennetta olemme kumpikin tässä peräänkuuluttaneet...

Henkilökohtaisesta elämänkäsityksestä riippumatonta hyväksyntää.

Mutta jollain tavalla sekin on ja täytyykin olla henkilökohtaiseen elämänkäsitykseen sidottu, että ihmisellä siis on näkemys että toinen on enemmän kuin näkemykseni. Luulen että tällaisen elämänkäsityksen syntyminen vaatii taustakseen juuri oman itsensä ja rajallisuutensa kohtaamista, se nyt ainakin on lähtökohta ja tavallaan minimivaatimus, että tuolla tavalla voisi ajatella.

Jos ihminen ei hyväksy omaa rajallisuuttaan ja erehtymisen mahdollisuuksiaan, kuinka sitten voi rakastaa toista enempänä kuin se mitä hänestä ajattelen ja rakastaa häntä vielä sittenkin, kun on ilmeistä että hän erehtyy ja tekee väärin?

Jos rakastamme toista vain siitä käsin mitä hän minulle on ja tarjoaa, rakastamme tarvekeskeisesti eli ihmisestä muodostamme kuvan kautta: tunne-elämässämme syntynyttä hahmoa, jonka samaistamme henkilöksi.

Kun itsemuodostettu kuva särkyy joutuu rakkauskin koetukselle... Toisaalta se on mahdollisuus nöyrtymiseen ja sitä kautta kasvuun?

Olen kiitollinen että kirjoitit parisuhteeseen, kotiin ja turvallisuuteen liittyviä henkilökohtaisia tuntojasi ja sitten vielä seuraavassa kappaleessa vastuullisuudesta ja egoismista, ajatuksia oli erityisen miellyttävä lukea ei ainoastaan siksi että olen melko lailla samaa mieltä, vaan erityisesti koska avoin ja rehellinen keskustelu on aina kannatettavaa, ei välttämättä hirveän yleistä keskustelupalstoilla.

> Minusta on väärin vedota huonoon lapsuuteen tai yhteiskuntaan ongelmien edessä. Jokainen ihminen on itse vastuussa omasta elämästään, elintavoistaan ja ratkaisuistaan. Ei kukaan muu. Naapuriko se oluet alkoholistin suuhun kaataa vai isä tai äiti? Sama koskee toimivaa parisuhdetta, jos molemmat tuovat siihen panoksensa on lopputuloksena hyvin toimiva tiimi. Parisuhteen hajoaminen ei aina johdu huomiotta jättämisestä ja väheksymisestä. On olemassa valitettavasti myös muunlaisia syitä, esim. ihmisiä, jotka elävät oman egonsa ympärillä. Ihmisiä, joille ei voi koskaan sanoa "ei". Henkinen pahoinpitely omassa kodissa on pahempi, kuin fyysinen. <

Painavaa asiaa ilman kirosanoja ja katkeransävyistä tämän tai tuon sukupuolen mollaamista. Tuohon ei ole paljonkaan lisäämistä... Lapsuuden kokemuksilla ym. traumatisoivilla kolhuilla on varmasti merkityksensä miksi ihminen tänään käyttäytyy niin kuin käyttäytyy mutta jossain vaiheessa jokainen joutuu ottamaan itsestään vastuuta että lähteeko työstämään sisäisiä haavoja, kohtaa ne ja menee eteenpäin, vai salliiko itselleen yhä edelleen kasvamattoman ja vastuuttoman käyttäytymisen ja loputtomiin syyttää omista virheistään vaikeaa lapsuutta ym.

Henkilöhistorian tunteminen auttaa ymmärtämään ihmisen käyttäytymistä mutta ei tee sitä hyväksyttäväksi, koska jokaisella kuitenkin on mahdollisuus lähteä parantumaan niin, ettei menneisyys enää hallitse nykypäivää ja tavallaan "määrää" käyttäytymistä.

Tuollaiseen parantumiseen tarvitaan rinnallakulkijoita ja ymmärrystä mutta on olemassa vääränlaista ymmärtämistä joka on vain vastuuttomuuden paapomista ja ikävä kyllä totta on ettei kaikki ota apua vastaan, lähimmäinen kelpaa rinnallakulkijaksi vain jos suostuu pompotettavaksi, manipuloitavaksi ja alistettavaksi.

