Loppujen lopuks,
Ei mulla ole syytä elää,
ei kuolla,
mutta tää tuska,
mikä vaan kasvaa mun sisällä,
ei se haihdu,
mun luottamus toisia ihmisiä kohtaan,
on haihtunut,
mä en enää tiedä minne kuulun,
enkä mä varmaan edes tuu kuulun mihinkään,
miks tulisinkaan,
ei kukaan pysty välittään,
niin paljon,
että pysyis mun luona,
sais mut taas elään,
kun siitä on niin kauan,
niin monta vuotta...
Vaan lapsuudessa mä olin todella,
onnellinen,
nyt mä en edes tiedä mistä löytää sen onnen,
maailma opettaa totta tosiaan,
mua ainakin,
mä en enää ole se naurava pikku tyttö,
joka kohelsi ja taas pian temmelsi,
mä kaipaan niin sitä huolettomuuden aikaa,
kun tää mun nykyään tuntema maailma,
ei oo enää kaunis,
se on täynnä valhetta ja petosta,
täynnä itserakkautta,
ei enää kukaan tunne surua,
siitä miten me toisiamme kohdellaan,
vaan sanoo vaan kuinka hyviä me ollaan,
vaikka me vaan tuhotaan,
ja etitään omaa etua,
Mä tahdon vaan pois täältä valheen maailmasta,
mä haluun löytää paikan missä mä voin asua,
ilman näitä julmia ihmisiä ja heidän valheitaan...
En mä pysty luottaan enää,
en kun mut on niin monta kertaa rikottu,
Kukaan ei edes haluu tietää,
mitä mä tunnen ja mitä mä todella oon,
mä oon vaan ihminen toisten keskellä,
Yksin...
Rakkaus ei ole enää minkään arvoista ihmisille,
se on vain kauppatavaraa,
se on vaan ihmisten unelma,
vaikka ne ei edes tiedä mitä se on,
ne vaan sanoo rakastavansa,
koko ajan jotakuta ihan tuntematonta,
ja loppujen lopuksi jättää sen,
ettii uuden ja muka rakastaa,
Ei, mä en kestä enää,
mun tunteet raastaa niin syvältä,
mä vaan itken yhä uudestaan,
ja se sattuu,
se todella sattuu syvälle...
Ei mulla ole syytä elää,
ei kuolla,
mutta tää tuska,
mikä vaan kasvaa mun sisällä,
ei se haihdu,
mun luottamus toisia ihmisiä kohtaan,
on haihtunut,
mä en enää tiedä minne kuulun,
enkä mä varmaan edes tuu kuulun mihinkään,
miks tulisinkaan,
ei kukaan pysty välittään,
niin paljon,
että pysyis mun luona,
sais mut taas elään,
kun siitä on niin kauan,
niin monta vuotta...
Vaan lapsuudessa mä olin todella,
onnellinen,
nyt mä en edes tiedä mistä löytää sen onnen,
maailma opettaa totta tosiaan,
mua ainakin,
mä en enää ole se naurava pikku tyttö,
joka kohelsi ja taas pian temmelsi,
mä kaipaan niin sitä huolettomuuden aikaa,
kun tää mun nykyään tuntema maailma,
ei oo enää kaunis,
se on täynnä valhetta ja petosta,
täynnä itserakkautta,
ei enää kukaan tunne surua,
siitä miten me toisiamme kohdellaan,
vaan sanoo vaan kuinka hyviä me ollaan,
vaikka me vaan tuhotaan,
ja etitään omaa etua,
Mä tahdon vaan pois täältä valheen maailmasta,
mä haluun löytää paikan missä mä voin asua,
ilman näitä julmia ihmisiä ja heidän valheitaan...
En mä pysty luottaan enää,
en kun mut on niin monta kertaa rikottu,
Kukaan ei edes haluu tietää,
mitä mä tunnen ja mitä mä todella oon,
mä oon vaan ihminen toisten keskellä,
Yksin...
Rakkaus ei ole enää minkään arvoista ihmisille,
se on vain kauppatavaraa,
se on vaan ihmisten unelma,
vaikka ne ei edes tiedä mitä se on,
ne vaan sanoo rakastavansa,
koko ajan jotakuta ihan tuntematonta,
ja loppujen lopuksi jättää sen,
ettii uuden ja muka rakastaa,
Ei, mä en kestä enää,
mun tunteet raastaa niin syvältä,
mä vaan itken yhä uudestaan,
ja se sattuu,
se todella sattuu syvälle...
Vastaukset 2
Vanhimmat
sattuu..Tiedän tunteen.Kaunis runo, pidin..*halaa*..Etkä ole yksin..
..*halaa* ehkäpä...