Rakasta

Jos niitä merkityksiä ei olisi ei missän olisi mieltä.
Täytyy osata kunnioittaa elämää, sen ainulaatuisuutta
meidän nähdä ja kokea! - siitäkin huolimatta että kaikki ei käy niin kuin haaveillaan ja
että jossain on paikka jossa sisällä tuntee viimein jotain, mitä ei kait ennen.

Rakasta elämää! :)

rakastaa ja kunnioittaa mutta monesti liian myöhään.

Lupasin pysyä
viimeiseen asti
hänen tukenaan.

Hän kirjoitti paljon
Suomi24:ään.
Jokainen päivä
sen sivuja lukiessa,
niille kirjoittaessa
murensi hänen sydäntään.

”Tällainen on siis ihminen.”

Hän tiesi toimintansa
jo etukäteen toivottomaksi,
mutta heitti itsensä
ja kirjoituksensa areenalle
raadeltaviksi -
suostui naurunalaiseksi,
hyljeksityksi ja vihatuksi
yksisilmäisten, provosoivien
mielipiteittensä vuoksi.
Ja sen vuoksi, mitä oli ollut,
miksi oli tullut ja mitä yritti olla.

Hänen ystävänään tiesin,
että hän oli helppo saalis sille,
joka halusi nälviä, nöyryyttää
ja kyykyttää sen riiviön,
antaa samalla mitalla takaisin,
tai heitellä kuin elotonta räsynukkea
niin kuin kissa heittelee
henkitoreissaan riutuvaa hiirtä
ennen kuin tappaa sen
ja vie isäntäväen portaille
ravinnoksi omilleen.

Hän oli yksinkertainen ja
liian sinisilmäinen.
Hänellä ei näyttänyt
olevan sydämen sivistystä
eikä hän omannut
minkään mittapuun mukaista statusta,
mutta oli kerran
kuoleman hipaistessa
kaukana täältä kokenut valon,
jota ei voinut unohtaa.

Hän uskoi, että taivaan
voisi rakentaa jo maan päälle,
jos jokainen ihminen löytäisi
sisimmästään tahdon hyvyyteen
ja käyttäisi itseään
-miltään, edes itseltään säästämättä-
auttaakseen ketä tahansa
toista pimeyteen liukuvaa.
Auttaakseen jotakin toista lasta.

Mikä kehittymätön,
oppimaton, röyhkeä, uskoton
ja uskomaton houkka,
sanoisi kai joku,
joka uskoi tuntevansa hänet ja
itse Jumalan,
ja tunnistavansa murhaajien
rivistä ekshibitionistin ja
itseään peilailevan
minättömän narsistin ja psykopaatin.

Hänen rinnallaan ei ollut
yhtä helppoa kuin seisoa
kuin sen häntä vahvemman
voiman rinnalla olisi ollut.
Sen, joka söi hänet
lopulta ravinnokseen.

Hän pyysi välittämään
Rakkausrunot-palstan kautta
Suomi24:lle, kaikkinensa,
kuten hänellä oli tapaa sanoa,
viimeisen viestinsä:

”Ihmettelin aina,
miksi rakkauden olemassa oloa
piti joidenkin julistaa niin voimallisesti.
Jos rakkautta olisi ollut,
sen läsnäolon olisi jokainen
vielä ihminen huomannut luonnostaan.
Ei itse rakkaus puolustuspuheita
tarvitse.

Pahuuden läsnäolon
saatoin aistia kaikkialla.
Sen olemassa olosta
yritin kertoa monin eri tavoin
jokaisen itsestäni löytämäni
heikon kohdan kautta,
johon pahuus voi
kenessä tahansa iskeä,
sillä pahuus on pelkuri ja
piileskelee taitavasti
muka rakastavan naamion takana.

Käytin kaikki ne keinot,
jotka se ehti minulle opettaa.

Liian monet uskoivat siihen silloin
ja uskovat yhä sitä,
toimivat jälleen sen juoksutettavina.”

Tämä kirjoittajahahmo,
vain yksi monista,
teki tieten tahtoen hidasta
julkista itsemurhaa
antaakseen määrittelemättömälle,
monimuotoiselle pahalle
edes yhdet kasvot
ja sen himoavat voitot.

Hän joko katsoi vierestä
tai osallistui peijaisiin,
jotka kulloinkin järjestettiin,
kun pahan oli tarkoitus
nielaista hänestä oma osansa,
pala kerrallaan.

Hän olisi voinut olla ja on
kuka tahansa tässä joukossa,

mutta hän oli
minun ystäväni, rakkaani ja
nyt hän on kuollut, kylmä
ja kuolosta kankea.

Hän tahtoi jo pois,
siinä ei ole mitään outoa,

mutta että valkeiksi joutseniksi
itsensä korottaneet jo taas palanneet -
eivät ne malta, voi
syntymämaastaan poissa pysyä,
raatelematta hänen
kylmenneitä jäännöksiään -
sitä kaikkea ikävää.

He laskeutuivat jälleen tänne
julistamaan rakkautta?

(Hän pyysi kirjoittamaan vielä tämän koneeltaan, jotta hänen surkuhupaisaa elämäänsä ja palstaelämäänsä tiiviisti tirkistelleet saisivat kerätä viimeisimmät voittonsa ja kokea, kuinka kaikkinainen paha, se kiero näyttämömestari pirunpenikka saa elää kaikissa halukkaissa ja voida hyvin? Se odottelee kasvavansa yhä suuremmaksi ja nauttii yhä palkkaansa. Stop, sinä suuruudenhullu!)