> Jos nyt kuitenkin olet minusta muodostanut sellaisen käsityksen, että kokisin olevani jotenkin vajavainen ja haluavani tukea parisuhteesta, olet täysin väärillä jäljillä. <

Erittäin hyvin muotoiltu lause. Mutta en ole muodostanut sinusta ja parisuhteestasi minkäänlaista käsitystä Padme. Runosta sen sijaan muodostin käsityksen.

> Uskontokaan ei mielestäni anna oikeutta manipulointiin esittää ajatuksiaan korkeimman nimissä. <

Juuri tästä oli kyse aloitusrunossa mistä keskustelu lähti liikkeelle. Uskonnollisuutta hyväksikäyttävästä manipuloinnista missä vedotaan korkeimman antamiin merkkeihin, johdatukseen ja suojelukseen jonka Hän voisi "meille siipirikoille" tarjota. Sen pohjalta mitä olen jo sanonut ymmärrät varmasti etten tarkoita sinua että sinä tuolla tavalla korkeimman nimissä manipuloit jotakuta, se ei ole eikä ollut tulkintani, mutta se oli tulkintani runosta. Omista lähtökohdistani se oli oikea tulkinta ja edelleenkin on jos runon puhujaäänelle annetaan äänensävy minkä tulkinnassani annoin, se äänensävy, millä olen kuullut tuonkaltaisia lauseita minulle sanottavan.

Käytin tulkinnassani lähestymistapaa 1 (mitä runo minulle henkilökohtaisten kokemusten ja tunne-elämän haavojen läpi luettuna puhuu) ja ehkä myös lähestymistapaa 3 (millainen runo on omana luomuksenaan minun tai aloittajan kokemuksista riippumatta, mitä käytetyt sanat kuten "korkeimman suojelus" yleisesti ottaen tarkoittavat) mutta en lähestymistapaa 2 (empaattinen tulkinta missä pyrin löytämään aloittajan tarkoituksen, siis ne vaihtoehdot mitkä voin löytää, että mitä hän runollaan mahdollisesti tarkoitti ja tarkoittaa, mitä hän haluaa sanoa, mikä on hänen ajatuksensa tai sisäinen olotilansa josta runon maailma kumpuaa).

Kirjoitat että lauseeksi "antaa kaikkien kukkien kukkia" muotoilemaasi elämänohjetta on käytetty ivailumielessä. Sama toimii toiseenkin suuntaan. Esimerkiksi jos joku sanoo olevansa vakuuttunut että homous ei ole Jumalan tahtoma ja tarkoittama suuntautuneisuus tai taipumus, asia helposti käännetään lyömäaseeksi häntä vastaan väittäen että hän kärsii homofobiasta.

Oikeaa suvaitsevaisuutta ei ole että jos olen jostain asiasta vakuuttunut puhun ja toimin toisin kuin ajattelen, koska pelkään joutuvani epäsuosioon ja menettäväni maineeni mukavana kaverina josta kaikki tykkää. Käyttäytymiseni ei silloin osoita suvaitsevaisuutta vaan yksinkertaisesti typeryyttä tai lievemmin sanoen selkärangattomuutta, ainakin ihmispelkoa.

Määritelmäni suvaitsevaisuudesta on että suvaitsemme eli hyväksymme ihmisen silloinkin kun edustamme erilaisia näkemyksiä ja jopa silloin kun hänen elämäntapansa on mielestämme täysin väärä. Että silloinkin näemme hänet arvokkaana ja rakkaana. Hyväksymme ja kunnioitamme häntä ja hänen oikeuttaan henkilökohtaiseen mielipiteeseen. Mielestäni sellainen on suvaitsevaisuutta - ei se, että hyväksyttäisiin kaikki näkemykset periaatteella: kaikki on suhteellista, ei ole olemassa yhtä ainoaa totuutta, jokaisella on omansa eikä kukaan ole oikeammassa kuin toinen.