16-vuotias tyttö ei viihdy äitinsä kanssa enää. Isä jätti heidät aikoinaan lopullisesti kaksin olemaan. Tytär ja äiti ovat olleet jotakuinkin hyviä ystäviä vielä noin 2-3-vuotta sitten ja tyttö on ollut aina esimerkillinen koulutyttö. Tällä hetkellä tuntuu siltä että äiti ja tytär tappelevat koko ajan. Olen yrittänyt saada selville mistä kysymys, mutta en saa kuvaa siitäkään että mikä on ongelma. Itse haluaisin katsoa että mikä on ongelma ja ryhdyttäisiin katsomaan aina jokaiseen ongelmaan ratkaisua tilannekohtaisesti jotta ei tarvitsisi tapella, mutta he vaan haluavat tapella. Ettei vaan tappelemisesta kehittyisi elämäntyyli?
Toisaalta eivät halua tapella.
Tyttö haluaa pois kotoa, mutta mielestäni se on heitteillejättöä tai kotoa karkaamista - ellei muuta niin oman itsensä kohtaamattomuutta joko kyvyttömyydestä tai haluttomuudesta johtuen. Itse koen että olin aika lailla lapsi vielä jopa 20-vuotiaana, toisaalta mikään ei pakottanut minua ennenaikaisesti aikuistumaankaan. 16-vuotiaalle vanhemmat ovat vielä tärkeä resurssi. Ehkä tyttö ei ymmärrä miten tärkeitä oikeat vanhemmat hänelle olisivat? Tytön olisi opeteltava solmimaan rauha, mutta toisaalta saan kuvan että hänen äitinsäkään ei kykene siihen koska hän naarmuttuu aina niin totaalisti tyttärensä sanoista. Kun juttelen tyttären kanssa, niin kauhistelen hänen äitiään. Mutta sitten kun tapaan tytön äitiä, niin saan kuvan että tyttöhän se tässä se hankala on.
Joka tapauksessa, se mikä on huolen aihe on että tyttö ei osaa ottaa neuvoja vastaan. Hän kokee nuhtelut vihana ja kehumiset rakkautena. Kehuminenhan ei sinällään ole rakkautta vaan kehuminen on mielestäni palkitsemista (joka toki voi olla rakkauden johdannainen opetustilanteissa). Ja nuhteluhan ei ole rakkauden vastakohta - välinpitämättömyys on rakkauden vastakohta. Näen että tyttö tarvitsee oikeaa rakkautta joka on kaikkea muuta kuin palkitsemista, hyväksikäyttöä, jne.
Jotenkin on ikään kuin tyttö ei ymmärtäisi sitä että neuvojen antaminen ei ole sama asia kuin viha. Tyttö haluaa tehdä kaikki asiat oikein, siitä ei ole kyse etteikö haluaisi. Kyse on siitä että tyttö ei aina ymmärrä mikä on oikein ja väärin, ja hän pelkää samalla epäonnistumisiaan koska hän ei osaa niitä käsitellä. Epävarmuus tekee tilanteesta vielä enemmän hankalan. Turhautuminen tapahtuu kun hän tekee väärin - hän vihaa itseänsä jos itse oivaltaa tehneensä väärin ja jos huomauttaja on ulkopuolinen niin tyttö on jopa valmis ottamaan nyrkit esille.
Itse koen oman roolini tärkeäksi tässä tilanteessa. Minä olen se henkilö joka luotan tytön arvioimiskykyyn ja ojennan aina vain tarvittaessa todella varovasti ja haluan aina korostaa sitä että epäonnistuminen ei ollut millään tapauksessa vaarallista ja "hämähäkki kiipes uudelleen". On hyvin harvinaista että tyttö minulle suuttuu. Toisaalta tyttö ei kai voi rakentaa elämää senkään varaan että minä olen se hyvä ja kaikki muu mitä maailmassa on, on paha (split eli lohkominen).
