Raivoa?

Älkääkä huutako! On ihan kauheaa kun vanhalle ihmiselle huudetan ja häntä pidetään ihan kahjona! Ei heidän kanssaan aina helppoa ole eikä asiat mene perille vaikka kuinka hyvää tarkoittaisi. Mutta sittenkin, älkää suuttuko.

Niin voi vaikka kutsua sen kotipalvelun paikalle. Tai sitten vaan pikkuhiljaa, kun jaksaa puhua ja taas puhua, niin se asia alkaa mennä perille.

Omien vanhempieni kanssa kävin pienoisen väsytystaistelun että sain heidät muuttamaan parempiin oloihin ja sain heidät ottamaan ulkopuolista apua vastaan. Kyllä monesti suututti ja itketti kun asia ei alkanut heille kaaliin mennä. Mutta viimein meni kun aika oli kypsä.
Nyt äiti on nukkunut mullan alla yhdeksän kuukautta ja siitä minulla on hyvä mieli että kertaakaan en pahoittanut hänen, vanhan rakkaan ihmisen mieltä. Isän kanssa käyn hänen haudallaan kiitollisin mielin.

Muistakaa että jokainen me vanhenemme. Tulee se aika että emme seiviä omin voimin. Miettikää jo nyt miltä se huono kohtelu tuntuu. Jos pitää aina itkun kanssa pahoilla mielin käydä nukkumaan...

Nimenomaan, kun se on sitä joskus opittua, ja mitään ei saisi osata/tehdä toisin!

Kun ei vaan puhe riitä, kaikesta tietävät kaiken.

Luoja minua tuolta armahtakoon, vaan mitäs jos ei hokaa???

vanhempiani, jotka olivat syntyneet 1900- luvun alkupuolella, nyt jo kuolleet. Maaseudulla ollut minkäänlaisia koneita, puhelimia, metalliakaan. Siitä muutos nykyaikaan, sota siinä välissä, isä kahden sodan veteraani. Se muutos on ollut valtava, siihen heillä on ollut pakko sopeutua. Tänä päivänä on helppo kritisoida heidän tekoja ja ajatuksia, mutta he ovat eläneet aikaa, jota ei voi verrata tähän aikaan.

ajattelin omia kirjoitti:

vanhempiani, jotka olivat syntyneet 1900- luvun alkupuolella, nyt jo kuolleet. Maaseudulla ollut minkäänlaisia koneita, puhelimia, metalliakaan. Siitä muutos nykyaikaan, sota siinä välissä, isä kahden sodan veteraani. Se muutos on ollut valtava, siihen heillä on ollut pakko sopeutua. Tänä päivänä on helppo kritisoida heidän tekoja ja ajatuksia, mutta he ovat eläneet aikaa, jota ei voi verrata tähän aikaan.

Lue lisää

Minä en koskaan alennut siihen että arvostelin vanhempiani mitenkään ääneen.
Negatiivisesti. Paitsi tässä, tuntemattomalle.
Minun vanhempani tavallaan veivät itse itseltään vanhemmuuden sillä kauhealla huutamisella ja raivoamisella.
Joskus mietin voiko täällä maassa olla yhtään ketään muuta sellaista lasta jolle on huudettu niin paljon kuin minulle.
Ja saan sanoa että melkein tyhjästä.
Asuin vanhassa talossa ja joskus se eteisen ovi oli niin turvonnut etten saanut sitä kunnolla kiinni vaan jäi rako ja kylmää tuli sisälle.
Se antoi heille sellaisen raivon ja sen jälkeen muutaman päivän mykkäkoulun.
Kahdeksanvuotiaalle.
Tässä oli vain hyvin lievä esimerkki.
Ihan pienenä päätin (siellä komerossa) etten koskaan huuda kenellekkään ihmiselle koska siitä ei ole mitään hyötyä.

Minun äitini ei ole enää minun äiti, äitinimeä ei saa itselleen raivoamalla vaan ihan ansaitsemalla. Vaikka ihan ilmaisilla haleilla, ei siinä uhkailut perinnönmenettämisistä mitään enää auta.

äitienpäiväkukka kirjoitti:

Minä en koskaan alennut siihen että arvostelin vanhempiani mitenkään ääneen.
Negatiivisesti. Paitsi tässä, tuntemattomalle.
Minun vanhempani tavallaan veivät itse itseltään vanhemmuuden sillä kauhealla huutamisella ja raivoamisella.
Joskus mietin voiko täällä maassa olla yhtään ketään muuta sellaista lasta jolle on huudettu niin paljon kuin minulle.
Ja saan sanoa että melkein tyhjästä.
Asuin vanhassa talossa ja joskus se eteisen ovi oli niin turvonnut etten saanut sitä kunnolla kiinni vaan jäi rako ja kylmää tuli sisälle.
Se antoi heille sellaisen raivon ja sen jälkeen muutaman päivän mykkäkoulun.
Kahdeksanvuotiaalle.
Tässä oli vain hyvin lievä esimerkki.
Ihan pienenä päätin (siellä komerossa) etten koskaan huuda kenellekkään ihmiselle koska siitä ei ole mitään hyötyä.

Minun äitini ei ole enää minun äiti, äitinimeä ei saa itselleen raivoamalla vaan ihan ansaitsemalla. Vaikka ihan ilmaisilla haleilla, ei siinä uhkailut perinnönmenettämisistä mitään enää auta.

Lue lisää

Aika samanlaista oli minunkin lapsuuteni.

Velipoika oli kaikki äidilleni, me parisiskoa
olimme vain työnsuorittajia niin pienestä kun kykenimme, emännän istuessa keinutuolissa kuin pahinkin diktaattori, kärpäslätkä viuhui kintuille useasti päivässä.

Hän kasvatti meitä naisenalkuja "hyviksi vaimoiksi" kuten kertoi vieraille. :/

Lämmin halaus sinulle, ollaan me lämpimiä ja
avarakatseisia elämälle.