Pohjalla

Itku pääsi kun luin tän.Se on niin just tota.Mulla vaan ei oo ketään...

huh, mikä teksti.
Piinaavaa pimeyttä ja inhimillisyyden valoa.
Hieno kuvaus ahdistuksesta.

Vaikka yleensä kirjoitan pitkää tekstiä jaksan sellaista itse lukea vain harvoin, joten tämänkin olin ohittaa nopealla vilkaisulla. Hyvä että pysähdyin lukemaan, kiitos voimakkaasta runosta.

Haenpa toisen kupin teetä.

- -

Niin. Alussa jouduin oikein pakottamaan itseäni että rauhallisesti luen rivin kerrallaan ajatusta ja tunnelmaa tavoittaen. Ei harppomalla jolloin sävyt hukkuvat päällimmäiseen omasta mielestä nousevaan ajatukseen ja tulkintaan. Romaania lukiessa en ole tuntenut kiusausta katsoa loppuratkaisua, miten kirjan juoni päättyy ja kokonaisuus muodostuu, mutta runoa lukiessa voi sellainen kiusaus tulla ja nyt kieltämättä tuli...

Runon voi lukea niin että epätoivo, seinät mitkä sulkevat joka puolelta sisäänsä on parisuhde. Se on jotain mihin kaksi toistaan rakastavaa on vuosien kuluessa tullut, tai - yleisenä kuvauksena - jotain mihin aina tullaan, mihin rakkaus johtaa ja päättyy: pihtien raskaaseen otteeseen.

Tästä näkökulmasta "se mikä löytää sinut kyllä" on rakkaus: jokin mikä on tai ainakin on olevinaan niin ihanaa, ettet kerta kaikkiaan voi kieltäytyä, vaikka tiedätkin lopputuloksen. Rakkaus (tai se millaiseksi rakkaus tässä parisuhteessa lopulta muuntuu) vie ihmiseltä itsetunnon, terveen itsevarmuuden, rohkeuden. Rakkaus avaa pimeän syvyyden johon voi hukkua.

Varsinkin alistava rakkaus, missä toisella tai kummallakin osapuolella on lähinnä vain välineellinen arvo, ei arvo omana itsenäisenä persoonana jonka tarpeita ja oikeuksia kunnioitettaisiin.

Myös kysyin mielessäni mikä on "se" joka etsii, saartaa, hyökyy päälle ja haluaa kaiken - jos se ei ole rakkaus, mikä sitten? MASENNUS. SYYLLISYYS. HÄPEÄ. Nämä kaikki yhdessä - tai vielä pahempaa. Käsittämätön, nimetön ahdistus ja pelko, jokin niin musertava ja paha, että sitä voi kuvata vain sanalla se?

Asiat joille ei ole nimeä, joiden syitä ja juuria et tiedosta, joita et osaa itsessäsi käsitellä, ovat pahimpia.

Tämänkin runon voi siis tulkita monella tavalla.
Ensisijaisesti luen tämän kuvauksena ahdistuksesta, ahdistuksesta ja/tai masennuksesta joka on niin musertava että sulkee pihteihinsä, uhkaa erillistää toisista ihmisistä ja tuhota todellisuudentajun. Ja kuvauksena yhteydestä joka antaa pimeän keskelle toivoa, edes jonkinlaista valoa jonka avulla voi jaksaa. Sellaisena runo on riipaisevan hieno kuvaus. Pienen ihmisen mielen kaoottisuus tulee suorastaan käsinkosketeltavan lähelle ja niin myös toisen henkilön (runon puhujahenkilö) halu auttaa, tarjota itsensä sillaksi huomiseen.

Ahdistuksensa kanssa kamppaileva tarvitsee lähimmäisyyttä olkoon lähimmäisyyden ja läheisyyden antajana puoliso, ystävä tai vertaistuki.
Yksinäisyydessä suhteellisuudentaju katoaa ja käsittelemätön, käsittämätön tuska puhkeaa psyykooseiksi. Niin voi käydä lähimmäisyydestä huolimatta. Äärimmäisen rankkaa läheisille on jos ja kun heistä tulee psykoosin osa. Rakastava puoliso saattaa sairastuneen mielessä muuntua salakavalaksi myrkyttäjäksi, vampyyriksi tai - mikä lopulta on yhtä paha - vapahtajaksi jolta odotetaan täydellistä pelastusta ja parantavaa voimaa.
Näissä tilanteissa auttaja itse saattaa tarvita apua ja vertaistukea kyetäkseen säilyttämään henkisen tasapainonsa ja edelleen pysyäkseen sairastuneen rinnalla.