Haluaisin että tyttö löytää itsellensä hyviä ystäviä omasta ikähaarukastaan. Ongelma on siinä kun hänen äitinsä on mielestäni (tod näk tiedostamattomasti) kasvattanut hänestä itsellensä miehen korvikkeen. Tyttö on ikään kuin tottunut olemaan pois ikäistensä seurasta ja elänyt eristetyssä maailmassa - vaikka koulussa toki tavannut samanikäisiään mutta ei ystävystynyt kehenkään. Se että ei leikitä nukeilla ei kai ole niin vakavaa, mutta itkeminen ja nauraminen ovat todennäköisesti olleet kiellettyä - jos ne tapahtuvat epätahdissa äidin tunteiden kanssa. Sen perusteella mitä asioita tyttö pyytää minulta anteeksi, voin päätellä mitä hänen äitinsä on tyttäreeltään kieltänyt tekemästä. (Listan voisin tehdä niistä asioista, mutta tämä teksti on jo tarpeeks pitkä nyt ja yritän keskittyä oleelliseen)
Toinen ongelma on siinä kun ulkopuoliset eivät ymmärrä että kyseessä on ongelma. Kaikki näyttää todella hyvältä. Tyttö ei riehu kadulla eikä käytä alkoholia. Tyttö haluaa tehdä kaikki asiat oikein. Koulussa arvosanat ovat olleet hyviä, jne. Tyttö ei ole hällä-väliä-tyyppi. Ongelmana on pelko joka rajoittaa elämää - kun ei osaa epäonnistua niin silloin ei uskalla elää ihmiselle tarkoitettua normaalia elämää. Epäonnistuminen poikii aina sanomattoman vihan jota tyttö ei osaa käsitellä. Tytöllä on ajoittain itsetuhoajatuksia. Olen ollut hänen kanssaan niissä tilanteissa, mutta jossain vaiheessa omat voimanikin loppuvat.
Kysymys: Mikä olisi paras koulutus jonka kautta oppii käsittelemään omia epäonnistumisiaan?
Jos siihen asiaan löytyy vastaus, niin sitä kautta ratkeaa ehkä myös ongelma joka on estänyt tyttöä ottamasta vastaan kritiikkiä kiitoksella. Tätä kautta ehkä alkaisi hänen äiti-suhteensakin paranemaan. Ja kun äiti-suhde on kunnossa niin tytöllä on kenen kanssa puhua. En voi odottaa että 16-vuotias tyttö avautuu aikuiselle miehelle niin kuin äidille tai omanikäiselle tytölle avaudutaan. Itse olen ainoastaan minuuden-peili ja korkeintaan keino-isä joka ei oikeata isää korvaa.
Itse olen kyvytön tietämään että mikä auttaa ihmistä hyväksymään epäonnistumisiaan. Itselleni on ollut aina itsestään selvä että epäonnistuminen on eräs olennainenkin osa elämää. Ensimmäisinä kertoina säikähdin hirveesti sitä kun tyttö tiputtaa kattilan kannen lattialle ja kiroilee - muuttuu siis sekunnissa vihaiseksi - ensin oli iloinen ja laulava mutta kattilankannen tipahtaminenkin saa maailman täysin sekaisin.
Toisaalta eivät halua tapella.
Tyttö haluaa pois kotoa, mutta mielestäni se on heitteillejättöä tai kotoa karkaamista - ellei muuta niin oman itsensä kohtaamattomuutta joko kyvyttömyydestä tai haluttomuudesta johtuen. Itse koen että olin aika lailla lapsi vielä jopa 20-vuotiaana, toisaalta mikään ei pakottanut minua ennenaikaisesti aikuistumaankaan. 16-vuotiaalle vanhemmat ovat vielä tärkeä resurssi. Ehkä tyttö ei ymmärrä miten tärkeitä oikeat vanhemmat hänelle olisivat? Tytön olisi opeteltava solmimaan rauha, mutta toisaalta saan kuvan että hänen äitinsäkään ei kykene siihen koska hän naarmuttuu aina niin totaalisti tyttärensä sanoista. Kun juttelen tyttären kanssa, niin kauhistelen hänen äitiään. Mutta sitten kun tapaan tytön äitiä, niin saan kuvan että tyttöhän se tässä se hankala on.
