Gummerus

Kalkkarokaisa kirjoitti:

Gummerus komeili valokyltissä suuren ruman kivitalon seinässä. Kuljin kyltin ohitse joka aamu töihini. En ollut kustannustoimittaja, en edes postinkantaja, olin siivoojana sol:lla. Aamuöisin kuljin katuja haukotellen suupieleni suuriksi. Siwa avasi ovensa jo seitsemältä, se tiesi sitä että työpäiväni alkoi ennen kuutta. Olisin voinut siivota lähikaupan myös illalla yhdeksän jälkeen, mutta edellisenä iltana en kyennyt töihin.

Ilta oli ollut kuin mikä tahansa edeltäjistään, tuijotin telkkua ja odotin töihin lähtöä. Jokainen joka on ollut yövuorossa tietää miten iltauutisten aikaan nukuttaisi. Ei vapaapäivinä tietenkään, mutta iltoina kun työ odotti tekijäänsä. Vilkaisin tv:n päälle naulaan ripustamaani euron seinäkelloa, kyllä se raksahti joka minuutille järkyttävän isoon ääneen. Työmatkani kesti vain viisiminuuttia, enkä voisi aloittaa työtäni ennen kuin viimeinen oluen ostaja olisi kadonnut viisi minuuttia yli yhdeksän liikeen murtosuojatuista ovista iltakadulle.

Haukottelin, yritin laskea montako kaloria haukottelu kulutti. Olin ollut laihdutuskuurilla kahdeksannelta luokalta, eli reilun kymmenen vuotta, mutta paino oli pysynyt uskollisesti samoissa lukemissa kaikki vuodet. No olin toki laihtunut satoja kiloja, kilon tai kaksi joka kuurilla ja saanut samat kilot takaisin yhtä pikaisesti.

Naisen elämä on oikeasti juuri niin kammottavaa, tyhjää ja tylsää kuin miehet pelkäävät, ivaavat ja nauravat sen olevan. Vain me naiset itseämme huiputtaaksemme yritämme miehille todistella muuta. Yritämme saada heidät kateellisiksi ihmeellisistä asioista, synnytyksestä ja imetyksestä. Mitään muuta me emme kykene, mihin miehet eivät kykenisi. Säälittävää.

Ovikellon rämähdys sai hyppäämään sohvalta ruskeaksi kuvioituneelle matolle, harpoin eteiseen jottei hyväkäs soittaisi kelloa toistamiseen.

Oven takana seisoi kaksimetrinen kummitus. Ei tietenkään oikea kummitus vaan serkkupoika, joka oli venynyt ovenpieltä hipovaan mittaansa lukiovuosinaan.

- Joko mennään? Möreä ääni jostain lakanan alta kysyi ja sai kurtistamaan kulmiani.
- Halloween on vasta viikkojen päästä, minulla on töitä.
- Ala tulla, haamu sanoi ja kääntyi takaisin hissin ovelle.
- Mihin, miksi? en minä ehdi, tupisin seuraten jättiläislakanaa pieneen sähköllä liikkuvaan palvelimeen.

Haamu painoi kellarin nappia ja laatikko rymähti liikkeelle. Joka kerta hississä olin varma että matka olisi viimeinen ja löytäisin itseni kuilun pohjalta vaijereiden ja keltaisten pdf-levyjen seasta. Mielikuvani olivat hyvin aitoja, kiitos lukuisten tv-uutisten murhenäytelmien.

Jumitus tapahtui vasta viime metrillä, olimme jo liki kellarissa, oven yläkulma pilkisti hissiin ja näin mustan teippinumeron nolla. Tyhmää numeroida kerros nolla, ehdin ajatella ennen kuin ymmärsin kyydin pysähtyneen.

Vilkaisin haamua ja mietin tekikö tämä tepposet, oliko herkkuserkku painanut punaista stop- nappia huomaamattani, mutta haamu näytti...

Haamulta, hämmentyneeltä, kummalliselta jopa hiukan ahdistuneelta.

Jatkoa?

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä