Itse 26-vuotias ja puoliso 22-vuotias. Kihloissa ollaan ja elämä vakaata. Ottaa hippasen päähän tuo 25-vuoden rajapyykki. Naimisiin päästäis hetkessä, mutta eipä se mitään hyödytä kun adoptiota ei saa ellei kumpikin sen 25-vuotta ole täyttänyt. Yksinäisenä ihmisenä pääsisin jo prosessin alkuun.
Kieltämättä laittaa ärsyyntyyn. Kaippa se täytyy vaan vielä kolme vuotta odotella, ennen kuin edes alkuun pääsee. Ja sit vielä vuosia lisää ja siltikään ei ole varmaa että saako sitä paljon toivottua lasta.
Anteeksi vuodatus.=/ Onko muita samassa tilanteessa? Tai joskus ollut?
Kieltämättä laittaa ärsyyntyyn. Kaippa se täytyy vaan vielä kolme vuotta odotella, ennen kuin edes alkuun pääsee. Ja sit vielä vuosia lisää ja siltikään ei ole varmaa että saako sitä paljon toivottua lasta.
Anteeksi vuodatus.=/ Onko muita samassa tilanteessa? Tai joskus ollut?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Minulla ei ole kumppaniakaan, mutta kyllä se kumppani olisi tärkein. Lapset saadaan tai jätetään hankkimatta, aikanaan. Mihin /miksi kukin lapsia hankkii ja unohtuuko kumppani?
voi laittaa alkuun aikaisemmin(tietääkseni)ja eteenpäin paprut ym. sen jälkeen kun ehdot täyttyy ja mielellään 2vuotta naimisissa oloa.
Kyllä mä kanssa suosittelisin menemään naimisiin aikaisemmin. Adoptioprosessissa se katsokaan positiiviseksi asiaksi. Jotkut maat vaativat 5 vuoden liittoa muistaakseni.
22-vuotias on kyllä aika nuori kieltämättä. Elämän myllerryksiä voi olla vielä edessä. Toki minkään ikäisenä niiltä tuskin voi välttyä.Itse olin juuri täyttänyt 25 kun prosessi aloitettiin.
Itse en pidä tuota 25 pahana ikä-rajana. Uskon, että se on ihan paikallaan.
Ajan voi kyllä käyttää hyödyksi tutustumalla adoptiokirjallisuuteen ja tutkimuksiin. Liity vaikka adoptioperheet ry:n jäseneksi ja saat heidän lehtensä. Pari vuoden päästä voitte aloittaa prosessin, luvan saatte vasta kun kumpikin on yli 25, mutta ymmärtääkseni prosessi voi alkaa aikaisemmin. Itse prosessiin kuluu noin vuoden verran.
...nyt ne odotusvuodet, aikarajat sun muut tuntuvat pitkiltä, mutta tulet vielä hymyilemään niille jälkeenpäin. Itse olen ollut ihanan pojan adoptioäiti reilut 8 vuotta, ja ihmettelen vaan, mihin ne vuodet on "lipsahtaneet". Adoptioprosessi kesti aikoinaan kaksi vuotta, tosin lapsettomuutta ja turhia yrityksiä 10 vuotta sit ennen. Näin jälkeenpäin ajatellen tuo kaksi vuotta oli kuitenkin todella lyhyt aika kaikkeen muuhun verrattuna!
Itse olin vasta 30, kun tulin äidiksi. se oli itse asiassa raja, jolloin lapsiesitys vasta annettiin meille, vaikka prosessi oli aloitettu kun olin 27/28v.
Toisaalta olette kovin nuoria vielä, aika mahdollistaa asioiden kypsymisen/ kypsyttelyn omassa päässä ja vaikka kaikki olisi juuri tällä hetkellä päivänselvää, voi vuoden päästä olla asiat toisin.
Tällä en tietenkään tarkoita mitään pahaa, elämä vain on sellaista, että koskaan ei tiedä mitä tuleman pitää. Voi sattua joku mullistus/ kriisi/ yhteiskunnallinen tapahtuma ymym, jota ei voi ennustaa, ja joka vaikuttaa.
Kaikkea hyvää ja tsemppiä jatkossa!