Joka tapauksessa, se mikä on huolen aihe on että tyttö ei osaa ottaa neuvoja vastaan. Hän kokee nuhtelut vihana ja kehumiset rakkautena. Kehuminenhan ei sinällään ole rakkautta vaan kehuminen on mielestäni palkitsemista (joka toki voi olla rakkauden johdannainen opetustilanteissa). Ja nuhteluhan ei ole rakkauden vastakohta - välinpitämättömyys on rakkauden vastakohta. Näen että tyttö tarvitsee oikeaa rakkautta joka on kaikkea muuta kuin palkitsemista, hyväksikäyttöä, jne.
Jotenkin on ikään kuin tyttö ei ymmärtäisi sitä että neuvojen antaminen ei ole sama asia kuin viha. Tyttö haluaa tehdä kaikki asiat oikein, siitä ei ole kyse etteikö haluaisi. Kyse on siitä että tyttö ei aina ymmärrä mikä on oikein ja väärin, ja hän pelkää samalla epäonnistumisiaan koska hän ei osaa niitä käsitellä. Epävarmuus tekee tilanteesta vielä enemmän hankalan. Turhautuminen tapahtuu kun hän tekee väärin - hän vihaa itseänsä jos itse oivaltaa tehneensä väärin ja jos huomauttaja on ulkopuolinen niin tyttö on jopa valmis ottamaan nyrkit esille.
Itse koen oman roolini tärkeäksi tässä tilanteessa. Minä olen se henkilö joka luotan tytön arvioimiskykyyn ja ojennan aina vain tarvittaessa todella varovasti ja haluan aina korostaa sitä että epäonnistuminen ei ollut millään tapauksessa vaarallista ja "hämähäkki kiipes uudelleen". On hyvin harvinaista että tyttö minulle suuttuu. Toisaalta tyttö ei kai voi rakentaa elämää senkään varaan että minä olen se hyvä ja kaikki muu mitä maailmassa on, on paha (split eli lohkominen).
Haluaisin että tyttö löytää itsellensä hyviä ystäviä omasta ikähaarukastaan. Ongelma on siinä kun hänen äitinsä on mielestäni (tod näk tiedostamattomasti) kasvattanut hänestä itsellensä miehen korvikkeen. Tyttö on ikään kuin tottunut olemaan pois ikäistensä seurasta ja elänyt eristetyssä maailmassa - vaikka koulussa toki tavannut samanikäisiään mutta ei ystävystynyt kehenkään. Se että ei leikitä nukeilla ei kai ole niin vakavaa, mutta itkeminen ja nauraminen ovat todennäköisesti olleet kiellettyä - jos ne tapahtuvat epätahdissa äidin tunteiden kanssa. Sen perusteella mitä asioita tyttö pyytää minulta anteeksi, voin päätellä mitä hänen äitinsä on tyttäreeltään kieltänyt tekemästä. (Listan voisin tehdä niistä asioista, mutta tämä teksti on jo tarpeeks pitkä nyt ja yritän keskittyä oleelliseen)
Toinen ongelma on siinä kun ulkopuoliset eivät ymmärrä että kyseessä on ongelma. Kaikki näyttää todella hyvältä. Tyttö ei riehu kadulla eikä käytä alkoholia. Tyttö haluaa tehdä kaikki asiat oikein. Koulussa arvosanat ovat olleet hyviä, jne. Tyttö ei ole hällä-väliä-tyyppi. Ongelmana on pelko joka rajoittaa elämää - kun ei osaa epäonnistua niin silloin ei uskalla elää ihmiselle tarkoitettua normaalia elämää. Epäonnistuminen poikii aina sanomattoman vihan jota tyttö ei osaa käsitellä. Tytöllä on ajoittain itsetuhoajatuksia. Olen ollut hänen kanssaan niissä tilanteissa, mutta jossain vaiheessa omat voimanikin loppuvat.
Kysymys: Mikä olisi paras koulutus jonka kautta oppii käsittelemään omia epäonnistumisiaan?
Jos siihen asiaan löytyy vastaus, niin sitä kautta ratkeaa ehkä myös ongelma joka on estänyt tyttöä ottamasta vastaan kritiikkiä kiitoksella. Tätä kautta ehkä alkaisi hänen äiti-suhteensakin paranemaan. Ja kun äiti-suhde on kunnossa niin tytöllä on kenen kanssa puhua. En voi odottaa että 16-vuotias tyttö avautuu aikuiselle miehelle niin kuin äidille tai omanikäiselle tytölle avaudutaan. Itse olen ainoastaan minuuden-peili ja korkeintaan keino-isä joka ei oikeata isää korvaa.
Itse olen kyvytön tietämään että mikä auttaa ihmistä hyväksymään epäonnistumisiaan. Itselleni on ollut aina itsestään selvä että epäonnistuminen on eräs olennainenkin osa elämää. Ensimmäisinä kertoina säikähdin hirveesti sitä kun tyttö tiputtaa kattilan kannen lattialle ja kiroilee - muuttuu siis sekunnissa vihaiseksi - ensin oli iloinen ja laulava mutta kattilankannen tipahtaminenkin saa maailman täysin sekaisin.
Vastaukset 2
Vanhimmat
oli alle 2v sitten nyt 14v tyttömme kanssa.
Elämä oli helvettiä,minä join liikaa tosin kävin töissä hoidin laskut hoidin perheen kaikilla oli ruokaa ja katto pään päällä mutta mutta ...
Mies oli täysin idiooti on kyllä vieläkin mutta ei osannut ei tajunnut tai ei halunnut olla lapsille vanhempi kun minä en jaksanut vaan pakenin ongelmia viinaan..
Nooh likka oli jatkuvasti serkuillaan tai jossain koska pakeni paskaa kotona muualle ja kun en jaksanut huutoa enkä riitaa niin en välittänyt vaan annoin mennä ja olla..
Lopulta otin yhteyttä lastensuojeluun jossa kävimme puhumassa ja kaikkea muutakin tapahtui kun heräsin ja tajusin ettei näin voi jatkua.
Puhuin puhumasta päästyäänkin tytölle ja tein kuten ihana ihminen lastensuojelussa neuvoi eli aikuiset tekee päätökset ei lapsi sillä likka ois halunnut ja haluaa vieläkin isänsä veke perheestämme.
Mä vähensin juomista joka ei enää onkelma,lisäsin puhumista ja lasteni kuuntelemista.
Nykyään asiat aika mallillaan ja likan välinen sota isänsä kanssa ei enää niiiiiin kaamee ja mulla helvetin hyvät välit likan kanssa;)))
Tyttö alkoi juomaan ja polttamaan kotionkelmien takia tai seurauksena mutta nyt ei enää;>
Pärjää hyvin koulussa on välitön herkkä rauhoittava sydämellinen järjestelmällinen auttavainen ....
Se on kyllä mielenkiintoista että kuviot ovat samat.
En halua kehua alkoholia, mutta välillä tuntuu siltä että se avaisi monta lukkoa - toki sillä ehdolla että alkoholiin ei jäädä kiinni.
Tässä kuvaamassani tilanteessa kun sitä alkoholia ei ole kuvassa mukana ollenkaan, ja ulkopuoliset luulevat että kaikki on hyvin kun tyttökin vetää kymppejä kotiin. Kärsimys kun on välillä niin hirveen totaalinen, ja kun tietää että naiset eivät voi hyvin mutta kun ei kekkaa mitä tekisi - kahden kauppa kolmannen korvapuusti (mä oon se kolmas). Kun olis edes joku muukin kuin minä joka huomaan ikävät tilanteet, mutta niistä kun ei auta mennä puhumaan koska haluavat pitää riitansa omina riitoinaan ja mä oon vaan sellainen hymyilevä nalle jonka paikka on olohuoneen sohva tai tietokoneen äärellä. On se vaan jännä kun ei saa selvyyttä että mikä on väärin? Teen teknisessä työssä paljon vianetsintää päivittäin ja avain ongelmien ratkaisemiseen on aina kysymykset. No ihminen ei ole kone. Toisaalta hyvä niin ettei ole kone.
Joo, kärsivällisyyttähän tässä toivotaan. Kiitos osaanotosta tunteeseen. Eräällä tavalla näen toivoa omassa tapauksessani.