Moikka,
Kerron ensin tilanteestani. Olen perheeni kuopus. Asun vanhempieni luona ja sisarukseni ovat jo vuosia sitten muuttaneet pois kotoa. Olen itse 18v tällä hetkellä ja varmaankin muutan asumaan itsekseni kunhan olen suorittanut asepalveluksen.
Olen normaalin näköinen, tummat hiukset, tummat silmät, täysin normaalimittainen, en laiha enkä lihava. No jees, mutta kuitenkin.
Minua kiusattiin ala-asteella sen takia että satuin vain olemaan otollinen kohde kiusaamiselle. Pienikokoinen, "luokan pelle" ja muutenkin todennäköisesti (varsinkin myöhemmin) ärsyttävä ja masentunut, koska minua itseäni kiusattiin enemmän tai vähemmän koko kouluaikani aina ylä-asteen 8. luokalle asti jolloin kerroin asiasta opettajalle ja otin itseäni niskasta kiinni. Kiusaaminen loppui ja elämä muuttui.
Itsetunto toki koheni kiusaamisen loputtua mutta olen edelleen joskus erittäin epävarma ihmissuhteissa.
Siinä ongelmani oikeastaan onkin. Perheen nuorimpana totuin aina kulkemaan isompien sisarusteni kavereiden kanssa ja omia ei niin paljon tullut, myöskään kiusaamisen tuoman epävarmuuden takia. Olin myös aika ujo heidänkin kanssaan. Nooh siinä sitte (veikkaisin) kasvoin jonkin sortin "pikku lapsen" muottiin. Menin aina veljieni ja siskojeni mukana enkä oppinut kovinkaan oma-aloitteiseksi.
Nyt kun olen vihdoinkin huomannut että alan elää pikkuhiljaa omaakin elämääni, vanhempani esim. päättivät kouluni puolestani, olen huomannut että minulla on juuri ongelmia ihmissuhteiden luomisessa ja ihmissuhde asioissa. Tunnen oloni joskus hyvinkin vaivautuneeksi omanikäisteni seurassa, minun aina ollut vaikeaa tehdä tuttavuutta samanikäisteni kanssa (liekö kiusaaminen syynä, en tiedä?). Tunnen myös jonkin sortin alemmuutta ja kaverini kutsuvatkin minua pojaksi/pojuksi jne eikä jätkäksi tai äijäksi.
Pikkujuttuja tietysti, mutta ihmettelen vain minkä takia minun on niin vaikea luoda ihmissuhteita. Joskus ajan epävarmuuden pois suhtautumalla ylimielisesti uusiin ihmisiin, mikä tietysti on huono asia mutta tehoaa kyllä.
Olen ilmeisesti jotenkin sisäistänyt ikuisen "pikkusisaruksen" roolin ja elän yhä elämääni, mikä pahinta huomaamattani, ilmeisesti samassa muotissa edelleenkin.
En osaa selittää asiaa kunnolla, olen puhelias, ihan normaalin näköinen, mukava, käyn koulussa ja töissä.
Viihdyn vain usein vuoden pari ikäistäni nuoremmassa seurassa, jostain käsittämättömästä syystä ne samanikäiset tai vähän vanhemmat tuntuvat niin etäisiltä ja tunnen oloni niin vaivautuneeksi heidän seurassaan, tai sitten en vain pidä heistä. Esim, jos ollaan 4-5 jätkän (jotka ovat ikäisiäni) kanssa jossainn kaupassa, kahvilassa jne, niin minä olen juuri se kuka yleensä jää "ringin" ulkopuolelle ja kysymyksiäni ei oteta välttämättä kovin vakavasti tai puheitani kuunnella, en tiedä, ehkä jotain puuttuu sanojen takaata?
Nuorempien ja vanhempien ihmisten kanssa tulen yleensä hyvin toimeen ja suurin osa kavereista ja ystävistäni onkin juuri heitä.
Olen muutenkin vähän hassu, muistelen usein kaipaus rinnassani menneitä vuosia jossa porukalla tehtiin jotain mukavaa tai milloin tapahtui jotain hienoa, liian vähän elän tätä päivää. Kävin lääkärilläkin asiasta ja hän minussa jotain totesikin siitä että jonkun syyn (en enää muista nimeä koska sillä jutulla oli hankala nimi, siis joku lääketieteellinen) takia juutun jotenkin helposti menneisiin asioihin kaiholla. Tiedän kuulostaa tyhmältä mutta olen rehellinen.
En ole masentunut tai vihainen, en huijaa itseäni enkä muita väittämällä ettei minulla ole kavereita tai ystäviä. Kyllä minulla on :)
Mitä luulette onko ongelmani se että olen vieläkin jumissa "pikkusisaruksen" roolissa ja elän tuota roolia omassa elämässäni vieläkin?
Olen huono selittämään mutta jos jollain täällä on samantyylisiä ongelmia ollut niin varmaan ymmärtänet :)
P.S Tuli kyllä epäselvää tekstiä mutta yritin saada ideaa edes vähän esille, toivottavasti käsität, heh.