Mutta vielä siihen toiseen tulkintavaihtoehtoon...
Jos runoa ajateltaisiin henkilökohtaisena (mutta ehkä fiktiivisenä, jolloin kyse on kuvitellusta henkilöstä) tai yleisenä (runon tekijän ja/tai runon minähenkilön) kuvauksena alistavan parisuhteen ahdistavuudesta, runon lopetus kääntyisi päälaelleen ja olisi huikea, suorastaan loistavan oksettava karmeudessaan... Olen tässä myös huomenna...

Tällaisessa tulkintavaihtoehdossa runo esittää sairauskertomuksen missä henkilö joka yhtenä hetkenä lyö ja alistaa, aiheuttaen tuskan ja masennuksen, toisena hetkenä tarjoaa itsensä lohdutukseksi (aiheuttamaansa) tuskaan ja masennukseen. Lohdutus saattaa olla jopa aitoa tai ainakin tuntuu siltä. Kuvattu kauhun kierre on valitettavan totta.

- -

Kiitos kauniista runosta, kun luen tekstin kuvauksena jona se parhaiten minulle avautuu ja jollaiseksi myös oletan sen tarkoitetun, lopetus mikä toisessa tulkintavaihtoehdossaan on realistisuudessaan kuvottava, liikuttaa nyt lähes kyyneliin asti ja varsinkin, koska tämäkin on - kiitos elämälle - realismia siellä mistä lähimmäisyyttä, myötätuntoa ja rinnallakulkemista löytyy.

anna, kun kosketan
hipaisen vain
että tunnet
ihoni lämmön
että tunnet
toisen ihmisen
ollaan vain näin
lähekkäin
hiljaa paikoillaan
kerätään voimia
ehkä jo huomenna jaksat
avata silmäsi
olen tässä
myös huomenna

olin varsin huolimaton ja asettelin tekstini huonosti.

Ensin olisi pitänyt esittää todellinen kokemukseni eli subjektiivinen tulkinta kuinka runon ensisisijaisesti luin ja koin, sitten vasta toinen tulkintavaihtoehto missä runon voi nähdä kuvauksena "rakkauden" pimeästä syvyydestä.

Ensisijaisesti luen tämän kuvauksena ahdistuksesta, ahdistuksesta ja/tai masennuksesta joka on niin musertava että sulkee pihteihinsä, uhkaa erillistää toisista ihmisistä ja tuhota todellisuudentajun. Ja kuvauksena yhteydestä joka antaa pimeän keskelle toivoa, edes jonkinlaista valoa jonka avulla voi jaksaa. Sellaisena runo on riipaisevan hieno kuvaus. Pienen ihmisen mielen kaoottisuus tulee suorastaan käsinkosketeltavan lähelle ja niin myös toisen henkilön (runon puhujahenkilö) halu auttaa, tarjota itsensä sillaksi huomiseen.

Mutta runon voi tulkita monella tavalla.

Runon voi lukea niinkin että epätoivo, seinät mitkä sulkevat joka puolelta sisäänsä on parisuhde. Se on jotain mihin kaksi toistaan rakastavaa on vuosien kuluessa tullut, tai - yleisenä kuvauksena - jotain mihin aina tullaan, mihin rakkaus johtaa ja päättyy: pihtien raskaaseen otteeseen.

Tällä tavalla esitettynä viestini olisi ollut mukavampi lukea, koska ensiksi luettu ja sen synnyttämä tunnetila aina värittää sen mitä seuraavaksi luetaan. Jos ensin esittämäni tulkinta, joka kuitenkin on vain toissisijainen ja on yksi mahdollisuus monien joukossa kuinka teksti on mahdollista lukea, vääränä tulkintana mahdollisesti synnytti sinussa ärsyyntymistä tai ainakin negatiivisia tuntemuksia, oikeampikaan tulkinta ei sitten enää ollut niin miellyttävä...

Näin siis runot ja niiden ymmärtäminen, erityisesti kommentointi missä peilaamme käsityksiämme toisten käsityksiä vasten ovat portti sanojen ja niiden vaikutusten tarkastelemiseen, puhuvan ihmisen kohtaamiseen.

Hyvää päivänjatkoa Iivee.

tämä runosi voisi olla minun elämästäni ja minun
apatiani hetkistä, mutta Sinä kirjoitit sen.

Tuttuja tuntemuksia, siksi runosi suorastaan pa-
kotti kommentoimaan.

Kuinka paljon yksi pienikin kosketus voi vaikut-
taa ihmiseen oikealla hetkellä !
Sen avulla saattaa paljon paremmin huomiseen.

Kiitos Sinulle.