Kerron ensin tilanteestani. Olen perheeni kuopus. Asun vanhempieni luona ja sisarukseni ovat jo vuosia sitten muuttaneet pois kotoa. Olen itse 18v tällä hetkellä ja varmaankin muutan asumaan itsekseni kunhan olen suorittanut asepalveluksen.
Olen normaalin näköinen, tummat hiukset, tummat silmät, täysin normaalimittainen, en laiha enkä lihava. No jees, mutta kuitenkin.
Minua kiusattiin ala-asteella sen takia että satuin vain olemaan otollinen kohde kiusaamiselle. Pienikokoinen, "luokan pelle" ja muutenkin todennäköisesti (varsinkin myöhemmin) ärsyttävä ja masentunut, koska minua itseäni kiusattiin enemmän tai vähemmän koko kouluaikani aina ylä-asteen 8. luokalle asti jolloin kerroin asiasta opettajalle ja otin itseäni niskasta kiinni. Kiusaaminen loppui ja elämä muuttui.
Itsetunto toki koheni kiusaamisen loputtua mutta olen edelleen joskus erittäin epävarma ihmissuhteissa.
Siinä ongelmani oikeastaan onkin. Perheen nuorimpana totuin aina kulkemaan isompien sisarusteni kavereiden kanssa ja omia ei niin paljon tullut, myöskään kiusaamisen tuoman epävarmuuden takia. Olin myös aika ujo heidänkin kanssaan. Nooh siinä sitte (veikkaisin) kasvoin jonkin sortin "pikku lapsen" muottiin. Menin aina veljieni ja siskojeni mukana enkä oppinut kovinkaan oma-aloitteiseksi.
Nyt kun olen vihdoinkin huomannut että alan elää pikkuhiljaa omaakin elämääni, vanhempani esim. päättivät kouluni puolestani, olen huomannut että minulla on juuri ongelmia ihmissuhteiden luomisessa ja ihmissuhde asioissa. Tunnen oloni joskus hyvinkin vaivautuneeksi omanikäisteni seurassa, minun aina ollut vaikeaa tehdä tuttavuutta samanikäisteni kanssa (liekö kiusaaminen syynä, en tiedä?). Tunnen myös jonkin sortin alemmuutta ja kaverini kutsuvatkin minua pojaksi/pojuksi jne eikä jätkäksi tai äijäksi.
Pikkujuttuja tietysti, mutta ihmettelen vain minkä takia minun on niin vaikea luoda ihmissuhteita. Joskus ajan epävarmuuden pois suhtautumalla ylimielisesti uusiin ihmisiin, mikä tietysti on huono asia mutta tehoaa kyllä.
Olen ilmeisesti jotenkin sisäistänyt ikuisen "pikkusisaruksen" roolin ja elän yhä elämääni, mikä pahinta huomaamattani, ilmeisesti samassa muotissa edelleenkin.
En osaa selittää asiaa kunnolla, olen puhelias, ihan normaalin näköinen, mukava, käyn koulussa ja töissä.
Viihdyn vain usein vuoden pari ikäistäni nuoremmassa seurassa, jostain käsittämättömästä syystä ne samanikäiset tai vähän vanhemmat tuntuvat niin etäisiltä ja tunnen oloni niin vaivautuneeksi heidän seurassaan, tai sitten en vain pidä heistä. Esim, jos ollaan 4-5 jätkän (jotka ovat ikäisiäni) kanssa jossainn kaupassa, kahvilassa jne, niin minä olen juuri se kuka yleensä jää "ringin" ulkopuolelle ja kysymyksiäni ei oteta välttämättä kovin vakavasti tai puheitani kuunnella, en tiedä, ehkä jotain puuttuu sanojen takaata?
Nuorempien ja vanhempien ihmisten kanssa tulen yleensä hyvin toimeen ja suurin osa kavereista ja ystävistäni onkin juuri heitä.
Olen muutenkin vähän hassu, muistelen usein kaipaus rinnassani menneitä vuosia jossa porukalla tehtiin jotain mukavaa tai milloin tapahtui jotain hienoa, liian vähän elän tätä päivää. Kävin lääkärilläkin asiasta ja hän minussa jotain totesikin siitä että jonkun syyn (en enää muista nimeä koska sillä jutulla oli hankala nimi, siis joku lääketieteellinen) takia juutun jotenkin helposti menneisiin asioihin kaiholla. Tiedän kuulostaa tyhmältä mutta olen rehellinen.
En ole masentunut tai vihainen, en huijaa itseäni enkä muita väittämällä ettei minulla ole kavereita tai ystäviä. Kyllä minulla on :)
Mitä luulette onko ongelmani se että olen vieläkin jumissa "pikkusisaruksen" roolissa ja elän tuota roolia omassa elämässäni vieläkin?
Olen huono selittämään mutta jos jollain täällä on samantyylisiä ongelmia ollut niin varmaan ymmärtänet :)
P.S Tuli kyllä epäselvää tekstiä mutta yritin saada ideaa edes vähän esille, toivottavasti käsität, heh.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Ystävilläsi - tai miksi heitä kutsuisi - tuntuu vain olevan vielä oppimista. Ei toista voi noin yliolkaisesti kohdella. Vaihda seuraa, olkoot sitten vaikka nuorempia, kunhan ovat mukavia.